Susan Mallery - Suloisia suunnitelmia

Suloisia suunnitelmia löytyi rappukäytävämme nurkasta, johon ihmiset kasaavat tavaroita, joita eivät enää halua. En uskonut oikeasti koskaan lukevani kirjaa, ennen kuin univaikeudet yllättivät ja tarvitsin mahdollisimman kevyen ja - saanko sanoa näin ilkeästi - lohdullisen aivottoman romaanin vastapainoksi unettomien öiden ankeudelle. Kirja tekikin tehtävänsä oikein mainiosti, sillä useimmiten silmäluomeni alkoivat lupsahdella lupaavasti jo muutaman sivun jälkeen ja stressaantunut mieleni rauhoittui seuraamaan kirjan henkilöiden rakkaushuolia. Nyt voinkin viedä Susan Malleryn teoksen tyytyväisenä takaisin rappukäytävään, jos joku toinen uniongelmainen sattuu tarvitsemaan höttöä pimeiden yön tuntien ratoksi.

Suloisia suunnitelmia on juuri niin ällömakea kuin kansi lupaa. Nicole on töissä konditoriassa, jonka kautta hän tutustuu teini-ikäiseen Raouliin ja hänen futisvalmentajaansa Haukkaan (kätevästi suomennettu Eric Hawkinsista). Raoul alkaa työskennellä osa-aikaisesti Nicolelle ja muuttaa myöhemmin hänen luokseen. Pojan kautta Nicole ja Haukka tapaavat koko ajan useammin, ja Nicole tekee urheasti töitä ollakseen ihastumatta komeaan ja treenattuun mieheen, joka on hänen mielestään ärsyttävän itserakas ja takuuvarma naistenmies. Nicole joutuu kuitenkin lopulta antamaan periksi Haukan sinnikkäälle flirttailulle, sillä hänen tunteensa ovat liian kiihkeät piiloteltaviksi. Heidän ensimmäinen suudelmansa laittaa lumipallon pyörimään, sillä se on vasta jättimäisen tapahtumavyyhden alku. Pakkaa sekoittaa muun muassa Nicolen ex-aviomies, joka aikoinaan hyppäsi sänkyyn Nicolen pikkusiskon kanssa ja sai siskosten välit katkeamaan, sekä Rauolin tyttöystävä, joka sattuu olemaan myös Haukan teini-ikäinen tytär ja joka tulee vahingossa raskaaksi. Pääpaino on kuitenkin Nicolen ja Haukan suhteessa, joka on lievästi sanottuna myrskyisä (yllättäen).

Kirjassa riittää porukkaa ja sen myötä draamaa vaikka muille romaaneille jakaa. Laaja henkilögalleria takaa sen, ettei tarinaa voi ainakaan haukkua vauhdikkuuden puutteesta, mutta vähempikin oikuttelu hahmojen välillä riittäisi. Jos Nicolen tunteita seuraisi sydänmonitorin kautta, pomppisi käyrä ylä- ja alareunan välillä pingispallon lailla. Haukalla on huvittavaa kyllä vielä pahempia mielialavaihteluja ja hänen tunteensa tuntuvat vaihtelevan kylmästä kuumaan vuoropäivin. Hän haikailee yhä vuosia sitten kuolleen vaimonsa perään, jonka muiston aika on kullannut ja jonka valokuvia ja tavaroita löytyy ympäri Haukan kämppää. Pyhäkkö tekee hänen muuten jotakuinkin sympaattisesta ja rennosta hahmostaan sellaisen, jota kuvaa parhaiten sana creep. Nicolekin on varsin monipuolinen hahmo, sillä hän käyttäytyy aluksi kuin mikäkin kärttyisä vanhapiika, josta kuoriutuu myöhemmin miellyttävä ja kaikkien kanssa toimeentuleva nainen.

En ollut imelästä kannesta ja takakannen saippuasarjamaisista tapahtumista huolimatta edes tajunnut miettiä sitä, että kirja on ilmiselvä Harlekiini-romaani. Luulen sen kuitenkin kuuluvan johonkin alakategoriaan, sillä seksikohtaukset - joiden luulin olevan Harlekiinien suola - uupuvat kokonaan. Niitä siis kyllä on, mutta niistä tyydytään vain vihjailemaan. Jos kirja olisi elokuva, vaipuisivat Nicole ja Haukka kiihkeästi suudellen sängylle, jonka jälkeen kamera liukuisi hienotunteisesti kattoon ja ruutu pimenisi seuraavaa kohtausta varten, jossa pariskunta makaa hengästyneenä vartalot visusti piilossa peittojen alla. Sen sijaan Haukka on kuin suoraan Harlekiini-romaanien oppikirjasta. Hän vaikuttaa omahyväiseltä pelimieheltä, mutta ulkokuori onkin vain hämäystä, jonka taakse piiloutuu herkkä ja sitä oikeaa naista vierelleen etsivä täydellinen uros. Hän panostaa hyväntekeväisyyteen, hän on huomaavainen ja hellä, ja kaiken lisäksi hänen seksuaalista vetovoimaansa on mahdoton vastustaa. Näiden hämmästyttävien piirteiden alkaessa paljastua Nicole ajattelee Haukan olevan melkein liian hyvä ollakseen todellinen, kun taas minä taas haukottelin ja arvailin kuinka pian seuraava kliseinen "yllätys" saatetaan päivänvaloon.

Mallery kirjoittaa mutkattomasti ja melkein liian vauhdikkaasti, mikä tekee tapahtumista välillä hämmentävän kömpelöitä. Osa saattaa johtua myös Marjut Särkkälän hitusen huolimattomasta suomennoksesta. On kuin Mallery jättäisi vahingossa pois yhden vaiheen tapahtumaketjusta, jolloin henkilöiden mielialat tekevät kummallisia täyskäännöksiä tai dialogin sävy vaihtelee lauseesta toiseen. Sen takia Haukan ja Nicolen keskinäinen flirttailu on kaikessa töksähtelevyydessään oikein viihdyttävää, kun kepeyttä ei ole täysin tavoitettu ja heidän nopeatempoiseksi ja nokkelaksi tarkoitetun sanailunsa läpi kuultaa Malleryn kova yrittäminen. Tilanteita, missä Haukka piirittää kylmäkiskoista Nicolea, on kyllästymiseen asti, ja ne menevät aina saman kaavan mukaan. Nicolen torjuva asenne innostaa Haukkaa yrittämään pontevammin, mikä vain lisää hänen hahmonsa ennalta-arvattavuutta.

- Mitä jos hyppäisimme kosiskeluvaiheen yli ja menisimme suoraan sänkyyn? hän kysyi.

Nicole kohotti keppiään. - Mitä jos pieksäisin sinut tällä?

- En innostu kivusta. Innostutko sinä? Haluatko, että piiskaan sinua?

Nicole punastui. - En. Uskomatonta, mitä sinä puhut.

- Yritän vain saada selville, mistä sinä pidät.

- Luulet, että olet kovinkin fiksu, muttet ole.

- Kyllä olen.

- Mene pois.

- Et tarkoita tuota.

- Kyllä tarkoitan, Nicole vastasi.

- Todista se. Aion suudella sinua. Kerron sen etukäteen siksi, että sinulla on aikaa nousta autoon ja ajaa pois. Lasken jopa kymmeneen, jos haluat. Saat aikaa miettiä.

Haukka hipaisi taas Nicolen poskea.

Jätän teidät jännitykseen enkä paljasta, lankeaako Nicole, mutta voin kyllä varoittaa, että samaan tyyliin toistuvat erittäin hedelmälliset keskustelut alkavat nopeasti puuduttaa. Muuten Suloisia suunnitelmia ei suinkaan ole mitään ajanhukkaa, vaan hahmoihin on helppo tykästyä eikä vaiheikas tarina pääse kyllästyttämään.

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri - neljä lyyristä esseetä

Halusin lukea tämän teoksen ei ehkä niin yllättäen Monika Fagerholmin takia. Ihastuin hänen kirjoitustyyliinsä lukion ekalla, kun ahmin Ihanat naiset rannalla-romaania välitunneilla ja bussissa niin, että meinasin ajaa pysäkin ohi. Muistan saman vuoden kesälomareissun siitä, että ylipitkä ajomatka Saksasta eteläisempiin maihin kului hämmästyttävän kivuttomasti Diivan parissa. Amerikkalainen tyttö vaati pari lukukertaa tehdäkseen lähtemättömän vaikutuksen. Säihkenäyttämö oli vielä kummallisempi ja oli minulla kesken kokonaisen kesän ajan. Kirjahyllyssä odottaa tällä hetkellä Lola ylösalaisin, joka oli ilahduttavin yllätys joululahjakasassa. Vaikka en välttämättä pysy aina ihan kärryillä Fagerholmin luomissa maailmoissa, pidän häntä yhtenä lempikirjailijoistani. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa (Sham ja Patricia ovat jossain tuolla muiden lukuhetkien lomassa, mutta ne ovat jo pyyhkiytyneet mielestäni) ja tiedän jatkavani sillä linjalla, vaikka Meri taitaa olla epämääräisin teos tähän mennessä. Se on alunperin Martin Johnsonin ja Fagerholmin yhdessä kirjoittama radio-ohjelma, joka laajeni jälkeenpäin kirjaksi. Uskon, että oli oikea ratkaisu lukea teos suomennettuna (Asko Sahlbergin käsialaa), sillä suomenruotsalaisuudestani huolimatta ruotsi on heikompi kieleni ja jouduin nytkin tekemään kovasti töitä, että pysyin täysillä mukana jokaisessa esseessä. En ehkä onnistunut täydellisesti, mutta vaikka kaikki tarinoiden yksityiskohdat eivät painuneetkaan mieleeni, jätti Meri ainakin voimakkaan muiston tunnelmansa osalta.

Nimensä mukaisesti Meri sisältää neljä lyyristä esseetä, mutta teksti voisi yhtä hyvin jatkua alusta loppuun yhden otsikon alla. En löytänyt punaista lankaa, joka olisi erotellut esseet toisistaan, sillä ne kaikki sekoittelevat iloisesti eri tyylilajeja, aikakausia ja kertojia. Myös fontti vaihtelee muutaman sivun välein. En aio yrittääkään selittää, mistä esseet kertovat, sillä niissä on rutkasti sisältöä eivätkä tapahtumat oikeastaan edes ole kovin olennaisia. Tärkeintä on tunnelma, ja se, mitä teos pyrkii ylistämään: meri.

Lueskelin kirjaa ennen nukkumaanmenoa sekä heti herättyäni, ja se kuljetti minut molempina ajankohtina pois sängystäni johonkin unenomaiseen todellisuuteen. Faktapitoiset tekstit, joissa haastatellaan mereen tavalla tai toisella erikoistuneita asiantuntijoita, tai joissa käydään läpi esimerkiksi sukellusveneeseen kuolleiden historiaa, vaihtelevat fiktiivisten tekstien kanssa muodostaen luonnollisen jatkumon kirjan alusta loppuun. Teos olisi aivan yhtä vakuuttava, vaikka sitä ei olisi jaoteltu neljän eri otsikon alle, sillä ainakaan minun lukukokemukseeni erilaiset teemat eivät vaikuttaneet lainkaan. Kaikki käsittelevät kuitenkin merta enemmän tai vähemmän synkästä tai vähintäänkin vakavasta näkökulmasta.

Kirjoitustyylistä käy ilmi, kuinka Fagerholm ja Johnson kunnioittavat aihettaan, sillä he kirjoittavat painokkaasti, välillä raskaasti kun aihe niin vaatii, mutta koko ajan niin kauniisti, että ilman sitä vaikutus ei olisi puoliksikaan yhtä voimakas. Jokaista aihetta käsitellään taitavasti tasapainotellen. Ihmisen saastuttamisen tuhoisista seurauksista ei saarnata vaan ne tuodaan toteavasti esille, mikä jo itsessään kertoo jotakin huolestuttavasta tilanteesta. Faktapitoiset osuudet vaativat keskittymistä, mutta eivät ole liian haastavia. Syvyydet ovat myös vaatineet uhreja syistä, joita en aiemmin osannut ajatellakaan. Meri esitetäänkin välillä oikeana kuoleman kehtona, mutta ei lohduttomuuteen saakka. Ennemmin minulla heräsi aivan valtava halu lähteä saaristoon, jonka koruton kauneus avautui minulle nyt kirjan sivuilta paljon paremmin kuin mitä lapsena osasin tuntea perheen yhdistetyillä vene- ja telttaretkillä.

Pikkuinen kirja avaa lukijan eteen valtavan mysteerisen meren ja herättelee uteliaisuutta raottamalla mitä kaikkea meren pohjalle on uponnut ja minkälaisista käsittämättömistä syvyyksistä on kyse. Kuinka ihminen on sinnikkäästi yrittänyt valloittaa sitä, seilata pikkuisilla paateilla merien läpi joutuen aina nöyrtymään ja antamaan merelle periksi.

Pari viikkoa sitten näin isäni lukevan kirjaa, jossa käydään kronologisesti läpi kaikki Suomen tai Ruotsin tai Pohjoismaiden - en muista, niin tylsältä kirja vaikutti - laivaonnettomuudet tietyiltä vuosikymmeniltä. Kirja oli pelkkiä vuosilukuja, laivojen nimiä, uhrilukuja ja muutaman sanan selityksiä uppoamisille. Olin yhtenä isona kysymysmerkkinä: miten kukaan jaksaa lukea tämmöistä? Vieläpä vapaaehtoisesti? En koskisi näin pitkäveteiseen kirjaan vaikka minulle maksettaisi! Mutta nyt, luettuani Fagerholmin ja Johnsonin version merestä, voin jollain tapaa ymmärtää, mikä sai isäni tarttumaan kirjaan. On merenkulussa kyllä jotakin todella kiehtovaa.

Joyce Carol Oates - Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates on ollut lukulistallani monta vuotta, ja nyt pääsin vihdoin tutustumaan häneen satunnaisesti valikoidun teoksen kautta, joka pönötti esillä kirjaston hyllyssä. Kosto: Rakkaustarina on sivumäärältään lyhyt, mutta raskaan sisällön takia en olisi toivonutkaan yhtään enempää pituutta. En oikeastaan ole varma, oliko Kosto ollenkaan hyvä idea ensimmäiseksi kirjaksi, sillä en välttämättä halua lukea yhtä ahdistavia teoksia ainakaan ihan heti. Onko Oatesin maailmassa lainkaan toivoa, vai onko Kosto vain poikkeuksellisen lohduton? Koetin lukea kirjaa ennen nukkumaanmenoa, enkä saanut pariin tuntiin unta sen kolkon tunnelman takia. Tämä kertoo kirjasta paljon, sillä koskaan aiemmin minulle ei ole ollut väliä luenko kevyttä hömppää vai jännää dekkaria ennen nukahtamista. Samalla tiedän jatkavani kirjailijaan tutustumista, sillä hänen kirjoitustyylinsä on liian lumoavaa unohdettavaksi.

Kosto on tavallaan todella suoraviivainen ja yksinkertainen tarina, joka käy systemaattisesti läpi Teena Maguiren raiskauksen ja sen seuraukset. Teena on eräänä kesäyönä matkalla kotiin nuoren tyttärensä Bethien kanssa, kun joukko humalaisia ja huumeisia nuoria raahavat heidät venevajaan ja pahoinpitelevät sekä raiskaavat Teenan hänen tyttärensä piileskellessä romujen seassa silmät tiukasti kiinni. Teena jää eloon, mutta se kaunis ja sosiaalinen Teena, joka hän oli ennen, on lopullisesti muserrettu. Myös Bethien entinen elämä ja lapsuus loppuu kuin seinään, kun hän joutuu kasvokkain liian raa'an todellisuuden kanssa, josta hän joutuu selviämään ilman kenenkään apua. Oikeudenkäynti aloitetaan, mutta järjetöntä kyllä tekijät puhuvat itsensä vapaiksi kieron mutta maineikkaan asianajajan avulla. Teenan kotikaupungin yleinen mielipide tuntuu olevan suunnilleen "sehän oli aina flirttailemassa ja pukeutuikin niin paljastavasti".

Lukukokemus oli siinä mielessä ristiriitainen, että halusin samaan aikaan lukea koko kirjan kerralla ja samalla lopettaa kesken. Itse raiskaukseen palataan monta kertaa ja välillä niin oksettavin yksityiskohdin, ettei varmasti jää epäselväksi, kuinka epäinhimillisestä teosta on kyse. En usko että raiskauksesta voi koskaan lukea rauhallisin mielin, mutta siinä on eroja, kuinka etäiseksi teko jää. Tässä tapauksessa se tulee suoraan iholle, mutta Oates ei kuitenkaan mässäille väkivaltaisuudella. Kerronta on ennemmin kylmää kuin lukijan tunteisiin vetoavaa, ja juuri se tekee kirjan tunnelmasta erityisen iljettävän. Teenan ja hänen tyttärensä elämä suistuu raiteiltaan, tekijät ovat selvillä ja ansitsisivat elinkautisen, mutta oikeus ei silti toteudu. Olo on avuton: eihän näin voi käydä? Tämä on ihan järjetöntä! Silti romaani tuntuu realistiselta eikä ole lainkaan mahdotonta kuvitella romaanin räikeää epäoikeudenmukaisuutta. Teenaan kohdistuvat uhkailut oikeudenkäynnin aikana lannistaisivat kenet tahansa, varsinkin kun hän ei ole lähtökohtaisestikaan valmis puolustamaan itseään. Hän haluaa vain unohtaa ja vaipua lamaannuttavaan masennukseen, missä kukaan ei häiritse häntä. Mieli on siitä hieno, että se kehittää omat suojaavat puolustusmekanisminsa ja auttaa akuuteimman kriisin yli. Teena ei pitkään aikaan edes muista, miksi hän makaa sairaalassa vain puoliksi hengissä.

Raivostuttavinta itse rikoksen lisäksi on tietysti se, kuinka asukkaat suhtautuvat tapahtuneeseen. Tekijät ovat suosittuja nuoria poikia, joilla on lupaava tulevaisuus edessään, eikä kultapoikia haluta syyttää ilman tarkkaa tietoa siitä, mitä vajassa oikeastaan tapahtui. Ainoa silminnäkijä on Teenan tytär, mutta oikeastaan vain hänen kuulonsa voi luottaa, sillä hän istui piilossa silmät visusti kiinni suurimman osan ajasta. Tapahtuu klassinen vääryys, jossa nainen onkin syyllinen miehen tekemään rikokseen jo pelkästään sukupuolensa perusteella. Hänhän kerjäsi sitä. Miksi kukaan muuten pukeutuisi paljastavasti ja hymyilisi miehille? Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun luen aiheesta, varsinkaan kun miettii sukupuolten välistä epätasa-arvoa yleisemmin, mutta en taida koskaan oppia hillitsemään suuttumustani. Kosto on toki vain fiktiota, ainakin tietääkseni, mutta ei ole kovin vaikeaa vetää yhtymäkohtia todellisuuteen. Siinäkin mielessä Oates on taitava, että hän onnistuu kuohuttamaan tunteita kirjoittamalla puolueettomasti ja kiihkottomasti. Vaikka alusta asti onkin toki selvää, ketkä ovat tarinan rikollisia, eikä lukijan tarvitse punnita keneen kohdistaa sympatiansa. Kenties tunteista riisuttu kerronta antaa pienen käsityksen siitä, miten tuhoisa vaikutus raiskauksella on Teenaan. Lukija näkee vain hänen rapistuvan ulkokuorensa, mutta sen perusteella voi olettaa, ettei sisällä ole enää paljon mitään. Ollessaan taas toimintakykyinen Teena turruttaa itsensä alkoholilla, eikä hän välttämättä pysyisi hengissä muuten kuin yrittämällä poistaa tapahtuman ja sen jättämät jäljet muistoistaan. Tai kenties hänen entinen minänsä kuolee jo raiskausyönä, eikä tunteita sen jälkeen yksinkertaisesti ole. Oikeudenkäynnissä hän joutuisi käymään tapahtuneen läpi yhä uudestaan, mikä on mahdotonta, ja siksi prosessista kerrotaan hyvin mekaanisesti, aivan kuin kirja muuttuisi yhtäkkiä viralliseksi raportiksi.

Ainoa toivon häivähdys tulee kirjaan poliisi Dromoorin myötä. Hän on se, joka löytää uhrit vajasta raiskauksen jälkeen, rikkinäisinä ja järkyttyneinä, eikä Bethie unohda miestä koskaan. Itse asiassa hän kokee Dromoorin pelastajanaan ja tuntee niin vahvaa kiitollisuutta, että kehittää kymmeniä vuosia vanhempaan mieheen elinikäisen rakkauden. En kuitenkaan usko, että kirjan nimi viittaa suoraan Bethieen, sillä hänen kiihkeissä tunteissaan on jotakin lapsenomaista ja surullista, sillä se muistuttaa aina traagisesta tapahtumasta. Hänen rakkautensa kohde määräytyy selkeästi sattuman kautta, sillä kuka tahansa muu olisi voinut astella venevajaan ensimmäisenä. Dromoor ei haluaisi oikeastaan olla missään tekemisissä runnellun äidin ja tyttären kanssa, sillä hänellä on omakin perhe, mutta hän löytää itsensä kerta toisensa jälkeen seuraamasta tilanteen kehittymistä. Taitaa olla nurinkurisesti niin, että Dromoorilla on tunteita Teenaa kohtaan, joita hän ei myönnä edes itselleen, eikä hän voi olla ottamatta oikeutta omiin käsiinsä. Tässä vaiheessa lukijan täytyy miettiä, mikä on moraalisesti oikein ja kuinka korkealle viha saa kuohahtaa. Silmä silmästä vai inhimillinen oikeusprosessi, riittääkö jälkimmäinen vai mitä se kertoo minusta, jos kannatan ensimmäistä vaihtoehtoa? Lailliset keinot eivät ilmiselvästi riitä tekijöiden rankaisemiseksi, joten eikö julma kosto ole siinä tapauksessa ainoa vaihtoehto? Oates ei pyri selittelemään tai oikeuttamaan mitään, vaan lukija saa tehdä sen ihan itse.

Oatesin kirjoitustyyli on niin herkullinen, että tarinan vastenmielisyydestä huolimatta lukukokemus kääntyi lopulta positiiviseksi. Iloitsen aina yhtä paljon, kun löydän uuden tuttavuuden, joka erottuu selvästi ja jää vahvasti mieleen. Uskon että suomentaja Kaijamari Sivill välittää tarkasti sen, miten Oates kirjoittaa säälimättömästi mutta kauniisti, kuinka hän kertoo näennäisesti muutaman henkilön tarinan mutta tavoittaa samalla laajemman käsityksen ihmisen mielestä, siitä miten se toimii välillä niin toivottoman väärin.

Jane Green - The Patchwork Marriage

Miellän Jane Greenin aina chick lit-kirjailijaksi, mutta en nyt asiaa tarkemmin pohtiessani keksi syytä sille. Hän kirjoittaa kevyesti, enkä ole lukenut yhtäkään kirjaa, jossa rakkaus ei olisi pääosassa, mutta ne eivät vielä yksistään määritä chick litiä. Green kirjoittaa viihdettä, jonka pääosa on aina naispuolinen, mutta hänen sankarittarensa voivat olla minkä ikäisiä tahansa ja missä elämäntilanteessa tahansa. Oikeastaan yritykset luokitteluun ovat muutenkin täysin hyödyttömiä, sillä mitä väliä kategorialla, kunhan kirja imaisee mukaansa? Jane Green kun on ennen kaikkea tarinankertoja. Viihdyn aina yhtä hyvin Greenin kertomusten parissa riippumatta aiheesta, sillä niissä on selkeä juoni, useita jännitysmomentteja ja onnellinen loppu. Ne ovat kuin satuja aikuisille: tarinoita, jotka kertovat juuri siitä mitä takakansi lupaa ilman piilotettuja tasoja tai vakavamielistä melankoliaa. Tosielämää pienin lisämaustein, jotka varmistavat, että lukijalle jää hyvä mieli.

The Patchwork Marriage kertoo oikeastaan todella rankoista aiheista, mutta tyylilleen ominaisesti Green ei kirjoita lannistavasti. Pointtina on päästä huonompien kausien läpi voittajana luovuttamisen tai surkuttelun sijaan. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kerrotaan Andin näkökulmasta. Hän on onnellisesti naimisissa Ethanin kanssa mutta ei yhtä onnellisissa väleissä Ethanin vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi Sophia on Andille kuin oma tytär, mutta Emily on oikea kauhukakaran perikuva, joka kerjää isänsä huomiota eikä voi sietää Andia. Toisessa ja kolmannessa osassa muutkin pääsevät avaamaan tarinaa omasa näkökulmastaan, ja oikein yllätyin kuinka monin eri tavoin tukalan tilanteen voi kokea. Riitaisa arki huipentuu siihen, kun paljastuu, että Emily on raskaana. En halua kertoa liikaa, sillä oma jännityksensä syntyy siitä, toteutuvatko Andin haaveet adoptiolapsesta, jonka hän saa kasvattaa vauvasta asti, vai aikooko Emily omaksua äidin roolin teini-iän angsteista huolimatta.

Koko alkupuolisko kirjasta on yhtä hampaiden kiristelyä, kun Andi tekee kaikkensa saavuttaakseen edes jonkinlaisen rauhan Emilyn kanssa. Emily käyttäytyy kuin mikäkin pikkulapsi ja alkaa parkua raivokkaasti heti kun ei saa tahtoaan läpi tai kun Ethan osoittaa huomiota Andille. Sympatiani olivat pitkään kokonaan Andin puolella, sillä hän todella yrittää olla miellyttävä ja ymmärtäväinen Emilya kohtaan. Hän näkee kuitenkin vaivaa aivan turhaan, sillä Emily on päättänyt lujasti olla kiintymättä uuteen äitipuoleensa. Andin kamppailussa teini-ikäisen raivoa vastaan on jotakin samaa kuin keskusteluissa siitä, kuinka opettajien tulisi pärjätä nykyajan koululaisten kanssa. On varottava sanojaan, on löydettävä juuri oikeanlainen lähestymiskeino jokaisen oppilaan kanssa, on osattava selittää pöyristyneille vanhemmille, mitä heidän kullannuppunsa puuhailee päivisin. Andi tasapainottelee samaan malliin Ethanin kanssa, joka ei suostu huomaamaan, kuinka taitava hänen tyttärensä on manipuloimaan. Andin halu jättää koko uppoava laiva taakseen on täysin ymmärrettävä, varsinkin kun Emily on tehnyt varsin selväksi, ettei Andi tule koskaan olemaan äiti hänelle. Andi on valmis rakastamaan Emilya kuin omaa tytärtään, mutta se ei riitä.

Minun oli vaikea ymmärtää, mistä kaikki Emilyn viha kumpuaa Andin ollessa niin uhrautuvainen, tai miksi hän pitää kivenkovaa kiinni käsityksestään, jonka mukaan Andi on pelkkä huijari, joka esittää rakastavansa Ethanin tyttäriä vain pitääkseen miehensä tyytyväisenä. Kun Emily pääsee kertomaan omasta näkökulmastaan, valkenee pikkuhiljaa, ettei hänen käyttäytymisensä liity oikeastaan mitenkään Andiin. Hän on vain oiva kohde sille surulle ja suuttumukselle, jota hylkäämäksi tulemisen tunteet ovat aiheuttaneet. Emily sanoo useasti, kuinka hän pelkää kaikkien alkavan vihata häntä heti kun tutustuvat häneen, joten on helpompi kääntää selkänsä itse, ennen kuin hänet torjutaan. Asenne on mielestäni täysin ymmärrettävä, varsinkin teini-iässä, kun kaikki, normaali elämäkin, on muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Emilysta on silti vaikea pitää, ennen kuin hän rauhoittuu ja aikuistuu. Senkin jälkeen riidat ovat hermostuttavia, sillä Andi ja Emily tajuavat toisiaan täysin väärin. He ajattelevat ristiin ja luulevat toisistaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Jossakin vaiheessa perheen ulkopuolinen apu tulee puheeksi, ja ehdin jo innostua, mutta ajatusta ei koskaan toteuteta.

Kirjan lopussa on Jane Greenen haastattelu, jossa hän kertoo motiiveistaan kirjan kirjoittamiselle ja tavasta, jolla tarina kehittyi kirjoittamisen aikana (lisää tällaisia!). Green sanoo huomanneensa lopussa, että Emilysta oli yllättäen kehittynyt hänen lempihahmonsa, ja niin kävi minullekin. Yhdessä vaiheessa hän käy läpi lähes nolostuttavan kliseisen muodonmuutoksen lihavasta, rumasta goottitytöstä kauniiksi ja laihaksi blondiksi. Ulkonäöllisesti ratkaisu on naurettava, varsinkin kun sitä korostetaan kyllästymiseen asti. Myös Emilyn suhde ensimmäiseen poikaystäväänsä on samalla tavalla stereotyyppinen kuin hänen uudistunut ulkonäkönsä, mikä hiukan oudoksutti. Greenillä on ilmiselvästi lentävä mielikuvitus, joten miksi tämä geneerinen hahmo? Muutoin Emilyn kehitys on pelkästään myönteistä luettavaa. Hänestä tulee seesteisempi ja hän alkaa viimeinkin ymmärtää, miten hänen entinen käytöksensä vaikuttaa läheisiin, jotka ovat hänelle tärkeitä. Silti minun on myönnettävä, että luin aikuistuneen Emilyn ja uutta puhtia saaneen Andin taisteluja välillä aavistuksen vahingoniloisena. Osittain koska Emily tajuaa millainen hirviö hän on nuorempana ollut ja osittain siksi, ettei Andi enää joudu jatkuvasti alakynteen. Green osaa koukuttaa lukijansa jo henkilöiden välisillä kemioilla, joille The Patchwork Marriage rakentuukin. Romaani on hyvin dialogipainotteinen ja henkilöiden yhteenotot, niin riitaisat kuin intohimoiset, ovat välillä aivan rehellisesti todella jännittäviä.

Romaanin tarina rönsyilee ajan ja aiheiden suhteen paljon enemmän kuin osasin odottaa. Emilyn kesyttäminen ei olekaan suurin dilemma, vaan yleisemmin perheen kasassa pysyminen, miten vuosien vieriminen vaikuttaa sen rakenteisiin. Vaikka vanhempi-lapsi-suhde on kirjan suurin aihe, ei rakkaussuhteita ja niiden tuomaa draamaa unohdeta, puhumattakaan ystävien merkityksestä. Maailman tavallisimmat aiheet, mutta minä en ainakaan kyllästy niihin koskaan. Andi ehtii käydä eron partaalla ja ihastua toiseen mieheen, mutta myös Emilyn ja jopa Andin ystävien suhteisiin paneudutaan. Tietyt kohtaukset tuntuvat irrallisilta eivätkä olisi puuttuessaan välttämättä huonontaneet romaania, mutta toisaalta, miksi kaikkien tapahtumien pitäisi liittyä loogiseen suurempaan kokonaisuuteen? Green kirjoittaa hyvin, romaania lukiessaan rentoutuu ja sen suoraviivaisesta helppolukuisuudesta nauttii. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja ehkä moitteeni Emilyn kulunutta hahmoa kohtaan johtuvatkin siitä, että romaanin viimeiset käänteet ovat Disney-satujen "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti"-tasoa. Emily pääsee epävarmuuksistaan, luotaantyöntävästä ulkomuodostaan ja yksinäisyydestään. Juuri sen takia Jane Greenin romaanit ovat ihania: ne voivat olla hieman epäuskottavia sokerisuudessaan, mutta samalla mietin salaa, että voi kun minullekin kävisi noin hyvin!

Riikka Pulkkinen - Vieras

Olin aivan ihastunut Riikka Pulkkisen edelliseen romaaniin, ja haluan sanoa heti, että Vieras teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Minulla ei ollut mitään epäilyksiä siitä, etteikö Pulkkisen kolmas romaani lunastaisi odotuksia, ja lukemani (onneksi vain muutamat) arviot ovat olleet oikeastaan poikkeuksetta positiivisia. Tosin yhdessäkään niistä en huomannut sellaista hehkutusta, jolla haluaisin itse täyttää tämän tekstin. Kyllähän Vieras on saanut huomiota, niin paljon että se meinasi yhdessä vaiheessa tulla korvista ulos (esim. kirjamessujen aikaan), mutta ajattelin silti, että kirja on luultavasti korkeintaan "tosi hyvä". Mutta ei niin hyvä kuin Totta. Nyt lukemisen jälkeen en tiedä, kannattaako näitä kahta romaania edes vertailla, sillä ollessaan selkeästi tuttua Pulkkista ne ovat silti kaksi omanlaistaan kirjaa.

Tiesin etukäteen sen, että Vieraan kertoja Maria on pappi, joka pakenee tukalaa tilannetta kotoaan New Yorkiin äitinsä juurille. Nuorempana hän on sairastanut anoreksiaa ja tanssinut balettia, ja hän muistelee menneisyyttään samalla kun koettaa järjestellä nykyisyyttään siedettävämpään muotoon. Sitä en tiennyt, että tarinan yksi tärkeimpiä henkilöitä on pikkuinen Yasmina, joka ei ole syntyperältään suomalainen vaan yrittää opetella maan tavoille ja omaksua kieltä niin uutterasti kuin vain pystyy. Maria ja Yasmina ystävystyvät, ja pikkuhiljaa Maria huomaa, että Yasmina pelkää jotakin, jota hän joutuu pakenemaan päivittäin. Kaikki eivät ole suopeita maahanmuuttajia kohtaan.

Monikulttuurinen New York luo selvän kontrastin sulkeutuneemmalle suomalaisuudelle, ja rasismi ja erilaisuus ovat romaanin tärkeimpiä teemoja. Vaikka uusi kaupunki on paljon avoimempi kuin Marian kotipaikka, on sielläkin omat ristiriitansa ja säännöt sille, mikä on kenenkin reviiriä.  Maria joutuu toteamaan, ettei hänen äitinsäkään ollut välttämättä niin sinut ei-suomalaisen taustansa kanssa kuin antoi ymmärtää tarinoissa, joita kertoi lapsilleen. Eksynyt Maria ei ole enää varma kuka hän on pohjimmiltaan, ja uskaltaa ehkä siksi heittäytyä välillä villiksi ja vastuuttomaksi päästyään pois kotoaan. Hän jättää aviomiehensä Suomeen ja viettää öitä miehen kanssa, jota kutsuu Tuntemattomaksi ja joka saa hänet uhmaamaan järjen ääntä, huitaisemaan pois kaikki entisen elämänsä vaatimukset. Kenties se on yritys pyyhkiä pois raskas menneisyys, kenties epätoivon sävyttämää riemua siitä, ettei hänellä ole sillä hetkellä mitään menetettävää.

Täytyy myöntää kenties hieman tylysti, että uskonasiat eivät yleensä kiinnosta minua lainkaan. Kaikki kirkko- ja jumala-puhe haukotuttaa. En voi sanoa, että Pulkkisen romaani olisi kovasti lisännyt mielenkiintoani kirkkoa kohtaan, mutta kirjassa käydään sellaisia keskusteluja uskonnon roolista ja papin velvollisuuksista ja perimmäisistä tehtävistä, että huomasin oikein jääväni pohtimaan asioita lukemisen lomassa. Vaikka kuulun kirkkoon, se ei näy elämässäni oikeastaan mitenkään, mutta kuinkakohan monelle seurakunta muodostaa tärkeän yhteisön? Kuinka paljon sen kautta oikeastaan vaikutetaan yhteiskuntaan? Marian huomatessa kuinka vaarallisessa tilanteessa Yasmina saattaa olla, hän yrittää vedota paikkakunnan asukkaisiin puhumalla lähimmäisenrakkaudesta ja yhteisöllisyydestä. Ajan hengen mukaisesti ihmiset ovat kuitenkin epäluuloisia ja omiin yksityisiin elämiinsä sulkeutuneita, vieraita naapureilleenkin, vaikka heitä erottaa vain yksi ohut seinä. Ulkomailla Maria taas hämmentyy ja huomaa epäluulojensa kasvavan, kun tuleva kanssa-asuja osoittaa alusta asti hämmästyttävää luottamusta häntä kohtaan. Perheen vastuu nousee myös esille, sillä velvollisuus pitää huolta perheenjäsenistä ja pysyä kasassa ei välttämättä ole itsestäänselvä. Marian ja hänen isänsä lyhyissä puhelinkeskusteluissa valtameren yli on töksähtelevyydestä huolimatta jotakin liikuttavaa: "Isien ja tyttärien puheen rytmi, taukojen tahdit".

Mielenkiintoisin tarinalinja minulle oli Marian nuoruusvuosien anoreksiakuvaukset. Voisi luulla minun jo kyllästyneen syömishäiriökirjallisuuteen ottaen huomioon sen määrän, mitä olen aiheesta lukenut, mutta Marian sairaudessa on omalaatuinen juonne, nimittäin uskonnollisuuden rooli itsensä nälkiinnyttämisessä. Nuori Maria hakee uskonnosta kannustimia syömättömyydelle, ja tekee ruokien pilkkomisesta ja millintarkoista määristä omat rituaalinsa. Hän uskoo kärsivänsä ihmiskunnan puolesta, ja hurahtaa lähes hulluuden puolelle. Se ei olekaan lainkaan outoa ottaen huomioon, miten vaisusti kroppa ja pää toimivat 37 kg:n painossa. Marian itsekidutus on tuskallista luettavaa, mutta mikäli ei ole täysin sopimatonta sanoa näin, myös kiehtovaa. Kerrankin syynä ei ole halu laihtua ulkonäköpaineiden vuoksi (näitä syitä mitenkään vähättelemättä), vaan erikoisempi halu antautua uskolle sieluineen ja vartaloineen kaikkineen. Toisaalta syömishäiriöissä, tavassa antaa niille valta hallita koko elämää, taitaa aina olla jotakin rituaalista ja harrasta.

Tanssipuolesta en jostain älyttömästä syystä saanut paljonkaan irti. Luulin, että se vetoaisi minuun eniten, mutta kuvaukset jäävät kenties liian etäisiksi tai tanssityyli on minulle niin tuntematon, etten osannut eläytyä kunnolla. Maria koettaa puhdistautua tanssin kautta, päästää itsestään irti, mutta pyrkimys intohimoon ja heittäytymiseen ei välity muuten kuin sanojen tasolla. Tai ehkä juuri se on asian ydin: Maria on niin jumissa omissa huolissaan, että joutuu harjoittelemaan yhtä pientä liikettä uudestaan ja uudestaan pääsemättä tanssin vapauttavaan vimmaan.

Vaikka sanoin, ettei Tottaa ja Vierasta kannata vertailla, teen niin kuitenkin pikkuisen. Maria on jollain tapaa todella tuttu päähenkilö, hämmentynyt ja varovainen, mutta se on vain yksi puoli hänestä. Hän osaa suuttua kun siihen on aihetta ja saa useimmiten myös suunsa auki, hän tarttuu toimeen kun sitä vaaditaan ja yrittää parhaansa saadakseen tahtonsa läpi.  Ajattelin aluksi, että Vieras on tunnelmaltaan aivan samanlainen kuin edellinen romaani: melankolinen, ikään kuin utuinen. Surullinen ja hauras, unohtamatta pilkahduksia hiljaisista onnen hetkistä. Mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän huomasin jonkinlaista särmää, aivan kuin Vieras olisi jotenkin konkreettisempi, hetkittäin jopa äkäinen. Voi myös olla, etten enää muista Tottaa tarpeeksi tarkasti, vaan mielessäni on vain jonkinlainen uninen mielikuva. Niin tai näin, vaikka Maria kuljeskelee päämäärättä ja etsii paikkaansa, ei Vieras ole yhtään epämääräinen tai haahuileva. Se on vahva romaani, joka ottaa kantaa todellisiin ongelmiin. Romaanissa on useampi taso, ja Pulkkinen on myös sekoittanut mukaan hieman kokeellisempaa, lyyrisempää tekstimuotoa, jossa sama sana toistuu ja lauseet valuvat pitkin sivua miten sattuu. Kyseiset tekstinpätkät ovat tavallaan kauniita ja auttavat ymmärtämään Marian ajatuksia ja hetken kiihkoa, mutta samalla hieman häiriinnyin hetkittäisistä katkoksista tyylissä. Nautin paljon enemmän Pulkkisen tyylistä kirjoittaa siitä, miten Maria kokee ympärillä olevan maailman. Marian saapuessa New Yorkiin kuvaukset ovat niin hengästyttäviä ja osuvia - tai näin ainakin uskon, vaikka en ole koskaan ollut siellä - että pystyin melkein tuntemaan, miten kaikki aistini avautuivat vastaanottamaan kokemuksen kaikessa kiihkeydessään. Sama koskee koko romaania, sillä Pulkkinen kirjoittaa niin, ettei tarinaa vain lue, sen tuntee.

Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi

Kuin jokin päättyisi on romaani, jossa hyvin ohkaiseen tilaan on saatu mahdutettua kokonainen elämä tavalla, joka tuntuu aukottomalta, vaikka se on tavallaan hyvin valikoivasti kerrottu. Kirja on Tonyn tarina, mutta yhtä paljon se on tarina hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneista henkilöistä, lähinnä Adrianista ja Veronicasta. Ensimmäinen on Tonyn viisas ja ainutlaatuinen nuoruudenystävä, jälkimmäinen Tonyn ensimmäinen vakava tyttöystävä. Tony viipyilee nuoruutensa kuvailussa pitkään ja pikakelaa tavanomaisen aikuiselämänsä, kunnes haamut menneisyydestä etsivät hänet käsiinsä ja saavat hänet miettimään, muistaako hän asiat lainkaan niin kuin ne oikeasti menivät.

Läpi kirjan pohdiskellaan sitä, mistä historia koostuu ja kuka siitä päättää, kuka sen kokoaa. Voiko menneistä tapahtumista ikinä olla varma, kun vain taistelun yksi osapuoli on jäänyt eloon kertomaan siitä? Tonyn ääni on nuoruusvuosia käsitellessä sen verran varma, ettei lukija ymmärrä edes miettiä sitä, ettei sen objektiivisuutta kannata ottaa itsestäänselvänä. Tonyn kertomus on yksi totuus, muttei missään nimessä kokonainen. Vasta kirjan loppupuolella, eli vanhan Tonyn puhuessa, alkaa lukija miettiä samaan tahtiin Tonyn kanssa, onko pöly laskeutunut muistojen päälle niin sankasti, ettei oikeaa mennyttä todellisuutta enää erota. Tony on nimittäin oman historiansa herra, kunnes hänellä on mustaa valkoisella siitä, että "aika kultaa muistot" on klisee aivan syystä.

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Kyllä minä olen sen varmaankin tiedostanut, mutta en ikinä näin kekseliäin sanankääntein kuin mihin Julian Barnes sen pukee.

Tapahtumien kertaaminen ja Tonyn uuttera selvittelytyö luo romaaniin dekkarinomaisia piirteitä, kun lopussa kuljetaan yhtäkkiä kohti hurjaa salaisuutta, jonka pulpahtamista päivänvaloon odottaa aidolla jännityksellä. Pystyin melkein kuulemaan aivojeni raksuttamisen viimeisillä sivuilla, kun koetin niin ankarasti keksiä, mihin huipentumaa pohjustavilla vihjailuilla ja Veronican hämärän sulkeutuneella käyttäytymisellä pyritään. Viimeinen paljastus on sellainen skandaali, että se voisi melkein sopia johonkin aamupäivisin telkkarissa pyörivään roskasarjaan (vai tuleeko Kauniit ja Rohkeat illemmalla?), mutta Barnesin kirjoitustyyli on niin hienostunut, ettei mikään hänen kynästään peräisin oleva voisi ikinä vajota niin alhaiselle tasolle. Hänen kirjoittamanaan jopa koulupojan hätäisessä runkkaamisessa lavuaariin tyttöystävän kiihkeän hyvänyönsuukon seurauksena on jotakin ylevää.

Se mikä tekee romaanista niin erinomaisen ja sivumääräänsä syvemmän lukukokemuksen onkin nimenomaan Barnesin taitavuus ja tyylikkyys kirjoittajana. Hän asettelee sanansa sellaisella viehkeydellä, että yhdenkään lauseen, tai sivulauseen, tai edes sivusanan, ei halua menevän hukkaan. Sanoille on valittu juuri ne täydellisimmät paikat ja synonyymit, että lopputulosta katsellessa on helppo kuvitella Barnesin viilanneen tarinaansa yötä päivää perfektionistin elkein. Saattaisin muuten harmitella vähäistä sivumäärää, mutta Barnesin kohdalla laatu on se juttu, jonka vuoksi häneltä ottaa ilomielin ja kiitollisena vastaan kuinka pienen määrän tekstiä tahansa.

Kirja on myös paljon enemmän kuin sen sisältämä tarina Tonyn elämästä. Hänen teini-iän jälkeiset vuotensa hoidetaan alta pois muutamalla lauseella, mutta jo se kertoo siitä, kuinka tarkkaan Barnes näkee ihmisen perimmäisen olemuksen läpi.

Sitten tapasin Margaretin, me menimme naimisiin, ja kolme vuotta myöhemmin syntyi Susie. Ostimme pienen talon, otimme suuren asuntolainan, ja minä matkustin Lontooseen joka päivä. Harjoittelu muuntui pitkäksi uraksi. Elämä kului.

Niinhän se arvatenkin helposti menee, elämä vain rullaa eteenpäin. Barnes osoittaa itsestäänselvätkin asiat oivaltavaan tyyliin. Hän tekee sen lisäksi sellaisella keveydellä, että teksti luo melkein illuusion, että käsiteltävät asiat ovat yksinkertaisia. Vaikka kirjassa ei olisi mitään mysteeriä, vaikka se kertoisi vain Tonyn arkisesta vanhuudesta, olisi Kuin jokin päättyisi varmasti aivan yhtä nautinnollinen kuin nykyisellään.

Tämän kirjan ja siitä kirjoittamani tekstin myötä sain aivan uudenlaisen käsityksen siitä, mitä suomentajan työ käytännössä tarkoittaa. Myönnän laiminlyöneeni vastuutani kirjabloggaajana aiemmin, sillä en ole totta puhuen tullut kunnolla ajatelleeksikaan, kuinka ratkaiseva kääntäjän panos on. En ole siis ylipäätään maininnut suomennoksen tasoa missään tekstissäni, jonka huomaan nyt olleen virhe. Olen aina kunnioittanut ammattia - tietenkin, kuka nyt lukutoukkana ei kunnioittaisi - mutta olen luullut sen rankkuuden johtuvan lähinnä vaikeuksista välittää alkuperäisteos mahdollisimman autenttisessa muodossa. Alan kuitenkin pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka suuri rooli luovuudella on kääntämisessä, kiitos alta löytyvien kommenttien ja erityisesti Kersti Juvan panoksen. Hänen erinomaista käännöstään on myös kiittäminen siitä, että koin tämän romaanin niin vahvasti. Toivon tajuavani jatkossa paremmin, mitä kirjalle oikeastaan tapahtuu käännösprosessissa, ja osaavani ohjata kehut (tai vaihtoehtoisesti haukut) kaikille, jotka ovat ne ansainneet.

Stieg Larsson - Luftslottet som sprängdes

Nyt täytyy sanoa suoraan, että Stieg Larssonin Millenium-trilogian viimeinen osa ei iskenyt minuun yhtään. Olin oikein innoissani edellisestä osasta, mutta nyt en malttanut odottaa, että pääsisin dekkarin loppuun. Edes Lisbeth ei sykähdyttänyt samalla tavalla kuin ennen, vaikka hän onkin oma karski mutta rakastettava itsensä. Voisin syyttää omaa lukujumisuuttani ja sitä, että avasin kirjan lähinnä levottomissa julkisissa kulkuvälineissä. Keskittymistäni ei siis voi kehua, mutta romaani ei mielestäni kuitenkaan ole täysin syytön pitkäveteiseen ja haaleaan lukukokemukseen.

Luftslottet som sprängdes on selkeästi trilogian päätösosa, sillä siinä keskitytään purkamaan salaliittoja ja kaivamaan pölyisimmätkin luurangot kaapeistaan. Lisbeth makaa suurimman osan ajasta sairaalassa toipumassa siitä, että häntä ammuttiin päähän, mutta ei hän tarvitsekaan muuta kuin tietokoneen ollakseen täysissä voimissa. Mikael juoksentelee taas pää kolmantena jalkana setvimässä hämärähommia piittaamatta muusta kuin Lisbethin pelastamisesta ja skandaalinkäryisen kirjan kirjoittamisesta. Aiempia osia selkeämmin esillä on Mikaelin kollega ja rakastaja Erika, joka saa kannoilleen perverssin ahdistelijan. Se onkin yksi harvoista aidosti mielenkiintoisista tarinalinjoista, sillä siihen liittyy kunnollista jännitystä ja vaaran tunnetta. Muut kamppailut käydään tietokoneen ruudulla sekä sivistyneiden kokousten ja tarkoin suunniteltujen salajuonien muodossa, jolloin todellisia takaa-ajokohtauksia tai sydämen pamppailemaan saavia läheltä piti-tilanteita ei liiemmin synny.

Tapahtumien lisäksi tarina koostuu olennaisesti paasauksesta, joka liittyy Ruotsin politiikkaan ja oikeusjärjestelmään. En oikeastaan ole aivan varma mitä kaikkea näiden oppituntien aikana käydään läpi, sillä en voinut mitään sille, että mieleni lähti joka ikinen kerta vaeltelemaan kiinnostavampien asioiden pariin. Minusta ei ole lainkaan väärin, että dekkareita on viety viime vuosina yhä yhteiskunnallisempaan suuntaan, sillä laji on oiva keino osoittaa epäkohtia viihdyttävän jännityksen lomassa, jolloin ehkä suurempi yleisökin ymmärtää kiinnittää huomiota vääryyksiin. Tasapainottelu jännittävän toiminnan ja rauhallisemman taustoittamisen välillä on kuitenkin tärkeää, jottei vaakakuppi kellahda liikaa jommankumman puolelle. Ja Larssonilla jännityksen ylläpitäminen jää nyt hieman unholaan, kun poliittisten systeemien harras setviminen vie huomion. Myös uusien henkilöiden esittely on yllättävän perusteellista ja heistä saattaa saada lukea jopa monen sivun tietopaketin ennen kuin päästään itse asiaan, eli siihen, miksi henkilö ylipäätään on tarinassa ja mikä hänen roolinsa on. Henkilökuvaukset ovat onneksi paljon mielekkäämpää luettavaa kuin pitkäveteiset yhteiskuntaoppiluennot, vaikka en ole varma miksi Larsson on nähnyt tarpeelliseksi ruotia syvällisesti melkein jokaisen yksittäisen sivuhahmon historiaa.

Haluaisin kehua yhtä asiaa, joka pelastaa suuren osan lukukokemuksesta, mutta en uskalla, sillä saatan samalla paljastaa olennaisen osan tarinasta. Sanottakoon vain, että vahingonilo paras ilo, ja että hetkeksi Luftslottet som sprängdes onnistui kuin onnistuikin varastamaan täyden huomioni. Muuten jännitys ei ehdi kasvaa, sillä väitän Larssonin hieman kompastuvan omiin yrityksiinsä pitää lukija jatkuvasti varpaillaan. Kappaleet ovat nimittäin niin lyhyitä, että juuri kun meinaa alkaa tapahtua, tilanne katkaistaan kylmästi ja huomio viedään muualle. Hektisimmillään meneillään olevasta tilanteesta ei ehdi edes kiinnostua, ennen kuin se on jo siltä erää ohi. Kenties kyseinen levoton hyppelykin vaikeutti otteen saamista tarinasta, tai sitten oma lukemiseni vain oli liian pätkittäistä.

Muistan kuinka kirjoitin keväällä 15 sivun esseen Millenium-trilogian tokasta osasta ja olisin keksinyt siitä helposti vielä lisääkin analysoitavaa, mutta tästä päätöksestä ei nyt irtoa oikein muuta. Larssonilla riittää mielikuvitusta ja taitoa punoa paperille mitä monimutkaisimpia juonikuvioita ja rikollisjärjestöjä, mutta minun kohdallani henkilöiden lukumäärä ja keskinäiset suhteet menevät jo liian solmuun. No, ainakin tiedän mitä Lisbethille ja Mikaelille kävi - tosin edellisen osan herättämät kutkuttavat toiveet kaksikon suhteen varisevat pikaisesti kolmannessa osassa, sillä Mikael on liian naistenmies ja Lisbeth liian kovis - ja kyllä pahistenkin kohtalot solmitaan. Kirjan nimi on siis oikein osuva monessakin mielessä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat mitä mainiointa viihdettä ja sopiva sekoitus painavaa asiasisältöä ja kevyempää toiminnallisuutta, mutta lopetus ei lunasta odotuksia vaan hajoaa omaan mahtipontisuuteensa.