Jussi Perälä: Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat

Paljon mediassa esillä ollut Jussi Perälä on kiinnostanut minua kesäkuusta lähtien, kun luin hänestä kertovan Hesarin artikkelin. Kymmenen vuoden kenttätyön tuloksena syntynyt Helsingin huumemarkkinoihin pureutuva väitöskirja herätti oitis uteliaisuuteni. Huumemaailma on tullut minulle tutuksi lähinnä populaarikulttuurin kautta, kuten elokuvan Requiem for a Dream tai tv-sarja The Wiren myötä. Näiden etupäässä viihteellisiksi tarkoitettujen teosten tehtävä ei välttämättä ole kertoa mahdollisimman todenmukaista tarinaa, joten olen periaatteessa täysin ulalla siitä, miltä huumeiden käyttäjien tai myyjien arki näyttää. Ainoa kirjallisuuskokemukseni on Karin Mäkelän Valkea voima - huumeäidin tarina, joka - vaikka näin ei saisi sanoa toisen kipeistä kokemuksista - jätti minut kylmäksi, ja on vain yksittäinen tarina, ei laajempi faktapläjäys. Perälän väitöskirjatutkimus täyttää tätä tietämyksessäni olevaa aukkoa nimenomaan ankaran tieteelliseltä pohjalta, sillä viihteellisyydestä ei teoksessa ole häivähdystäkään.

Ikuinen säätö on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen pitää sisällään paljon faktaa "huumemarkkinoiden anatomiasta" huumetilastojen, numerotietojen ja eri toimijoiden rutiinien pohjalta selitettynä. Toisessa osassa Perälä kuvaa huumeiden käyttäjien arkea ja kolmannessa vankilaelämää, johon huumeiden kanssa paljon tekemisissä olevat tuntuvat väistämättä päätyvän. Neljännessä osassa Perälä luonnollisesti tiivistää tulokset ja pohdiskelee yleisemmin huumepiirien arkea ja hieman myös niihin liittyvää lainsäädäntöä. Perälä on haastatellut myös virkavallan edustajia, mikä tuo teokseen kiintoisia vastakkainasetteluja molempien osapuolten, rikollisten ja heitä jahtaavien, päästessä ääneen. Merkille pantavaa kyllä eri tahot eivät läheskään aina ole mustavalkoisesti toistensa vastustajia, vaan kauppaa käydään suuntaan ja toiseen.

Kuten Mäkelän teoksen kanssa aikoinaan kävi, jouduin taas pohtimaan omien ennakko-odotusteni asiallisuutta. Myönnän innostuneeni Ikuisesta säädöstä tirkistelymielessä, sillä odotin jännittävää kuvausta huumepöllyisten porukoiden sekoiluista Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa-tyyliin, tosin kotimaisiin puitteisiin sovitettuna. Haluan lähtökohtaisesti aina katsoa uudet kotimaiset elokuvat ja tv-sarjat, joten suomalaisten edesottamukset ovat usein automaattisesti kiinnostuksenkohteideni yläpäässä. En välttämättä jaksaisi lukea yhtä itsestään selvästi vaikkapa islantilaisesta huumekentästä

Nimiä lukuun ottamatta teoksesta on kuitenkin hankala nostaa esille mitään selkeästi suomalaista. Teos on niin korrekti ja faktapohjainen, että siitä on siistimisen myötä hävinnyt kaikki se persoonallinen ja inhimillinen, joka tekee lukemisesta rikastuttavaa. Tosin tässä palataan taas omien odotusteni hölmöyteen. Ei kai tietokirjalta voi muuta odottaa kuin valistavaa ja asiapitoista otetta, ja se rikastaa enemmän sivistävässä kuin kokemuksellisessa mielessä. Olisin silti toivonut lisää niitä pilkahduksia, joissa Perälän henkilökohtaiset kokemukset nousevat pintaan. Hän on kopioinut kirjan sivuille muutamia kentällä tekemiään muistiinpanoja, joista saa selkeämmän kuvan siitä todellisesta huumeiden käyttäjien arjesta, jota Perälä pyrkii muutoin niin objektiivisesti selventämään.

Tieteellinen puoli Perälällä on moitteettomasti hallussaan. Teos on jaoteltu selkeästi moniin pienempiin lukuihin, jotka ovat osuvasti ja mielikuvituksellisesti nimetty. Faktan tykitys on taukoamatonta, sillä Perälä kertoo hyvin tarkasti huumeiden kanssa tekemisissä olevien arjesta niin huumeiden käyttämisen ja myymisen kuin myös huumeiden fyysisten ominaisuuksien ja vaikutustapojen kannalta. Kirjan loppuosasta löytyy sanasto, jonka luin huvittuneena läpi (paukkupää=kannabiksen käyttäjä, snagut=amfetamiinin tai Subutexin käyttöannos, kniippa=räkänisti, huonosti käyttäytyvä ongelmakäyttäjä [tarkoittaa lintutermistössä telkkää]), sekä lista huumetutkimuskirjallisuudesta, jonka avulla on helppo jatkaa aiheen parissa.

Perälä kirjoittaa myös tarkemmin siitä, kuinka luovasti ja metkasti porukka käyttää kieltä. Omalaatuisen slangin myötä avautuu ovi raportoivan tyylin tuolle puolen. Yhtäkkiä lukijan eteen ilmestyy ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta, jotka ovat omanlaisiaan persoonia eivätkä pelkistettyjä tilastoja. Samankaltaisia hetkellisiä portteja löytyy tekstistä muutamia, ja ne havainnollistavat kuivaa tietoa terävämmin, millaista huumeiden käyttäjien arki todellisuudessa on. Rivien välistä tihkuu veljellisyys, dramaattisesti päivästä toiseen luonnettaan muuttavat ihmissuhteet, kaikenlainen säätö ja hauskanpito.

Perälän teos siis täyttää akateemisen työn kriteerit, mutta kovin vetäväksi sitä ei voi sanoa. Lisäksi tekstin sujuvuuden kanssa on niin ja näin, sillä moitteeton suomen kieli ja saumattoman tekstin tuottaminen eivät selkeästi kuulu Perälän vahvuusalueisiin. Osa kirjasta muistuttaa enemmän jutustelua kuin tieteellistä tekstiä, ja kustantaja olisi saanut karsia pois turhaa toistoa. Kun Perälä avaa huumemarkkinoiden eri osapuolten toimintaa, ovat selitykset välillä sekavia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Pieni jäsennys ei olisi ollut pahitteeksi. Huomattavia kirjoitusvirheitä ei sentään löydy.

On selvää, että Perälä ei ole voinut pysytellä erillään tutkimuskohteistaan, ja sitä hän onkin painottanut jokaisessa lukemassani haastattelussa. Huumemaailma vie helposti mennessään, vaikka välttäisi itse aineiden käyttämistä, eikä samojen ihmisten kanssa ole mahdollista viettää vuosikausia kiintymättä heihin. Siksi on sääli, vaikkakin ymmärrettävää, ettei tunnepuolta ole priorisoitu kirjoitusvaiheessa.

Jussi Perälä: Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat. Like 2013. 237 s.

Mikko I. Pekkola ja Amma ovat myös perehtyneet kirjaan.

Maria Sveland: Hatet - En bok om antifeminism

Luulin ensi alkuun lukevani fiktiivistä kirjaa, kun aloitin Maria Svelandin teosta. Nopeasti minulle kuitenkin valkeni, että pitelen käsissäni jotakin painavaa. Hatet - En bok om antifeminism on äärimmäisen juurtunut todellisuuteen, eikä siinä ole mitään kaunokirjallista, saati sitten kaunista. Se on raivokasta tykitystä tietokirjallisessa kuoressa, se on monta vuosikymmentä kyteneen turhautuneisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden räjäyttämistä lukijan tietoisuuteen.

Kaiken sotaisan sekasorron Sveland kokoaa asialliseen nippuun ja esittelee sivistyneeseen tyyliin, joka on kieltämättä fiksu veto viestin tehokkaan perille saattamisen kannalta. Ideana on osoittaa, että antifeministeillä on vaarallisen paljon jalansijaa ja valtaa puuttua feministien toimintaan, ja että tämän yhteiskunnan kaikilla tasoilla ilmenevän vihan kitkemiseksi vaaditaan mittavia toimenpiteitä.

Svelandin puheenvuoro on oiva avaus keskustelulle. Hän poimii tarkasteltavaksi Ruotsissa viime vuosina huomiota saaneita tapauksia, joissa feministit ja antifeministit ovat seisseet napit vastakkain. Lievästi sanoen. Kuten mediassa usein on tapana, ovat kirjassa esiin nostetut konfliktit kärjistyneet siten, että vain yksi näkemys on päästetty valloilleen dominoimaan tapausten julkisuuskuvaa. Yleensä sorretun ja hiljennetyn osapuolen rooli jää feminismin edustajille, tai jos he pääsevät ääneen, nähdään heidät helposti kiihkoilevina pahiksina. Sveland pyrkii kirjassaan selventämään, mitä tapausten pohjalla on ja miksi ne ovat eskaloituneet verisiksi tappeluiksi, joskus muutenkin kuin kuvaannollisessa mielessä.

Sveland selventää aluksi, miksi kokee aiheen itselleen tärkeäksi. Hänet on nimittäin pakotettu elämään päivittäin peläten mielipiteidensä synnyttämää kiukkua ja sen ilmenemismuotoja. Hatet alkaa Svelandille osoitetulla vihakirjeellä, ja vaikka hänen reaktionsa on osittain lamaannus, ei hän kuitenkaan kykene pysyttelemään hiljaa. Tappouhkausten yleisyys on siis yksi syy Hatet-kirjan olemassaololle, sillä tieto uhkausten lukumäärästä motivoi Svelandia sivuuttamaan halunsa käpertyä suojaan antifeministien painostukselta. Otteet Svelandin omasta elämästä ja pelkoon sopeutumisesta rytmittävät teosta ja tuovat raikkaan tuulahduksen kaiken raskaan faktan keskelle.

Svelandin kokemukset eivät missään nimessä ole kevyimmästä päästä, mutta hänen parin sivun mittaiset kuvauksensa ahdistuksestaan, uupumuksestaan, päätään nostavasta taistelutahdostaan ja lopulta jonkinlaisesta rauhan tunteestaan osoittavat välähdyksenomaisesti, kuinka lahjakas hän on kirjoittamaan ei vain tieteellisen materiaalin vaan myös tunteiden pohjalta. Sen takia olen hivenen pettynyt, etteivät ennakko-odotukseni kaunokirjallisesta teoksesta pitäneet paikkaansa, mutta onneksi Svelandin tuotanto ei rajoitu tähän yhteen tietokirjaan. Sitä en sen sijaan mene julistamaan, ettei Hatet olisi Svelandin tärkein työ tähän mennessä, sillä teos ansaitsee niin paljon huomiota ja lukijoita kuin vain on mahdollista.

Hatet on kokoelma eri ongelmatapauksia, mutta perusvire on sama kaikissa: miten tahansa feministit tekevät, on se aina antifeministien silmissä väärin. Kaksinaismoraali jyllää ja feminismin edustajan on mahdotonta saada hyväksyntää aatteilleen, teki hän sitten miten päin tahansa. Räikeimmissä tilanteissa yksittäiset henkilöt ovat kokeneet suoranaisia julkisia lynkkauksia heidän mielipiteidensä ollessa vihaajien mielestä vääriä.

Sveland syventyy muutamiin näistä tapauksista ja osoittaa johdonmukaisesti ja runsasta taustamateriaalia avukseen käyttäen, kuinka ihmisiä on tahallisesti mustamaalattu ja heidän mielipiteitään väännelty tietyn lopputuloksen aikaansaamiseksi. Hän käyttää apunaan haastatteluja, lehtijuttuja, tv-dokumentteja ja tietysti nettiä. Myös hänen omat muistonsa ja käsityksensä tihkuvat esiin läpi teoksen sävyttäen muuten mahdollisesti kuivahkoksi käyvää informaatiota.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä naisena olemiseen liittyvistä umpikujista lienee suhtautuminen äitiyteen. Jos nainen jää lapsensa syntymän jälkeen hoitamaan jälkikasvuaan, on hän 50-luvulle jämähtänyt kotirouva ja laiskottelija. Jos hän palaa töihin mitä pikimmiten, on hän tunteeton ja äidiksi sopimaton kylmä ihminen. Koskaan ei voi voittaa. Sveland valitsee tekopyhän ajattelutavan malliksi omat kokemuksensa, sillä kirjoitettuaan kirjan äidiksi tulemisesta hän sai tuta teoksen jälkimainingeissa ankaran kritiikkimyrskyn, vaikka hänen mielipiteissään ei sinänsä ollut mitään uutta tai ihmeellistä.

Antifeministejä tuskin voi kutsua järjestäytyneeksi ryhmittymäksi, mutta heidän toimintansa on silti strukturoitua ja tehokasta. Erityistä huomiota Sveland haluaa kiinnittää nettivihaan, joka jyllää nykypäivänä ehtymättömänä ja armottomana lukemattomien anonyymiyden takaa huutelevien raivopäiden voimalla. Keskustelupalstoilla ja erilaisten tekstien kommenttiosioissa vihamielisyys leviää nopeammin kuin avotuli, ja tappouhkaukset ovat arkipäivää.

Lisämausteensa surkeuteen tuovat ne naispuoliset bloggaajat tai kolumnistit, jotka käyttävät heille suodun mediatilan yhtymällä antifeministien kuoroon. Jos nainen sanoo pokkana, ettei identifioidu feministiksi, en osaa minäkään tehdä muuta kuin huokaista turhautuneena ja manata ihmiskunnan typeryyttä.

Pelkkään esimerkkitapausten pyörittelyyn ei ole tyytyminen, vaan Sveland metsästää myös antifeminismin ytimestä löytyvää syytä sille, mikä toimii bensana naisvihan liekeissä. Hän löytää äkäisten porukoiden keskuudesta läheisiä yhteyksiä myös muihin suvaitsemattomiin näkökantoihin, kuten rasismiin ja homofobiaan, ja pystyy lopulta pyydystämään piilevän sisimmän.

Se sisin on pelko. Pelko sitä kohtaan, että patriarkaatti murenee uuden tuntemattoman voiman alle, oli se sitten toinen sukupuoli tai toinen kulttuuri. Läheskään kaikille ei tunnu menevän perille, että feminismin ideana on suoda tasapuolinen valta kaikille riippumatta ulkoisista ominaisuuksista, niin rakenne- kuin yksilötasolla. Ne, jotka eivät tätä käsitä, keskittyvät ymmärrykseen pyrkimisen sijasta pitämään pystyssä ikivanhoja miehisiä järjestelmiä ja tukahduttamaan kaikki poikkeavat aatteet, kuten Sveland hätkähdyttävällä teoksellaan esimerkki toisensa jälkeen todistaa.

Maria Sveland: Hatet - En bok om antifeminism. Leopard förlag 2013. 176 s.

Joanne Harris - Persikoiden aikaan

Siirryin pitkästä aikaa kaunokirjallisuuden taianomaisemmalle puolelle, jonka tehtävä ei ole opastaa, valistaa tai yleissivistää. Tai jos se tekeekin niin, opettaminen on toisarvoista eikä varasta huomiota itse tarinalta. Joanne Harrisin uusin romaani Persikoiden aikaan on jatkoa Pieni suklaapuoti-teoksen aloittamalle sarjalle, josta on nyt ilmestynyt kolme osaa. Tiedän lukeneeni myös keskimmäisen, sillä sen nimi Karamellikengät tuo oitis mieleeni kuvan kiehtovasta tummansinisestä kannesta, mutta totta puhuen en muista sen tapahtumista pätkääkään. Sen sijaan Chocolat on mielessäni useaan kertaan katsotun elokuvan ansiosta, jonka viehätysvoima ei ehkä kaikkein vähiten perustu Johnny Deppin charmikkaaseen olemukseen. Muutama muu Harrisin teos on sen sijaan tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ihan ilman visuaalisen median apua, nimittäin Herrasmiehiä ja huijareita sekä Sinisilmä ovat mitä loistavinta veitikkamaista älynystyröitä kutkuttavaa tarinankerrontaa.

Vaikka ei olisi lukenut Karamellikenkiä (ja tämän olemattoman kirjamuistini kanssa voisin yhtä hyvin sanoa niin), pääsee Persikoiden aikaan-romaaniin nopeasti kiinni. Suklaata elääkseen valmistava Vianne palaa vuosien poissaolon jälkeen kahden tyttärensä kanssa sinne, mistä kaikki sai alkunsa, eli Lansquenetin pikkuiseen ja täyttä elämää kuhisevaan kylään. Viannen rakkaus Roux jää viettämään kiertolaiselämää veneelleen Pariisin joen varteen, eikä päästä Viannea lähtemään hyvin mielin. Lansquenetin asukkaat ovat sydämellisiä ja vieraanvaraisia, mutta heidän mukanaan seuraa väistämättä draamaa. Sitä paitsi osa asukkaista on kyräilevää, muutosvastarintaista ja tylyä sakkia, ja vaikka Vianne kerran voitti heidät puolelleen kielen mukanaan vievillä konvehdeillaan, ei hän ole tällä kertaa täysin tyynin mielin liikkeellä.

Viannea jäytävä epämiellyttävyyden tunne kasvaa, kun käy ilmi, että Lansquenet on vain askeleen verran päässä avoimesta sodasta. Läheiselle Les Maraudsin alueelle on majoittunut muslimiyhteisö, jonka syvästi uskonnolliset perinteet varjostavat ranskalaisten asukkaiden vapaamielisempää arkea. Kuten sanottu, en mene takuuseen kahden aiemman Viannesta kertovan romaanin tapahtumista, mutta muistaakseni niiden tunnelma ei ole aivan niin vakavahenkinen kuin Persikoiden aikaan-kirjan on. Alusta asti Viannen mieltä varjostavat epäilyt siitä, tekeekö hän virheen palatessaan kylään, ja kun hänen entiset vihamiehensä alkavat lukeutua ystäviksi ja paras ystävä taas tuntuu ottavan etäisyyttä, on Viannen elo kylässä kaukana huolettomasta.

Viannelle aikoja sitten kuulunut suklaapuoti on muutettu muslimityttöjen kyläkouluksi, jonka toiminta on tyssännyt tuhopolttoon. Se on vain yksi kylän levotonta ilmapiiriä kuvaava tuhoteko, ja todellisuudessa vihanpito on jatkuvaa. Vianne ei kuitenkaan kaihda joen toisella puolella elävää Afrikasta saapunutta yhteisöä, vaan alkaa sinnikkäästi tehdä tuttavuutta sen kanssa. Viannen avoimuus saa suurimman osan heistä heltymään, mutta muutama vihamielinen kohtaaminen saa kylmät väreet hiipimään pitkin selkää. Vianne ei tällä kertaa saa perustettua kylään suojaa, jonka suklaantuoksuiseen lempeään huomaan kuka tahansa on tervetullut viettämään suloista murheetonta hetkeä, vaan hänen asuinpaikastaan muodostuu piilopaikka perheensä painostusta pakeneville nuorukaisille.

Muutoksesta totisempaan kertoo sekin, että Viannen ihmisiä yhdistävät herkkusuklaat vaihtuvat kirjassa puusta poimittuihin persikoihin ja yötä myöten valmistettuihin hilloihin. Paikkansa tarinassa on myös etnisillä ruokalajeilla, joita Harris listaa kuin Enid Blyton Viisikon piknik-eväitä konsanaan ja joiden vahvat mausteet korostavat eroa Viannen entisiin pehmeisiin makeisiin. Maghrebilaisten paastoamisen myötä käy ilmi, kuinka vahvasti ruokasidonnaisia eri kulttuurit ovat ja kuinka arkemme kietoutuu sen ympärille, milloin on aika ravita itsensä ja perheensä. Les Maraudsin asukkaiden tapa kerääntyä iltaisin yhteen ruokailemaan tuntikausiksi jättää länsimaiseen kiireiseen arkeen rinnastettuna varjoonsa meidän tapamme hotkia ateriat kaiken muun mukamas tärkeämmän lomassa. Vianne on oivaltanut, että eri taustoista tulevien ihmisten yhteen saattamiseksi tarvitsee harvoin muuta kuin jonkin pidemmän kaavan kautta valmistettavan ruoka-annoksen, jonka ympärillä puuhailla. Suklaa ei myöskään ole hävinnyt Viannen elämästä kokonaan, vaan hän osaa edelleen sokerin avulla juonittelun erikoisen taidon.

Ei tarvitse olla taitava rivien välistä lukija, jotta ymmärtäisi napata Harrisin taka-ajatuksen muslimiyhteisön jäsenten ja ranskalaisten välisten erojen korostamisesta. Sinne tänne ripotellut vieraskieliset nimitykset milloin millekin asialle varmistavat eksoottisen henkäyksen. Naisen onneton asema afrikkalaisessa yhteisössä käy kivuliaasti ilmi, vaikka yhteisön miespuoliset jäsenet tekevät parhaansa pitääkseen yllä sileää julkisivua. Viannen kyky tunkeutua Les Maraudsilaisten perheiden yksityiselämään käy tässä mielessä arveluttavaksi, sillä minun on vaikea uskoa, että yksinäisen nuoren naisen annettaisi tosielämässä kävellä esteettä tuntemattomien kotiin. Maghrebilaisten vieraanvaraisuus sinänsä ei ole lainkaan epäuskottavaa, vaan enemmän häiritsee Viannen tapa sekaantua kaikkeen. Hänen motiivinsa on auttamisen halu ja uteliaisuus, mutta ylenpalttisessa huolehtimisessa ja hiljaisen tyynessä ulkokuoressa on myös rasittavat puolensa.

Persikoiden aikaan on kirjoitettu päiväkirjamuodossa siten, että jokaisen luvun aloittaa päivämäärä ja minä-muotoisesta kerronnasta vuorottelee Viannen kanssa Lansquenetin pitkäaikainen kirkkoherra. On kiintoisaa huomata, kuinka hän ottaa sivumäärällisesti reilusti tilaa, mutta ei oikeastaan ole oleellisessa roolissa. Hänen tehtävänsä on toimia puskurina, mutta saatuaan aikaan kasvavan konfliktien vyöryn hän siirtyy hiippailemaan varjoihin. Hänen kompastelevaa henkistä kasvuaan muutoksia ja erikoisia ihmisiä vihaavasta asenteesta nöyrempään ja avoimempaan elämänkatsomukseen on siitä huolimatta lystikästä seurattavaa, ja hänen asteittain tapahtuva aseleponsa Viannen kanssa lienee jälleen eräs Harrisin elämänviisauksista: ihmisten on mahdollista muuttua, vaikka he olisivat kuinka yrmeitä ja tapoihinsa kangistuneita tahansa.

Vaikka Persikoiden aikaan antaa mahdollisuuden käsitellä äärimmäisen tärkeitä ja pulmallisia aiheita, on se pohjimmiltaan satu. Viannen molemmilla tyttärillä on omat mielikuvitusolennot, jotka seuraavat heitä kaikkialle ja jotka aikuisetkin pystyvät näkemään, jos vain kykenevät olemaan oikealla aaltopituudella. Harris muotoilee yliluonnolliset elementit osaksi todellista maailmaa siten, ettei taianomaisia sattumuksia ole mahdotonta kuvitella tapahtuviksi omassa arkisessa vaelluksessa. Ne kumpuavat jokapäiväisistä asioista, jolloin taikuus syntyy sinnikkäästä yrittämisestä ja omien ajatusten voimasta. Viannen valmistama suklaa tuskin itsessään sisältää maagisia kultahippuja, jotka noituvat syöjänsä, vaan erityinen vaikutus syntyy otollisista olosuhteista ja tarkasti valikoitujen ainesten sekoittumisesta.

Harrisin värikkäällä - ja suomentajan taitavasti pyydystämällä - kielellä on myös vaikutuksensa, sillä se on yhtä aikaa älykästä ja lumoavaa ja luo Lansquenetin riitaisan arjen ylle maagisen häivähdyksen. Sen ansiosta tietty turvallisuus säilyy tarinan alusta loppuun. Vaikka useilla asukkailla on häijyt aikomukset mielessään, on varmaa, ettei keskeisille henkilöille voi käydä aidosti pahasti. Onnellinen loppu on yhtä itsestään selvä kuin vastaus Viannea kalvavaan kysymykseen siitä, onko Lansquenet hänen lopullinen turvasatamansa.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé). Suomentanut Satu Leveelahti. Otava 2013. 409 s.

Huh, ilmeisesti koko blogimaailma on lukenut tämän kirjan! Tässäpä melkoinen lista: Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A, Aili-mummon arkea, Annelin lukuvinkit, Kirjakolo, Sananen kirjasta, The Late Night Book Club, Yksi luku vielä..., Kirjat kertovat..., Notkuva kirjahylly.

Caitlin Moran - How To Be a Woman

Kaikki joiden mielestä feministit ovat kuivia tosikkoja ja tiukkiksia, saisivat perehtyä Caitlin Moranin teokseen How To Be a Woman. Nimittäin ne, jotka voivat lukiessaan vastustaa kiusausta nauraa ääneen, saavat pohtia vakavasti omaa huumorintajuaan (tai sen puutetta kröhöm). Moran kertoo reippaasti omista lähtökohdistaan mitä naisena oleminen hänen mielestään merkitsee, ja vaikka romaani on kauttaaltaan hyvin subjektiivinen, on Moranin mielipiteissä myös valistavia sävyjä.

How To Be a Woman kulkee melkolailla aikajärjestyksessä Moranin lapsuudesta aikuisuuteen, sillä hän käsittelee kappale kappaleelta eri alueita, joita naiseksi kasvamiseen kuuluu. Karvankasvu, kuukautiset, rintojen ilmestyminen, vartalokuva yleisemmin sekä vastakkainen sukupuoli ovat pääosassa nuoruuden käsittelyssä. Myös aikuisiältään Moran nostaa esiin ne tavallisimmat aiheet, jotka koskettavat lähes kaikkia naisia jollain tapaa, kuten synnytys, rakastuminen, naimisiinmeno ja abortti.

Kerronta ei ole staattisen kronologista. Moran sekoittaa muistonsa väkevien mielipiteiden ja pohdiskelevan jutustelun kanssa, jota voisi paikoitellen kutsua päiväkirjamaiseksi tai ajatusvirtamaiseksi. Tällä en suinkaan tarkoita, että How To Be a Woman olisi jotenkin sekava tai päämäärätön, sillä se on päinvastoin kirjoitettu selvästi tarkasti määriteltyä tavoitetta kohti suunnaten. Moran pyrkii nimittäin muistojensa pohjalta todistamaan, kuinka moninaisesti ja kokonaisvaltaisesti sukupuoli määrittää ihmisen elämän eri vaiheita. Hän vain naamioi todellisen tehtävänsä viihdyttävään tarinamuotoon, jotta saisi viestinsä kivuttomammin perille.

Mitään kivuliasta teoksessa ei todella ole, siitä Moranin nokkela ja rattoisa kirjoitustyyli pitää huolen. Kirosanoilla ja suorasukaisella asenteella valeltu kerronta on niin viihdyttävää, että on helppo unohtaa, kuinka tärkeää sanomaa Moran julistaa. Oikeastaan monet hänen tarinoistaan ovat pohjimmiltaan hyvin surullisia, kuten se, ettei hänen lastenhoidon alle tukahtuva äitinsä kertonut mitään kuukautisista, tai se, että Moranin suuri ihastus totesi ääneen hänen olevan lihava. Moniin hänen kokemuksiinsa on ajatuksen tasolla helppo samaistua, mutta itseironinen tyyli myös etäännyttää Moranin todellisista tunteista. Sen pohjalta, mitä Moran jakaa lapsuudestaan, ovat hänen nuoruusvuotensa luultavasti olleet varsin tuskallisia, mutta toisaalta miksi velloa surussa? Vaikka Moran välittää helvetilliseltä kuulostavan synnytyksen ja ilmiselvän ankean abortti-kokemuksen humoristisessa valossa, onnistuu hän tekemään sen kokemuksiaan vähättelemättä. Marttyyriksi Morania ei voi haukkua vahingossakaan, sillä hänen valoisa ja kipakka sävynsä pysyy muuttumattomana läpi teoksen.

How To Be a Woman on pakattu täyteen voimakkaita näkemyksiä, jotka voisivat eri tavalla esitettyinä uuvuttaa lukijansa hyvin pian. Moranin ajatukset naisen oikeuksista ja ympäröivän maailman suhtautumisesta naiseen ovat lähestulkoon poikkeuksetta kärkkäitä ja syyttäviä, mutta täysin oikeutettuja. Hän myös esittää ne varsin miellyttävällä tavalla. Sillä en tarkoita, että Moran kiertelisi arkoja aiheita tai että hän säästelisi ketään, joka ei sitä ansaitse, vaan miellyttävä merkitsee tässä tapauksessa sitä, että Moran osaa innostavalla ja reilulla tavalla osoittaa, mikä hänen mielestään menee pieleen naiseksi kasvaessa. Moran perustaa aatteensa omille kokemuksilleen ja havainnollistaa kaunistelematta, miksi mikäkin hänen sanomansa pätee. Samalla rivien välistä voi lukea, että Moran on suorastaan vimmainen ja palaa aiheelleen, tivaten, miksi naisen pitäisi naiseutensa takia olla velvoitettu yhtään mihinkään.

'Fortunately', she said, 'the craze for Brazilians is abating. The hot new haircut is the Sicilian. It is like a Brazilian - but you are left with a neat little Sicily-shaped triangle, which at least means that you still look like a woman. Good luck!'

Sicily? The good news is that I can make my luge look like Sicily? Home of the Mafia? That's my vagina now? It's got the Godfather in it? Ha ha! Can you imagine if we asked men to put up with this shit? They'd laugh you out the window before you got halfway through the first sentence.

I can't believe we've got to a point where it's basically costing us money to have a fanny. They're making us pay for maintenance and upkeep of our lulus, like they're a communal garden. It's a stealth tax. Fanny VAT. This is money we should be spending on THE ELECTRICAL BILL and CHEESE and BERETS. Instead, we're wasting it on making our Chihuahuas look like a skanky Lidl chicken breast. God DAMN you, mores-of-pornography-that-have-made-it-into-my-pants. GOD DAMN YOU.

Pahoittelen pitkää sitaattia, mutta tuossa on vasta murto-osa siitä, mitä kaikkea oikeasti haluaisin tallettaa muistiin.

Hassuttelu sikseen, sillä ei Moran mikään koko kansan viihdyttäjä ole. Vaikka hänen kiroilunsa ja aksenttinsa muistuttaa hulvattomasti Notting Hillin hyvän mielen komediaa, kertoo How To Be a Woman kuitenkin pohjimmiltaan hurjaa tarinaa. Kun kaikki ne suurimmat elämänvaiheet, joita naiset yleensä käyvät läpi, kootaan putkeksi kansien väliin, alkaa suorastaan hirvittää. Etenkin Moranin rankka ensisynnytys on sen verran järkyttävää luettavaa, että sain hädin tuskin nieltyä lounaani siihen tutustuessani. Koska Moran ei päivittele tai säälittele itseään, voi jokainen valita oman suhtautumistapansa.

Sen verran oivalluksia Moran kuitenkin esittää matkan aikana, että on ihme jos savu ei ala missään vaiheessa nousta korvista. Hän katselee naisen elämän luonteviksi miellettyjä osasia välimatkan päästä, ja kappas vain: suuri osa on silkkaa järjettömyyttä! Ehkä se on Moranin salaisuus, että kun hän kerran on oivaltanut kaikki paineet, vaatimukset, vähättelyt ja odotukset, jotka hänen ylleen on langetettu lapsesta asti, on hänen nykyinen selviytymiskeinonsa nojautua taaksepäin ja tarkastella naisena olemista hullussa yhteiskunnassamme huvittuneen välimatkan päästä. Vaikka hän onkin haudanvakava.

Caitlin Moran: How To Be a Woman. Ebury Press 2012. 312 s.

Liisa,  Kati, Norkku, Liina, Maija ja Linnea ovat myös lukeneet kirjan.

Gretchen Rubin - The Happiness Project

Nyt voin jo ihan avoimesti myöntää, että luin itsehoito-oppaan, josta koin saavani merkittävästi hyödyllisiä vinkkejä ja apukeinoja. Gretchen Rubinin yhden naisen missiosta liikkeelle lähtenyt, kokonaiseksi konseptiksi kasvanut onnellisuusprojekti on kirjana niin hauska, sympaattinen ja ennen kaikkea järkevän realistinen, etten lainkaan epäröi kuuluttaa sen oppeja kenelle tahansa, joka kokee arkisen taaperruksensa tylsäksi. The Happiness Project on yllättävän painava paketti arkisen hyvinvoinnin edistämiseksi tarkoitettuja opettavaisia mutta lempeitä ohjeita, ja Rubinin kepeään mutta tomeraan otteeseen on helppo mieltyä.

The Happiness Project on systemaattinen ja selkeä läpikäynti systemaattisesta ja selkeästä projektista. Rubin aloittaa kertomalla, miksi päätyi kokoamaan kirjan oman onnensa etsimisestä. Aamubussissa istuessaan hän koki äkkiä vahvasti, että vain hän voi olla vastuussa elämästään ja että se karkaa kuin hiekanjyväset sormien välistä, jos hän ei ala aktiivisesti harjoittaa onnellisuutta. En voi väittää, ettenkö olisi tuntenut samoin, mutta surullista kyllä harmaaseen vaellukseen on helpompi turtua kuin koettaa keksiä, miten rykiä itsensä ylös mielekkäämpään todellisuuteen. Rubinin keino oli tehdä lista kuukausittain vaihtuvista aihealueista, joiden hän kokee vaikuttavan mielialaansa, kuten työ, ystävät tai perhe. Ne hän jakaa pienempiin alaotsikoihin - kuten "laugh!" tai "tackle an item on your to-do list" - jotta pystyy helpommin säätelemään minkä osioiden edistämiseen hän haluaa keskittyä. Ja sitten vain töihin.

Oma saamattomuuteni muuttaa arjessani yhtään mitään liittyy juuri siihen, että tehtävä tuntuu liian ylivoimaiselta. Rubin kuitenkin painottaa, ettei hän halua perustaa onnellisuusprojektiaan sellaisille repäiseville täyskäännöksille kuin muutto Intiaan meditoimaan tai koko entisen elämän yhtäkkinen hylkääminen, koska hän on avioliitossa elävä kahden lapsen äiti ja pääosin perustyytyväinen nykyiseen elämäänsä. Hänen tavoitteensa on sen sijaan parantaa vallitsevia olosuhteita ja pureutua siihen, mitä omia käyttäytymismallejaan muuttamalla hän saa päiviinsä lisää onnea. Näin hän saa projektin kuulostamaan iloiselta ja yksinkertaiselta puuhastelulta, jonka toteuttamisesta hän voi nauttia päivittäin joutumatta tekemään yhtä valtavaa ponnistusta jättimäisen muutoksen aikaansaamiseksi.

Rubin avaa yksityiselämänsä auliisti lukijoille ja yksi osa The Happiness Projectin viehätystä on juuri Rubinin vilpitön rehellisyys. Hän ei pelkää nauraa itselleen tai raportoida epäonnistumisistaan siinä missä hehkuttaa edistymistään. Kahden pikkutytön äitinä ei ymmärrettävästi ole aina erityisen simppeliä pitää kiinni sellaisista lupauksista kuin "laula aamuisin", ja se on täysin ok. Rubin tunnustaa virheaskeleensa, mutta ei jää piehtaroimaan pieleen menneissä tilanteissa. Mikä tärkeintä, Rubin onnistuu pitämään huolettoman humoristisen ja kevyen itseironisen sävyn myös silloin, kun hän voisi yhtä hyvin vaipua murheelliseen itsesääliin. Muutamat virheet silloin tällöin voi jopa ottaa hyödyllisinä kompastuskivinä, sillä niiden myötä käy ilmi, että onnen löytymiseksi täytyy vaa'an välillä heilahtaa myös vastapuolelle. Rubin pyörittelee kirjan sivuilla myös epävarmuuksiaan sen suhteen, onko kirjan kirjoittaminen oman hyvinvointinsa etsimisestä itsekeskeistä, tai kiinnostaako hänen edesottamuksensa ketään. Kuten lopputuloksesta näkee, ei hänen olisi tarvinnut murehtia sekuntiakaan.

Epäonnistumiset ja apeat päivät ovat välttämätön osa arkea, ja yhtä itsestään selviä ovat ne lukuisat järkevät vinkit, joita Rubin kylvää kirjansa sivuille. The Happiness Projectin ydin on silmien avaaminen kaikelle sille, mikä vain odottaa huomaamistaan, ja katsoa täytyy ennen kaikkea itsensä sisälle. Eräs Rubinin tärkeimmistä ohjeista itselleen on "Be Gretchen", jolla hän kehottaa olemaan aito itsensä ja tekemään valinnat oman mielensä mukaan. "Ole oma itsesi" saattaa olla yksi kuluneimmista fraaseista, joita olen koko elämäni aikana kuullut, mutta kun sitä malttaa pysähtyä miettimään, on sen tunnettuudelle pätevä syy. Omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan ei nimittäin välttämättä saa selville pelkästään sormia napsauttamalla. Rubin huomaa toistuvasti, että tekee asioita sen mukaan, mitä luulee haluavansa, mutta seisahtuessaan pohtimaan asiaa perusteellisemmin hän huomaa, ettei suinkaan nauti kaikesta siitä, mistä haluaisi nauttia. Tästä seuraa hänen kehotuksensa sisäistää se, että se mikä on toiselle hauskaa, ei ole sitä itselle, ja päinvastoin. Rubin välttää monet stressaavat tilanteet ja vastaavasti myös löytää useita uusia ajanviettotapoja vain pysymällä avoimena sille, mitä hän pohjimmiltaan haluaa ja toivoo, ja hän joutuu esimerkiksi miettimään ankarasti, mitkä aktiviteetit ovat hänestä yksinkertaisesti hauskoja.

Hyvä on, osa neuvoista saattaa vaikuttaa näin irrallisina otteina naiiveilta ja lukijaa aliarvioivilta. Välillä tuhahtelin itsekin skeptisenä miettien vaikka sitä, että kaikkihan osaavat pitää hauskaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Mutta kun koetin äkkiä heittää ilmoille lempiajanviettotapani, en ihan heti osannutkaan nimetä, minkä puuhan parissa olen iloisimmillani. Lukeminen ja urheilu ovat rakkaimmat harrastukseni, mutta ovatko ne todella sitä pelkästään hauskuutensa vuoksi? Eikö niihin liity aina jonkinlainen hyöty-aspekti? Eivätkö ne joinakin päivinä tunnu enemmän väsyttävältä taakalta sen sijaan, että kohottaisivat mieleni riemukkaisiin sfääreihin? Vaikka hauskuus on olennainen osa molempia vapaa-ajanpuuhia, liittyy niihin myös mieltä ja kroppaa rasittava puoli sekä kaikenlainen säätäminen (kirjaston eräpäivät, treenivarusteiden pakkaaminen pitkän työpäivän aamuna, aikataulujen sovittaminen). En ole vieläkään keksinyt, mikä on yksinomaan hauskaa. Syöminen? Pieni hiprakka parhaiden ystävien seurassa? Tässä Rubinin projektin idea konkretisoituu: tarkastele arkeasi ajatuksella ja muotoile siitä mahdollisimman mielekäs ja itsesi näköinen poistamalla huolta aiheuttavat tekijät ja lisäämällä nautinnollisia elementtejä.

Rubinin teosta on erityisen miellyttävä lukea, koska hän naamioi ohjeet usein tarinan muotoon. Sen sijaan, että sanoisi suoraan "tee näin ja näin", hän saattaa kertoa metkan anekdootin jostakin oman elämänsä sattumuksesta, jonka myötä hän itse oivalsi jonkin erityisen niksin. The Happiness Project on faktoihin perustuva opas onneen, joka vilisee tilastoja ja lainauksia eri kirjailijoilta ja tietäjiltä - Rubin osaa valikoimisen taidon, sillä ahnehdin kaikki tieteellisemmät osiot suurella mielenkiinnolla - mutta se on myös kaunokirjallinen teos. Rubinin ammatti kirjailijana tulee ilmi siinä, kuinka hän kuljettaa projektiaan kuin vetävää juonta koukuttaen lukijan mukaan matkalleen seuraamaan hänen kiehtovaa arkeaan. Periaatteessa Rubinin elämässä ei ole mitään poikkeavaa, joka erottaisi hänet muista tavanomaisista perheenäideistä, mutta juuri se on osoitus hänen taidostaan kirjoittaa viihdyttävästi ja vakuuttavasti. Ja onhan hän keksinyt ehdottoman menestyskonseptinkin, joka on ilahduttavan yksinkertainen ja siksi niin nerokas.

Toteuttaessaan onnellisuusprojektiaan Rubin alkoi pitää blogia etenemisestään, ja nykyään monipuoliseksi nettisivuksi kasvaneelta alustalta löytyy hurjasti materiaalia, jonka pohjalta kuka tahansa voi alkaa rakentaa itsensä näköistä onnellisuusseikkailua. Jos ei jaksa tehdä tehtävästä yhtä pitkäkestoista kuin Rubin, voi poimia parhaat päältä ja perehtyä nikseihin, jotka vihjaavat esimerkiksi kuinka siivoamalla ja oman kotinsa säilytystilat järjestämällä voi saada onnellisen lisäpotkun ja joista huomasin itse olevani hämmentävän hyvilläni. Viimeksi sunnuntaiaamuna käytin aamiaista puuhaillessani vartin tiskaamiseen, ja kun vielä suoritin liian pitkään lykkäämäni koko kämpän imuroinnin, tunsin suorastaan hehkuvani. Oivalsin selkeämmin kuin koskaan ennen, että siinä missä poikaystäväni ei edes huomaa tiskivuorta tai ruokamurujen koristamaa sohvaa, sysää likaisista astioista tyhjä tiskiallas sekä auringossa pölyttömänä kiiltelevä olkkarin lattia onnellisuusmittarini huomattavaan nousuun. Suuri osa jujusta piilee siis omien tunteidensa havainnoimisessa ja sen erottamisessa, mikä on itselle henkilökohtainen onnellisuuden lähde. Rubin toimii kuin hyväntahtoinen guru, joka opastaa arkeensa uponneet tylsistyneet vaeltajat armollisesti kohti merkityksellisempää eloa.

 Gretchen Rubin: The Happiness Project. Harper 2009. 315 s.

Myös Tessa ja Eeva ovat perehtyneet onnen saloihin.

Annamari Marttinen - Mitä ilman ei voi olla

Tämä vuosi on näköjään kirjojen suhteen kontrastien kyllästämä. Olen lukenut kärsivällisyyttä koettelevan määrän teoksia, jotka eivät säväytä millään lailla mutta jotka minun on pakkomielteeni takia pakko saattaa loppuun, kun kerran olen leikkiin ryhtynyt. Vastapainona olen onnekkaasti törmännyt muutamaan kultakimpaleeseen, jotka ovat varastaneet sydämeni täysin. Mitä ilman ei voi olla menee tähän jälkimmäiseen kategoriaan niin että rysähtää, sillä kiihkeydellään se puhaltaa ilmat pihalle kenestä tahansa. Annamari Marttinen tekee pettämisestä suoraan syvimpiin tunteisiin iskevää taidetta.

Tarina on periaatteessa yksinkertainen ja ikivanha: naimisissa oleva perheenisä ihastuu toiseen naiseen ja ajautuu pettämään vaimoaan. Ei sen kummempaa. Silti niin paljon suurempaa, monimutkaisempaa, säväyttävämpää. Kun Iiro kohtaa Liljan ystävänsä taidenäyttelyn avajaisissa, on selvää sekä heille itselleen että lukijalle, että näennäisen vähäpätöisestä mutta todellisuudessa salattuja merkityksiä tihkuvasta sananvaihdosta liikkeelle lähtevä suhde tulee olemaan raju. Iiron ja hänen vaimonsa Vaulan avioliitossa ei ole mitään vikaa, mutta Iiron tavattua Liljan he muuttuvat kuukausien aikana yhä tuntemattomammiksi toisilleen molempien salatessa todelliset tunteensa ja ajatuksensa. Iiro ei saa tarpeekseen Liljasta, joka jäntevällä baletintanssijan kehollaan on valmis tyydyttämään Iiron pohjattomat tarpeet päivin ja öin, samaan aikaan kun Vaula ei osaa tarkalleen määritellä, mikä hänen miestään vaivaa ja mistä hänen pahat aavistuksensa kumpuavat. Kunnes hänen arvauksensa saavat konkreettisen pohjan.

Romaanin ydin on tunteissa, jotka se niin vahvasti ravistelee esiin. Iiron ja Liljan kaipaus toisiinsa on käsin kosketeltavan intensiivistä, jopa sietämätöntä, ja kun he tapaavat, on kuin heidän kehojaan ohjailisi tuntematon voima, jolla ei ole tietoisen ajattelun kanssa mitään tekemistä. Iiro ehtii miettiä muutamaan otteeseen, että hänen on saatava salasuhde loppumaan, mutta mitä pidempään hän antaa itsensä palata Liljan auliiseen huomaan, sitä harvemmin hän osaa edes katua tekojaan. Alusta lähtien Iiron ajatuksissa myös korostuu taipumus rangaistavien tekojen oikeuttamiseen: kuinka helppoa hänen on matkalla Liljan asuntoa kohti uskotella itselleen, että on menossa hoitamaan jotakin päivittäistä tavallista asiaa, ja kuinka taitavasti hän hiljentää syyttävän omantuntonsa äänen, kun tuntee Liljan sulavan itseensä kiinni. Ällistyttävän nopeasti hänen himokas mielensä myös kehittää puolustukseksi naurettavan mielipiteen siitä, että Lilja kuuluu hänelle, että heidän on tavattava ja rakasteltava, koska niin on yksinkertaisesti oikein. Edes 10-vuotias Emilia-tytär ei saa Iiroa tarpeeksi katuvaiseksi, sillä hän huomaa kauhukseen ajatuksiensa harhailevan Liljaan ja tämän huumaavaan vaikutukseen jopa perheen yhteisinä ruokailuhetkinä.

Oudointa on, että Iiroa on vaikea vihata tai edes syyttää. On ilmiselvää, että hän tekee väärin ja että häntä kuuluisi halveksia, mutta loppujen lopuksi vika on kaikissa tai ei kenessäkään. Uhrin ja syyllisen rooli siirtyy vuorotellen osapuolten välillä ja Marttisen ovela tapa kertoa tarinaa puolueettomasti jättää avoimeksi sen, kenelle lopullinen tuomio kuuluu. Totta kai Iiro on järjen tasolla itsekäs ja raukkamainen kusipää, joka vaarantaa perheensä onnellisuuden uskottomuudellaan, mutta nyt vallassa ovatkin tunteet logiikan sijaan.

Kohtaukset, joissa Iiro ja Lilja antautuvat himolleen, ovat suorastaan punastuttavaa luettavaa, mutta eivät halvalla tavalla. Marttisen todelliset taidot nimittäin tulevat esiin siten, että hänen eroottiset kuvauksensa ovat vain lumoavia ja voimakkaita. Olin kirjaa lukiessa suurimman osan ajasta töissä, ja huomasin hetkittäin unohtaneeni, että minun kuuluisi katsella ympärilleni ja tervehtiä ohikulkevia ihmisiä. Iiron ja Liljan raatelevan vimmaiseen kanssakäymiseen on niin helppo uppoutua, että välillä pinnalle palaaminen tuntuu kuin joku ravistelisi väkivaltaisesti hereille syvästä, suloisesta unesta. Sen lisäksi, että ruumiillisuus tulee ilmi puhtaan seksuaalisen halun ja kaipauksen kautta, korostuu fyysisyys myös Liljan ammatin takia. Baletin punoutuminen keskeiseksi osaksi Iiron ja Liljan suhdetta on nokkelasti toteutettu, ja Marttinen nostaa myös todentuntuisesti esiin tanssijan arjen ja tärkeimmän työkalun, eli tietysti kropan.

Liljan hento, siro, mutta silti vahva vartalo toimii avaintekijänä Iiron viettelemisessä sekä dramaattisessa loppuratkaisussa. Kutkuttavan kontrastin Liljan heittäytyvälle persoonalle ja tyttömäiselle olemukselle luo kauneudenhoitoalalla työskentelevän Vaulan huoliteltu ulkomuoto ja hillitty persoona. Iiroa piirittävät naiset edustavat kahta täysin erilaista tapaa olla samaa sukupuolta, ja he osoittavat myös, kuinka helposti pienet asiat, jopa väärinkäsitykset, synnyttävät kateutta kahden naisen välille.

Marttinen käyttää eräänä tehokeinona tapaa kertoa samat tapahtumat vuorotellen kolmiodraaman kaikkien osapuolten näkökulmista. Iiron silmissä Lilja on erotiikkaa tihkuva ihmenainen ja Liljan mielestä Iiro on ihmeellinen, hehkuvankuuma ja täydellinen yksilö, joskin väläyksittäin myös raivostuttava. Kuinka lähekkäin ovat saman kiven kääntöpuolet. Lukijalle Iiro nimittäin näyttäytyy epätoivoisena juonittelijana, joka ei osaa päättää mitä tahtoo, ja Lilja tuntuu horjuvan hulluuden tai vähintään pakkomielteisyyden partaalla, kun hänen taipumuksensa tykästyä varattuihin miehiin käy ilmi. Vaula on ainoa, joka näyttää ulospäin samalta kuin sisältä, eli pidättyväiseltä ja laskelmoivalta.

Kuvaukset henkilöistä eivät välttämättä ole mairittelevimmasta päästä, mutta jollain tapaa Marttinen saa heihin eloa ja sellaisia epämääräisiä piirteitä, joiden vuoksi heistä voi sanoa välittävänsä. Se saattaa johtua siitä, että Iiron ja Liljan alkuhuuma - vaikkakin kielletty - synnyttää luultavasti eläviä muistoja kaikissa, jotka ovat joskus rakastuneet, ja tämä yleismaailmallinen tuntemus luo samaistumisen illuusion. Miellyttävien assosiaatioiden kautta syntyy positiivisia ajatuksia henkilöitä kohtaan, ja salasuhteen kiroukset saavat näkemään jopa etuoikeutena sen, että itse voi juoda aamukahvit ja kävellä käsi kädessä kaupungilla rakastettunsa kanssa. Sympatia Vaulaa kohtaan taas syntyy luultavimmin säälin pohjalta, vaikka hän on lopulta tarpeeksi vahva ollakseen kaipaamatta sitä.

Pitkin romaania pelkäsin, että jos Marttinen ei ole varovainen, saattaa hänen tarinansa lipsahtaa mauttomaksi ja halvaksi seksidraamaksi. Onneksi se on niin järjettömän tunteikas ja kauniisti kirjoitettu, ettei rajan yli jouduta menemään. Traaginen loppuhuipennus kohoaa lähelle epäuskottavia mittoja, ja ihmettelen todella, voiko kenenkään tunteet hypätä yhdestä ääripäästä toiseen muutaman sekunnin sisällä. Mutta koska useat kohtaukset ovat jo valmiiksi elokuvamaisia, ovat liioitellut hetket oikeastaan täysin kaavaan sopivia. Huomasin eläytyväni niin antaumuksella, että unohdin välillä hengittää, joten en edes halua moittia hillittömämpiä ratkaisuja. Marttinen pyörittelee suuria tunteita kunnialla ja tyylillä.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla. Tammi 2013. 420 s.

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Jenni S., Annika K., Lukukausi, Mari A, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjanainen.

Karin Alvtegen - Svek

Vaikka olen tänä vuonna saanut luettua masentavan vähän verrattuna viime vuoteen (kirjalistaa selaillessani huomasin olevani noin 15 kirjaa jäljessä siitä, kuinka monta romaania olin viime vuonna ehtinyt hotkaista. Vaikka eihän se määrä vaan laatu...), mutta toisella tavalla katsottuna tämä on minulle oikea kirjallisuuden juhlavuosi. Löysin nimittäin jo toisen uuden lempikirjailijan! Edellinen haksahtaminen tapahtui Louise Boije af Gennäsin tuotannon kanssa, ja nyt Karin Alvtegen hurmasi minut kylmiä väreitä synnyttävällä jännitysromaanillaan. Joku voisi kysyä, kuinka on mahdollista kutsua kirjailijaa suosikikseen yhden teoksen perusteella, mutta eikö se ole ennemmin osoitus Alvtegenin poikkeuksellisesta kyvykkyydestä kuin harkitsemattomasta lukijasta? Ja muutenkin, jos et ole lukenut Alvtegeniä, et voi tietää hänen vaikutusvoimaansa, ja silloin kehotan lämpimästi hankkimaan jonkin hänen romaaneistaan heti paikalla.

Luulin pitkään lukevani dekkaria kannen ja ennakkotietojeni perusteella, mutta ensimmäistä kertaa huomasin selkeästi eron jännitys- ja salapoliisiromaanin välillä. Svek kategorisoidaan etukannen alalaidassa psykologiseksi trilleriksi, ja romaania voisi helposti käyttää oppikirjaesimerkkinä kyseisestä genrestä. Alvtegen virittelee lukijan pahaenteiseen tunnelmaan alusta alkaen, kun Evan ja Axelin eroprosessi pamahtaa käyntiin. Eva koettaa tivata mieheltään, miksi tämä ei enää halua taistella suhteen puolesta, ja Axel on epätoivoinen tuntiessaan enää pelkkää vastenmielisyyttä, kyllästyneisyyttä ja pelkoa vaimoaan kohtaan. Hänellä on jo toinen potentiaalinen elämän rakkaus odottelemassa - nainen, joka ymmärtää ja välittää aivan eri tavalla kuin Axelin pitkäaikainen elämänkumppani.

Toisaalla Jonas valvoo sairaalassa lähellä hukkumiskuolemaa käyneen rakkaansa vierellä. Jonas toivoo tämän heräävän pitkäaikaisesta koomasta ja onnistuu pitämään elämäänsä hallitsevat pakkoneuroosit kontrollissa vain sen ajatuksen voimalla, että Anna joskus avaa silmänsä ja koskettaa häntä jälleen.

Uhkaavasti lähestyvä ero saa Evan piilottelemaan haavoitettuja tunteitaan viiltävää kylmyyttä tihkuvan panssarin alle. Hän muuttuu lähes mielenvikaiseksi yrittäessään keksiä keinon saada Axel jäämään onnettomaan suhteeseen, sillä vaikka tavoite suunnitelman pohjalla vaikuttaa rakkaudenosoitukselta - Eva haluaa epätoivoisesti saada suhteen jälleen toimimaan ja unohtuneet tunteet virkoamaan -, on Evan taktiikka vastenmielisen laskelmoitu ja kaksinaamainen. Pariskunnan koti muuttuu lepotilassa uinuvaksi taistelukentäksi, joka on valmis räjähtämään täyteen toimintaan pienimmästäkin virheaskeleesta. Kun Eva tekee kaikkensa pitääkseen todelliset raivokkaat tunteensa Axelilta piilossa, ja kun Axel kodin räjähdysherkän ilmapiirin aistiessaan vetäytyy lähes pakkomielteisesti työhuoneensa suojiin, ei ole ihme, että täysissä järjissäänkin oleva ihminen lopulta murenee ja joutuu päästämään lukuisat langat käsistään. Hirvittävä tilanne on ajatuksena kylmäävä mutta kirjana mitä nautinnollisinta jännitystä, kun katastrofin ainekset leijailevat ilmassa ja saavat Svekin tikittämään odotuksesta kuin kaunokirjallinen aikapommi konsanaan.

Minulla oli onni päästä lukemaan romaanin ensimmäinen puolisko vain muutamin keskeytyksin yhden lauantaipäivän aikana, kun veneilin perheeni kanssa sukulaispippaloihin. Matka kesti kolme tuntia/suunta, ja vaikka pahoinvointi myrskyävän meren seurauksena yltyi välillä lähes sietämättömäksi, en voinut keskeyttää lukemista. Alvtegen kasvattaa armotonta mutta koukuttavaa tarinaa sellaisella intensiteetillä, ettei romaanista irrottautuminen suju lainkaan leikiten. On kuin hän porautuisi suoraan hahmojensa syvimpiin ja pahimpiin kolkkiin, joiden olemassaolosta edes henkilöt itse eivät ole tietoisia.

Jos Alvtegen saa Evassa tilaisuuden tutkia, missä menee tasapainoisen ihmisen sekoamispisteen raja, on Jonaksen suurin salaisuus - eli hänen pakko-oireinen häiriönsä - alusta asti lukijan tiedossa. OCD ei itsessään ole syy siihen, miksi Jonasta voi sanoa täydeksi hulluksi, vaan ne keinot, joilla hän yrittää pitää häiriötään kurissa ja jotka juontavat juurensa hänen lapsuutensa traumoista. Vaikka ainoa, mitä Jonas janoaa, on naiselta saatu läheisyys ja rakkaus, on hänen hahmossaan niskavillat nostattavaa kolkkoutta. Jonaksen teot ovat hänen vinksahtaneessa maailmassaan hyväntahtoisia, mutta todellisuudessa hän tekee peruuttamatonta tuhoa.

Alvtegenin käsittelyssä arkipäiväinen asetelma taipuu kohtalokkaaksi miinakentäksi, jonka läpi kulkiessaan lähtökohtaisesti harmittomat ihmiset muuttuvat irvikuviksi itsestään. Samasta syystä kukaan kirjan päähenkilöistä ei ole aidosti miellyttävä tai lämmin, sillä lukija joutuu kohtaamaan heidän rumimmat puolensa. Alvtegen saa pohtimaan, voiko siirtymä tavallisesta ja mukavasta persoonasta jäiseksi petturiksi olla mahdollinen kenen tahansa kohdalla.

Lyhyillä lauseilla ja paljolla dialogilla Alvtegen kääntää henkilöistään ja eri tilanteista esiin niiden yllättävät puolet, jotka hän näyttää synkästä tunnelmasta huolimatta hetkittäin ainutlaatuisessa ja siksi niin kauniissa valossa. Svek on kertomukseltaan hämmästyttävän raju ja karvas, mutta Alvtegenin vivahteikas ja tarinan kaaria elegantisti mukaileva kirjoitustyyli suojaa pahimmalta.

Karin Alvtegen: Svek. Natur och Kultur 2003. 311 s.

Svekistä muualla: Norkku, Annika K, Roz, Sanasulka ja Sininen rooli.