Lionel Shriver - Jonnekin pois

Olen aina ollut vaikuttunut Lionel Shriverin kirjoitustaidoista siksi, että hän saa minkä tahansa aiheen muuttumaan kiinnostavaksi. Olen edelleen ihmeissäni siitä, etten voinut irrottaa otettani hetkeksikään kirjoista, joissa snookerin tai tenniksen pelaaminen on suuressa osassa. Tietenkin kirjoissa on paljon muuta konkreettisten tapahtumien lisäksi, kuten syviä pohdintoja ihmisten välisistä kummallisista suhteista, mutta ihmetyksen aiheena onkin se, että KAIKKI Shriverin kirjoissa kiehtoo, kuulostipa juoni lyhyesti selitettynä miten tylsältä tahansa. Koetin tiivistää romaanin Jonnekin pois ystävälleni siten, että se tekisi oikeutta vahvalle lukukokemukselle, mutta kaikki mitä sain sanotuksi kuulosti pettymykseltä. En olisi ainakaan itse halunnut lukea kirjaa oman selostukseni pohjalta, mutta yritän silti kuvailla sitä uudestaan.

Periaatteessa kirja kertoo Shepherdistä ja hänen vaimostaan Glynisistä, joka sairastuu harvinaiseen syöpään. Shep on vuosikausien ajan haaveillut muuttamisesta Pemban saarelle, mutta hän jäädyttää suunnitelmat Toisesta Elämästä vaimonsa sairauden vuoksi. Alkaa pitkä ja rankka taistelu tuulimyllyjä vastaan, ja ennusteet ovat alusti asti suorastaan surkeat. Shepin paras ystävä Jackson kamppailee tahollaan myös lääketieteellisistä syistä, sillä hänen tyttärellään Flickalla on harvinainen ja erittäin rankka tauti, josta ei voi parantua. Jackson on myös aiheuttanut itselleen fyysisesti perin tukalan tilanteen, jonka voi liioittelematta sanoa pilaavan hänen elämäänsä hitaasti mutta vääjäämättä. Jackson ja Shep ovat töissä samassa firmassa, joten he tapaavat päivittäin ja järjestävät välillä myös yhteisiä illallisia perheineen. Niiden aikana Jacksonin lempipuuhaa on vaahtoaminen siitä, kuinka surkeasti USA:n systeemi toimii ja kuinka tyhmiltä kansalaisilta riistetään rahaa, joka syydetään tyhjäntoimittajille (Jackson on jakanut ihmiskunnan karkeasti Pummeihin ja Puupäihin).

Kestää aikansa kiintyä päähenkilöihin, mutta kärsivällisyys kannattaa. Shriver pohjustaa hahmojaan sellaisella antaumuksella, että he muuttuvat oikeiksi ihmisiksi, joihin on helppo kehittää todelliselta tuntuvat tunnesiteet. Shep ja Glynis vaikuttavat aluksi tylsältä ja kuivahtaneelta pariskunnalta, enkä ymmärtänyt lainkaan, miksi he olivat menneet naimisiin. Glynis on ylväs ja lähes kylmältä vaikuttava nainen, jonka kroppa koostuu terävistä kulmista ja puheenvuorot tarkoin harkituista niukoista lauseista. Samalla kun syöpä tuo esiin Glynisin kaikkein viiltävimmän puolen - hän kokee vahingoniloa seuratessaan luonnonkatastrofeja uutisista ja syytää sairaalassa pelkkiä loukkauksia äidilleen ja siskoilleen - hänen avuttomuutensa pehmentää häntä sen verran, että on helppo ymmärtää, minkä takia ihmiset ovat aina tykästyneet häneen tietynlaisesta ankaruudesta huolimatta. Shep taas vaikuttaa ensin nössöltä, joka on auttamattomasti tossun alla, mutta hänen hillityn olemuksensa alta paljastuukin persoona, joka lämmittää sydäntä. Hän on pyyteetön ja oikeudenmukainen, ja vaikka hän onkin melko tasainen ja hieman hiljainen, osaa hän suuttua ja vaatia oikeutta silloin kun siihen on todellinen tarve. Pariskunnan ominaisuuksien avauduttua kunnolla huomaan heidän tehneen minuun sellaisen vaikutuksen, että kaipaan heitä vieläkin, pari iltaa kirjan loppuun lukemisen jälkeen. Jacksonin perhe jää etäisemmäksi, eikä ihmekään, sillä he ovat Flickaa lukuun ottamatta oikeastaan aika mukavia ja tavallisia.

Shriver ei pohjusta perusteellisesti pelkästään henkilöitään, vaan hän kirjottaa kaiken muunkin samanlaisella asialleen omistautuneella tarkkuudella. Sanoin tämän jo alussa, mutta minun täytyy vielä painottaa sitä: riippumatta siitä mistä Shriver kirjoittaa, on lukeminen aina yhtä nautinnollista. Shriverin kieli on vivahteikasta ja kekseliästä, ja hänen otteensa tarinaan on tyyni - melkein rauhoittava - mutta eloisa. Kun koetan miettiä sopivaa adjektiivia kirjoitustyylille, pyörii ajatuksissani sana "pirskahteleva". En tiedä tarkoittaako se mitään, mutta jos teille tulee mieleen jotakin raikasta, jotakin joka ei millään päästä huomiota herpaantumaan itsestään, ymmärrätte luultavasti, mitä haen takaa.

Jonnekin pois ei ole onnellinen romaani. Se kertoo niin surullisista asioista, että välillä ahdistuin niin paljon, että jouduin pitämään pienen tauon tarinasta. Luettuani noin kolmasosan kerroin ystävälleni, kuinka Shriver osaa kirjoittaa masentavista kohtaloista ihmeellisen toiveikkaasti, mutta iloitsin liian aikaisin. Synkkä tunnelma painaa päälle, ja vaikka henkilöt pysyvät suurinpiirtein itsenään läpi tarinan, on heidän käytöstavoissaan huomattavissa lannistumista. He eivät kuitenkaan oikeastaan anna periksi missään vaiheessa, vaan tekevät parhaansa selviytyäkseen olosuhteissa, joille ei voi mitään. Juuri se, etteivät romaanin henkilöt elä missään utopistisessa loppu hyvin, kaikki hyvin-elämässä, tekee kirjasta uskottavan. Siksi hieman yliampuvat juonenkäänteet tai uskomattoman huonot todennäköisyydet eivät tunnu kummallisilta, sillä ne ovat elämää.

Raha on kovasti näkyvillä. Tarinan alussa Shepherdillä on sitä rajattomalta tuntuva määrä, jolla hän on aikonut elää loppuelämänsä herroiksi Pemballa, mutta pikkuhiljaa käy ilmi, ettei suurikaan omaisuus loppujen lopuksi riitä pitkälle. Kirjan takakansi kysyy, mikä on ihmiselämän arvo, ja miete ponnahtelee useasti esille Glynisin sytostaattihoitojen ja Shepin rappusissa itsensä sairaalakuntoon loukanneen isän kuntoutuksen lomassa. Minun on kuitenkin tunnustettava, että pohdinta rahan ja ihmisarvon yhteydestä oli minulle kirjan vähiten mielenkiintoista antia. Vaikka Shepin pankkitilin saldo hupenee silminnähden ja vaikka tiedostin sen johtuvan yrityksistä kohentaa Shepille rakkaiden ihmisten terveydentilaa, en pidä vertailua mielekkäänä. Syövän hoitamiseen kuluneen konkreettisen rahasumman voi halutessaan tarkistaa kirjan lopusta, mutta se on vain pieni osa totuutta. Se kertoo hinnan yritykselle ylläpitää mennyttä elämää, joka Shepin sanoin päättyi jo sinä päivänä, kun Glynis ilmoitti sairaudestaan. Myös Jacksonin vuodatukset taloudellisen systeemin typeryydestä ovat mielekästä luettavaa vain siinä mielessä, että on huvittavaa seurata, millaisiin ylikierroksiin hän suggeroi itsensä rahan takia.

Rahaa kutkuttavampi tuumailu koskee ihmisen käytöstapoja ja itse asetettuja rajoja sille, mikä on sallittua sosiaalisessa kanssakäymisessä. Flicka uhkailee vanhempiaan itsemurhalla päivittäin ja latelee loukkauksia purkaakseen koko elämänsä pituista tuskaa, mutta hänen äitinsä nielee moitteet päivästä toiseen. Myös Glynisin käytös muuttuu karkeammaksi sitä mukaa kun hänen tilansa pahenee, eivätkä hänen läheisensä voi sille mitään. Lähimmäisenrakkaus osoittautuu pelkäksi kulissiksi, kun Glynisin ennen laaja tuttavapiiri kutistuu lähes olemattomiin. Itsekkyys näkyy pelkona sairautta kohtaan sekä myös itse sairautta kantavien käytöksessä. Kun vaatteiden pukeminen on suurempi ponnistus kuin aiemmin tunnin steppiaerobic, ei vanhoille käytöstavoille riitä voimia eikä kiinnostustakaan. Silti Glynis on rakastettava läpi tarinan, eikä Flickastakaan voi ajatella pahasti.

Kirjan nimen mukaisesti jokainen haaveilee poispääsystä. Se ei koske itsestäänselvästi vain Flickaa ja Glynisiä, joiden suurin unelma on pako sairaasta elämästä, vaan kaikkia. Shep on valmistellut Toista Elämäänsä pitkään ja ollut muutaman kerran jo lähes lentoliput kourassa valmiina lähtemään, mutta ratkaisevaa rohkaisevaa sysäystä ei ole löytynyt. Jackson saarnaa siitä, kuinka systeemi kusee, vaikka hän on itse osa sitä. Hänen vaimonsa räjähtää lopussa turhauduttuaan siihen, että Jackson purkaa käsittämättömiä aggressiivisia tunteitaan, vaikka hänellä pitäisi olla kaikki hyvin. On paljon vaikeampaa repäistä ja lennähtää uuteen elämään, kuin olla jatkuvasti lähtevinään ja messuta suureen negatiiviseen ääneen sellaisesta, jonka varmasti tietää pysyvän turvallisesti ennallaan kaikesta huolimatta.

Käytin kirjan sisältöä kuvaillessani sanaa "periaatteessa" siksi, että juoni (josta kerroin vain pienen osan) on pelkkä kehys, jonka sisälle tiivistyy jättimäinen tarina. Sitä ei kuitenkaan voi kuvailla yhtä suorasukaisesti kuin tapahtumia, sillä se avautui minulle enimmäkseen tunnetasolla. Mitä pienimmät kiintymystä osoittavat eleet Shepin ja Glynisin välillä saivat minussa aikaan sellaisia hellyyden tunteita, että kroppaani melkein särki, kun toivoin saavani samanlaisen ääneen lausumatonta rakkautta täynnä olevan halauksen. Kirjassa on niin paljon mistä ottaa kiinni, kokonaisia ihmiselämiä jotka luovat kaikkiin ääripäihin kurottavia tunnetiloja, että ihmettelen jälkeenpäin, miten kaikki on saatu tiivistettyä vähän päälle viiteensataankolmeenkymmeneen sivuun. Shriver taitaa vain olla niin taitava, ettei sitä voi selittää järjellä.