Virpi Hämeen-Anttila - Railo

Kävin viime keväänä erään luovan kirjoittamisen kurssin, jonka vetäjänä toimi eräs vanhempi mieskriitikko. En paljasta turhaan hänen nimeään, mutta sanotaanko, ettei hän ole mikään puuhastelija. Siksi mieleeni on painunut se kerta, kun hän heitti ohimennen kommentin, jonka tarkoitus oli tölväistä yhtä lempikirjailijaani. En enää muista tarkalleen mitä hän sanoi, mutta muistan ilkeähkön sävyn, tavan jolla kommentti oli sanottu hieman alentavan naureskelevaan tyyliin. Sanojen kohteena oli Virpi Hämeen-Anttila, jonka romaanit olen aina ahminut aiheesta riippumatta. Opettajani oli sellainen rempseä ja hassu setä, jota parempaa luovan kirjoittamisen opastajaa ei voisi toivoa, mutta hänen närkästyttävää herjaustaan en silti tule unohtamaan.

Puolustuspuheen jälkeen joudun kuitenkin surukseni myöntämään, että Railo on Hämeen-Anttilan tähän mennessä tympäisevin romaani. Se kertoo Inkasta ja Tepasta, jotka muuttavat Helsingistä maalle rakentamaan hotellia, joka tarjoaa järjestettyä erämaamatkailua ja extreme-ulkoilua. Tepa on nimittäin saanut potkut ja tarvitsee elämälleen uuden suunnan, joten hän suostuttelee vaimonsa ja heidän pikkuisen tyttönsä Kukan muuttamaan mukanaan keskelle ei-mitään, perheensä juurille. Tepalla on tosin mennyt välit siskoonsa ja veljeensä kauan sitten, eikä hänellä ole aikomusta korjata tilannetta, vaikka muuttaa suurella ryminällä lähes naapuriin. Inka kuitenkin ajautuu puoliksi vahingossa ja salassa jatkuvasti läheisempiin väleihin miehensä lähisuvun kanssa, eikä Tepa katso sitä hyvällä. Kun hotellin rakentamisessa ilmenee yhä enemmän ongelmia ja Tepan välit parhaaseen ystävään Janneen rakoilevat, alkaa tilanne pikkuhiljaa lähestyä räjähdysvaaraa.

Railo on hyvin tuttua Hämeen-Anttilaa parissakin mielessä. Romaani nojaa vahvasti ihmissuhteisiin ja päähenkilöiden mieleen, kun näkökulma vaihtelee Tepan ja Inkan välillä. Siinä mielessä ratkaisu on hyvä, ettei lukijaa ohjailla kannattamaan jompaa kumpaa osapuolta. Saattaisi myös käydä hieman pitkäveteiseksi saada selville salailun ja ongelmien syyt vain yhdestä subjektiivisesta näkökulmasta, vaikka tiesinkin melkein alusta asti, ketkä ovat tarinan todellisia hyviä ja rehtejä ihmisiä. Asetelmat ovat sen verran läpinäkyviä, että tulevat käänteet on harmillisen helppo arvata.

Toinen silmiinpistävä seikka on taustatyö, jonka ahkera tekeminen kuultaa läpi tekstistä. Tepan ja Jannen yhteinen intohimo on kuntosalilla käyminen, ja välillä aiheen käsittely on lähes kömpelöä. "Mä vedin eilen täydet sarjat selkä- ja alavartaloliikkeitä salilla. Reidet on suunnilleen muussina. Mulla on tänään välipäivä." Kommentti särähti korvaani mekaanisena ja ulkoa opeteltuna, enkä oikein osaa nähdä todellisten bodarien keskustelevan keskenään samaan ylikorostettuun tapaan.

Liikunta-aiheiset osiot ovat kuitenkin sentään mielenkiintoisia, toisin kuin hotellin rakentamiseen liittyvät selostukset. Isäni tilasi vuosien ajan Tekniikan Maailmaa, ja vaikka jo sen kansi näytti silmissäni aina niin tylsältä, etten koskaan avannut koko lehteä, voisin hyvin kuvitella Railon rakennusaiheisten kappaleiden löytyvän kyseisestä julkaisusta. Rakennusmateriaalien ja -tekniikoiden käsittely ei ole ainoa liian yksityiskohtaisesti auki kirjoitettu alue, vaan yhtä paljon on satsattu sisustuksesta ja luonnosta jaaritteluun. Saatan liioitella hieman, mutta en voi sille mitään, että jo muutama rivi siellä täällä jostakin näistä aiheista oli liian yksitoikkoista luettavaa. Urbaanin ihmisen pakotettu sopeutuminen maaseudun hitaampaan elämäntyyliin on sinänsä kiinnostava teema, mutta toteutus on pitkästyttävä. En tiedä mitään talon rakentamisesta enkä haluakaan tietää, kuinka sähköt on fiksuinta vetää, miten rakennusurakka on organisoitu ja ulkoistettu, tai edes millainen Ilomantsin flora ja fauna on.

Onneksi Railosta löytyy sitä draamaa mistä jo aiemmin mainitsin, kun uudet olosuhteet painavat Tepaa ja Inkaa. Ihmissuhdekiemurat nimittäin kiinnostavat minua aina, ja Railossa on paljon lähtökohtia, joista ammentaa kitkaa tai lämpöä ihmisten välille. Kiinnostavaa on myös huomata, kuinka Inka ja Kukka alkavat sopeutua uuteen elämäänsä paljon helpommin kuin Tepa, jonka luulisi juurtuvan synnyinseuduilleen kivuttomasti. Vaikka haukuin toteutusta aiemmin pitkästyttäväksi, on siinä mielenkiintoisiakin puolia, kuten murteen ujuttautuminen Inkan ja Kukan puhetapaan. Kukan on off-kikkailu puhetyylin kanssa viihdyttää.

Vaikka romaanin sanoma seurailee välillä jopa ärsytykseen asti viime aikojen downshiftaus-trendiä, on siinä myös pointtinsa. Minua kauhistuttaa ajatus koko elämän raahaamisesta maaseudulle, jossa kaikki paitsi ihmisten avoimuus on pikkuruista verrattuna meluisaan kaupunkielämään, mutta ajatuksessa on myös jotakin kiehtovaa. Tai ehkä tarinassa on vain sen verran sympaattisia hahmoja ja maaseudun idylliä, että ne sokaisevat.