Päätin antaa Kajsa Ingemarssonille toisen tilaisuuden, vaikka muutama vuosi sitten lukemani Matkalaukkumorsian jätti lähinnä nihkeän jälkimaun. Odotin lukevani kepeän viihderomaanin, mutta en oikein osannutkaan viihtyä kirjan parissa. Nyt tein saman virheen asettaessani Bara vanligt vatten-romaanille vastaavanlaiset ennakko-odotukset kuin aiemmin, mutta en pettynyt yhtä pahasti. Totesin vain, että Ingemarsson ei ole kirjailija minun makuuni. En silti suinkaan inhonnut romaania, tai edes tylsistynyt sen parissa (aikaan pahasti). Minulla ja Ingemarssonilla ei vain synkkaa.
Stella on suosittu dekkarikirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan historiallisen jännityssarjan viimeistä osaa, jonka pääosassa on nokkela ja itsenäinen yksityisetsivä Franciska. Stella asuu yksinään suuressa ja kalliissa asunnossa, jonka kylppärin lattialle ilmestyy mystinen vesilätäkkö kerta toisensa jälkeen. Hän palkkaa remonttimiehen Johnnyn katsastamaan tilanteen, ja käy ilmi, että koko kylpyhuoneen ja olohuoneen lattiat täytyy repiä, jotta ongelman alkulähde löydetään. Stellan kirjoitustyö on tökkinyt viimeisen romaanin kohdalla ensimmäistä kertaa hänen elämässään, eikä inspiraation löytyminen helpotu Johnnyn jatkuvasta metelöinnistä. Stella ei kuitenkaan suostu kirjoittamaan missään muualla kuin kotonaan, ja hän oppii pikkuhiljaa tuntemaan Johnnyn paremmin, vaikka nyrpisteleekin ensin nenäänsä tämän rähjäiselle ulkomuodolle. Kun Stellan miesystävä osoittautuu epäluotettavaksi, hakee Stella puoliksi vahingossa turvaa hyväsydämisestä Johnnysta, eikä ole välttämättä kovin vaikeaa arvata, mitä näiden kahden välille kehkeytyy.
Itsestäänselvin syy sille, miksi en ihastunut romaaniin, on Stella. Hän on nimittäin varsinainen diiva ja, jos nyt sanon suoraan, aivan hirveä ämmä. Hän käyttäytyy kylmäkiskoisesti ja halveksivasti muita ihmisiä kohtaan, elleivät he ole julkkiksia, joiden huomiosta hän saattaa hyötyä. Hän on ylpeä kaikesta ansaitsemastaan rahasta ja käyttää rikkauksiaan huolettomasti. Hän kiinnittää huomiota jokaiseen ruoanmuruseen, jonka suuhunsa pistää, ja jättää lähes aina aterian kesken, koska laihuus on hänen ykkösprioriteettejaan. Hän osaa esittää lämmintä ja mukavaa faniensa ja toimittajien edessä, mutta vain siksi, että se on oiva markkinointikeino. Oikea pinnallisuuden perikuva siis. Tavallaan tällainen epämiellyttävä hahmo on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se on ainakin minulle poikkeuksellista. Toisaalta sille on syynsä, että vastenmieliset päähenkilöt ovat harvinaisempia kuin mieluisat. Olen tottunut pitämään kirjan päähenkilöstä ja se vaikuttaa ratkaisevasti lukukokemukseeni. Miksi haluaisin seurata yli 500 sivun verran sellaisen ihmisen elämää, joka nostaa niskavillani pystyyn ja saa minut tuhahtelemaan tärkeilevälle käytökselleen? Jonkin aikaa siinä on oma (uutuuden)viehätyksensä, mutta pian se alkaa tympiä.
Stellasta tulee aidosti miellyttävämpi ihminen romaanin loppua kohden, kun hän pääsee eroon pettävästä miesystävästään, kun kirjoittaminen alkaa sujua ja kun suhde Johnnyyn muuttuu muuksi kuin pelkäksi työnantaja-alainen-suhteeksi. Tarinan opetus vaikuttaa olevan, että löytäessäsi oikean rakkauden pääset eroon luonteesi ikävistä puolista ja muutut hyväsydämiseksi ja herkäksi persoonaksi. Elämäsi solmut aukeavat ja löydät todellisen sisäisen minäsi, joka auttaa sinua avautumaan myös ympäristöllesi ja näkemään elämän valoisat puolet. Stella matkustaa muutamaksi päiväksi Johnnyn vanhempien mökille, missä hän kirjoittaa romaaninsa loppuun hämmästyttävällä tarmolla, pitäen taukoja vain syödäkseen - hän nimittäin hylkää anorektiset rituaalinsa tuosta noin vain, sillä Johnny nauraa hänen pikkuruisille annoksilleen - ja vaellellakseen luonnon helmassa. Yhtäkkiä hän on kuin uusi ihminen, eikä pilkallisesta luonteesta ole enää mitään jäljellä. Ihmeparantuminen! Rakkauden voima pelastaa! Vaikka Johnnyn ja Stellan hitaasti lämpenevissä väleissä on jotakin hyvin suloista, minua Stella ei kuitenkaan enää voita puolelleen, niin inhottava akka hän on valtaosan tarinasta. Tietenkin taustalla on sellaisia selittäviä tekijöitä kuin ylikriittiset vanhemmat ja maineen mukanaan tuomat paineet, mutta ne eivät oikeuta Stellan käytöstä minun silmissäni.
Tarinaa vaivaa muutenkin jonkinlainen epäjohdonmukaisuus ja samalla ennalta-arvattavuus, tosin jälkimmäinen ei välttämättä ole suuri yllätys sen genren kohdalla, mitä Bara vanligt vatten edustaa, eikä automaattisesti huono ominaisuus. Tietysti Stellan on löydettävä rakkaus ja saatava onnellinen loppu, mutta pientä arvoituksellisuutta voisi silti koettaa ujuttaa mukaan. Mitä enemmän Stella karsastaa Johnnya, mitä useammin hän jupisee itsekseen likaisen remonttireiskan vulgaarista työskentelytavasta, sitä ilmeisempää lukijalle on, että tässä on Stellan tuleva pelastava ritari. Sitä odotellessa juonessa on kaikenlaisia haarautumia, jotka eivät aivan loksahda kohdilleen. Esimerkiksi Stellan asunnon ulkopuolella päivystää epäilyttävä nainen, joka luulee olevansa Franciska ja tunkeutuu Stellan asuntoon kertoakseen, kuinka tarinan tulee päättyä. Stella kohtelee häntä kuin hullua ja kutsuu poliisit, mutta käyttää silti naisen ideoita romaanissaan. Koko juttu on hieman liian mystinen sopiakseen romaanin muuten arkisiin olosuhteisiin. Pohjimmiltaan se on kuitenkin Stella, joka tekee tarinasta epämääräisen. Hänen käyttäytymisensä on kummallisen poukkoilevaa: yleensä hän on täydellisen kivikasvoinen viilipytty tilanteessa kuin tilanteessa, mutta toisinaan hän antaa elämän vaikuttaa itseensä niin vahvasti, että unohtaa syödä ja makaa päiväkausia haamuna sängyssään. Etenkin Johnnyn muututtua läheisemmäksi hän on aivan yhtäkkiä kykenemätön hillitsemään tunteitaan, joita hän on opetellut pitämään kurissa tai muuntamaan toisenlaisiksi koko ikänsä. Hän heittelehtii ääripäästä toiseen, ja silti hän tuntuu koko ajan etäiseltä.
Stellan kirjailijanura antaa mahdollisuuden ruotia ammatin varjopuolia, ja Ingemarsson käyttää tilaisuutta hyväkseen sellaisella antaumuksella, etten voinut olla miettimättä, onko hän itse yhtä katkera. Stella haukkuu mielessään toimittajat, kriittisen kustantajansa ja naispuoliset kirjailijakollegat pystyyn ja lisää samalla omaa luotaantyöntävyyttään lukijan silmissä. Tarvitseeko todella olla niin laskelmoiva ja teeskentelevä selvitäkseen kirjamarkkinoilla? Toivon todella että ei, muuten unelma-ammattini saa aivan uudenlaisen sävyn.
Ingemarsson sekoittaa fiktiota fiktioon punoessaan Franciskan kohtalon mukaan Stellan tarinaan. Periaatteessa idea on kiintoisa enkä pannut pahakseni sitä, että Stellan jäykistelyyn sai vaihtelua muutaman sivun dekkariosioista. Harmi vain, ettei Franciskan kohtalo ole tarpeeksi kiinnostava, jotta sen pohjalta voisi rakentaa jännitystä. Stella kamppailee alusta asti kahden Franciskaa koskevan kysymyksen kanssa, joiden selviämistä hänen lukijansa odottavat kieli pitkällä. Mutta Ingemarssonin romaanin lukija ei olekaan roikkunut mukana Stellan kymmenosaisen dekkarisarjan ajan. Yhden Franciskaa koskevan arvoituksen vastaus päättää Ingemarssonin romaanin, mikä melkein nauratti minua. Jos tarkoitus on lopettaa Bara vanligt vatten hulppeaan kliimaksiin, jota lukija on jännittänyt koko romaanin ajan, Ingemarsson joutuu luultavasti pettymään. Tai ehkä minä olen vielä pimeän talven turruttama ja annan tylsyyteni tarttua kaikkeen lukemaani. En silti osaa uskoa, että kukaan kiinnostuisi kirjan lopussa ratkeavasta arvoituksesta muuten kuin lievän uteliaisuuden rajoissa. Sama pätee koko romaaniin: se on kaikinpuolin lievä. Negatiivisemmin sanottuna lattea.
Kajsa Ingemarsson: Bara vanligt vatten. Norstedts 2009. 559 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti