Luulin, että pienikokoinen ja ohut novellikokoelma Kotiin olisi helppo ja nopea lukaistava, ikään kuin välipala "kunnollisten" romaanien keskellä. Nyt ennakko-oletukseni hävettää, sillä taitavan Helmi Kekkosen teos ei todellakaan ansaitse moista vähättelyä. En edes ymmärrä, kuinka alle 150-sivuinen kirjanen voi olla niin täysinäinen, niin painava. Ei silti raskas, vaan päinvastoin, tunsin lähes irtautuvani fyysisestä olinpaikastani Kekkosen novelleja lukiessani. Vaikka olenkin useasti saanut kuulla kulkevani (liian) omissa maailmoissani tuolla ulkomaailman ihmismassoissa liikuskellessani, olen silti yleensä jatkuvasti tietoinen ympäristöstäni.
Mutta Kekkosen kokoelmaan pystyin keskittymään niin täysin jopa hälisevän opiskelijaruokalan vilinässä, että unohdin missä olin ja mihin minulla oli olevinaan kiire. En muista, milloin mikään kirjallisuus olisi pystynyt samaan, sillä minun täydellistä huomiotani on liki mahdotonta pyydystää julkisella paikalla.
Kekkosen novellit ovat muutaman sivun pituisia, ne on nimetty ihmisten nimillä ja kertovat yksinkertaisesti sanottuna ihmisistä. Onnettomista, surullisista ja epävarmoista, katuvista ja vihaisista, varovaisen onnellisista
ja toiveikkaista ihmisistä. Pikkuhiljaa käy ilmi, että osa novelleista linkittyy toisiinsa ja kertoo samoista henkilöistä kuin jokin aiempi tarina, saattavatpa jopa paljastaa jonkin radikaalin oivalluksen uudesta näkökulmasta kerrottuna.
Luin noin vuosi sitten Kekkosen romaanin Valinta ja nyt kun luen arviotani, ei sen tunnelma ole yhtään niin innostunut ja vaikuttunut kuin muistin. Ehkä Valinta ei sitten ollut yhtä hengästyttävä kuin Kotiin? Muistan kyllä ihastuneeni ainakin Kekkosen kirjoitustyyliin, mutta miksi se ei näy blogitekstissäni? Toki vaikutuksensa voi olla sillä, että luin Valinnan erään kritiikkikurssin takia ja kirjoitin tekstin pitäen mielessä sen, että lähettäisin osan siitä myöhemmin kurssin osallistujien arvioitavaksi. Nyt voin kuitenkin joka tapauksessa vapaasti suitsuttaa ja huokailla sitä, kuinka ainutlaatuinen kirjailija Kekkonen on. Tuntuu siltä, että novelli muotona on Kekkoselle sopivampi ja kenties siksi Kotiin ihastutti enemmän kuin kokonainen romaani. Ei Valinnassa ollut mitään vikaa, mutta novellikokoelmassa Kekkosen tyyli pääsee oikeuksiinsa ja tarinat sekä tunnelma loksahtelevat täydellisesti kohdalleen.
Kantavana teemana on rakkaus moninaisissa muodoissaan, perheen sisäisissä ja ulkoisissa suhteissa, mutta rakkauden lämmittäviä ja intohimoisia puolia enemmän Kekkonen keskittyy tuomaan esiin kaikki ne ongelmat ja vaarat, jotka alkavat leijua kahden ihmisen yläpuolella heti, kun tunteet syvenevät kiinnostuksesta joksikin suuremmaksi. Osa novelleista tapahtuu eron jälkeisessä ajassa, kun pahin on jo tapahtunut ja henkilö yrittää selvitä surun tai ikävän keskellä. Toisissa tarinoissa onni vielä lainehtii, mutta sen kestävyydestä ei ole mitään takuita. Kekkonen taituroi jokaiseen novelliinsa avonaisen lopetuksen, josta on mahdoton arvioida, kuinka henkilöille käy. En ärsyyntynyt monia merkityksiä sisältäviin loppuihin, sillä Kekkosen novellit ovat matkoja, jotka ovat alkaneet kauan ennen tekstiä eivätkä koskaan pääty samalla, kun lukija poistuu kertomuksesta. Sitäpaitsi avonaiset loput antavat edes pientä toivoa siitä, että henkilöille voikin käydä ihan hyvin.
Novellit ovat sitä vaikuttavampia, mitä vähemmän dialogia niissä on. Ihmisten välisten keskustelujen myötä novellien ylle laskeutuu sellainen realistisuuden paino, joka rikkoo unenomaisesti värähtelevän tunnelman. Kyse on toki tavallisista ihmisistä, jotka elävät todellisuudessamme, mutta heidän sisäisten maailmojensa myötä voi helposti kulkeutua erilleen tästä meidän arjestamme. Läpi kokoelman tunnelma on epämääräisesti aavemainen ja usein joutuu pelkäämään henkilöiden puolesta, pidättämään hengitystä sivua kääntäessä arvioiden, meneekö jokin pieleen. Kekkonen pallottelee lukijan tunteilla hiljaisella varmuudella, tietäen varsin hyvin, että mitä vähäeleisempää ja epämääräisempää, sen varmemmin lukija on koukussa. (Tässä suhteessa, ja myös pahaenteisen tunnelman takia, Kotiin toi minulle mieleen Hiltusen Sysipimeän, siinäkin nimittäin liikuskellaan hiljaisen synkissä tunnelmissa.) Henkilöidensä elämien käännekohtien suhteen Kekkonen saattaa olla armoton, mutta lukijalle hän on lempeä, sillä hänen tekstinsä imaisee pehmeään kuplaan, jonka sisällä kaikki on kaunista ja läpikuultavaa.
Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain 2009. 128 s.
Kantavana teemana on rakkaus moninaisissa muodoissaan, perheen sisäisissä ja ulkoisissa suhteissa, mutta rakkauden lämmittäviä ja intohimoisia puolia enemmän Kekkonen keskittyy tuomaan esiin kaikki ne ongelmat ja vaarat, jotka alkavat leijua kahden ihmisen yläpuolella heti, kun tunteet syvenevät kiinnostuksesta joksikin suuremmaksi. Osa novelleista tapahtuu eron jälkeisessä ajassa, kun pahin on jo tapahtunut ja henkilö yrittää selvitä surun tai ikävän keskellä. Toisissa tarinoissa onni vielä lainehtii, mutta sen kestävyydestä ei ole mitään takuita. Kekkonen taituroi jokaiseen novelliinsa avonaisen lopetuksen, josta on mahdoton arvioida, kuinka henkilöille käy. En ärsyyntynyt monia merkityksiä sisältäviin loppuihin, sillä Kekkosen novellit ovat matkoja, jotka ovat alkaneet kauan ennen tekstiä eivätkä koskaan pääty samalla, kun lukija poistuu kertomuksesta. Sitäpaitsi avonaiset loput antavat edes pientä toivoa siitä, että henkilöille voikin käydä ihan hyvin.
Novellit ovat sitä vaikuttavampia, mitä vähemmän dialogia niissä on. Ihmisten välisten keskustelujen myötä novellien ylle laskeutuu sellainen realistisuuden paino, joka rikkoo unenomaisesti värähtelevän tunnelman. Kyse on toki tavallisista ihmisistä, jotka elävät todellisuudessamme, mutta heidän sisäisten maailmojensa myötä voi helposti kulkeutua erilleen tästä meidän arjestamme. Läpi kokoelman tunnelma on epämääräisesti aavemainen ja usein joutuu pelkäämään henkilöiden puolesta, pidättämään hengitystä sivua kääntäessä arvioiden, meneekö jokin pieleen. Kekkonen pallottelee lukijan tunteilla hiljaisella varmuudella, tietäen varsin hyvin, että mitä vähäeleisempää ja epämääräisempää, sen varmemmin lukija on koukussa. (Tässä suhteessa, ja myös pahaenteisen tunnelman takia, Kotiin toi minulle mieleen Hiltusen Sysipimeän, siinäkin nimittäin liikuskellaan hiljaisen synkissä tunnelmissa.) Henkilöidensä elämien käännekohtien suhteen Kekkonen saattaa olla armoton, mutta lukijalle hän on lempeä, sillä hänen tekstinsä imaisee pehmeään kuplaan, jonka sisällä kaikki on kaunista ja läpikuultavaa.
Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain 2009. 128 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti