Vihdoinkin pääsen Katarina Wennstamin fiktiiviseen puoleen kiinni, ja tässä tapauksessa lukukokemus oli odottamisen arvoinen. Meinasin lainata jonkin Wennstamin teoksista jo viime kesänä, lähinnä romaanin houkuttavan takakansitekstin takia, mutta olin silloin liian kiireinen paksua dekkaria varten (joopajoo, ikinä ei saisi olla liian kiire lukea). Pääsiäislomalla pääsin kuitenkin uppoutumaan juuri tasan sellaiseen jännitykseen, josta pidän ihan ylivoimaisesti eniten. Monia päähenkilöitä ja pari eri näennäisesti toisiinsa liittymätöntä rikosta, arkisia mutta koukuttavia ihmissuhteita ja yhteiskunnallisia ongelmia, joiden kautta mietitään moraalisia dilemmoja. Dödergökistä löytyy kaikki, eheänä ja vauhdikkaana pakettina.
Luin vähän aikaa sitten Wennstamin naisen seksuaaliseen hyväksikäyttöön keskittyvän kirjan ja välillä oli melkein häiritsevän selvää, että Dödergökiin on yritetty ujuttaa samoja teemoja ja mielipiteitä. Pidän tosin perusajatusta hyvänä, että fiktion kautta on ehkä helpompaa tehdä vallitsevia ennakkoluuloja näkyviksi ja saada ne suuremman yleisön tietoisuuteen kuin faktapitoisen tietokirjan avulla. Kesken dialogin jokin henkilöistä saattaa luetella, kuinka paljon ennakkoluuloja naista kohtaan voi syntyä pelkän sukupuolen perusteella tai kuinka harmi on, että naiset estyvät tapaamasta mielenkiintoisia miehiä ja kuinka mielenkiintoiset miehet voivat saada epäreilun leiman otsaansa pelkän valloillaan olevan raiskaamisen pelon ja sen välttämiseksi keksittyjen varotoimien takia. Toki on luonnollista, että Wennstam kirjoittaa siitä mistä osaa ja mitä on tutkinut. Minun olisi ehkä vain pitänyt odottaa hieman kauemmin kirjojen välillä, etteivät Wennstamin mielipiteet olisi puskeneet niin läpikuultavasti esille kirjan hahmojen kautta.
Yksi tarinalinja alkaa hirttäytyneenä löydetystä nuoresta pojasta, jonka kuoleman taustalla epäillään olevan kunniamurha mutta jota vaikuttaa olevan mahdoton todistaa. Asiaa tutkii yksinhuoltaja Madeleine, jonka murrosikäinen tytär ei katsele hyvällä äitinsä omistautumista työlleen, sekä vaimonsa muutama vuosi sitten onnettomuudessa menettänyt Mats. Heidän välillään on epämääräistä kiinnostusta, mutta kumpikaan ei kehtaa tai uskalla ottaa ensimmäistä askelta. Päähenkilö on silti selkeästi Maria, jonka perheeseen kuuluu mies Tobias ja pieni tytär. Heidän muutettuaan uuteen taloon tulee ilmi, että sen entiset asukkaat olivat pariskunta, jossa mies - ammatiltaan poliisi - pahoinpiteli vaimoaan Louisea toistuvasti ja lopulta ampui tämän talon keittiössä. Maria ei usko kykenevänsä asumaan talossa hirvittävän tiedon jälkeen, mutta alkaa työttömänä toimittajana tutkimaan asiaa ja kiristää pakkomielteeksi yltyvällä kiinnostuksellaan miehensä hermot äärimmäisen tiukoille. Mielenkiintoisen lisän tarinaan tuo vankilassa istuva vaimonsa murhannut poliisi, jonka ajatuksia raotetaan sen verran, että käy selväksi kuinka horjuva hänen mielenterveytensä on.
Päähenkilöissä meinaa aluksi olla liikaa muistettavaa, sillä kappaleet ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtelee tiuhaan, mutta vähemmän keskeisten ihmisten ajatuksia kuullaan myös ja se sekoittaa pakkaa entisestään. Ongelma kuitenkin katoaa nopeasti ja olin lopulta sitä mieltä, että henkilöiden määrä on oikein optimaalinen sen kannalta, että tahti pysyy sopivan reippaana eikä yhteen persoonaan pääse kyllästymään. Sitä paitsi Wennstam on tehnyt henkilöistään sen verran todentuntuisia, että heillä on selkeät omat luonteensa ja sen myötä yksityiselämät, jotka tasapainottavat raskaita aiheita suhteellisella keveydellään. Harmi, että useimpien suhteet menevät loivaa alamäkeä, kuten Marian ja Tobiaksen paineen alla rakoilevat välit, mutta yhtä kaikki vuorovaikutusta on mukava seurata rikosten ratkomisen ohella.
Marian ja Tobiaksen liitto menee juuri niin perinteisesti kuin voi odottaakin stressin ja lapsiperheen arjessa tapahtuvan: talon remppaaminen väsyttää, tyttären yöheräämiset uuvuttavat, Tobias ihastuu vahingossa työkaveriinsa, Maria vetäytyy tutkimustensa pariin eikä kumpikaan voi puhua huolistaan toiselle, koska pelkäävät tulevansa tuomituiksi tai saavansa toisen vihat niskaansa. Kaikkein ärsyttävin veto Wennstamilta on se, miten Tobias harmittelee Marian lässähtänyttä ulkonäköä ja kadonnutta intohimoa sekä vertailee tätä nuoreen ja viehkeään työkaveriinsa. Miehen syyllistäminen menee tässä kohdassa jo liian läpinäkyväksi, vaikka Wennstam yrittääkin tehdä sen mukamas ovelasti, laittaen Tobiaksen katumaan ajatuksiaan ja tuntemaan syyllisyyttä, sillä ymmärtäähän hän Marian stressin ja prioriteetit, joihin hoikkuus ei sillä hetkellä kuulu. En tiedä osaanko selittää tätä vai vaatisiko pointin selkiäminen kirjan lukemisen, mutta Tobias on vain hieman liian yksioikoisesti perus mies, jonka harteille on helppo kasata niitä mielipiteitä, jotka yleisesti aiheuttavat naisille paineta. Ei Mariakaan tunne haluja miestään kohtaan, mutta häntä ei syyllistetä samalla tavalla, hän kun on järkyttynyt asunnossaan tehdystä murhasta.
Muuten Mariasta on helppo pitää ja hänen halunsa penkoa talonsa entisten asukkaiden historia juuriaan myöten selville tuntuu ymmärrettävämmältä, kun tutustuu Marian herkkään luonteeseen. Hän on haavoittuva ja pehmeä, mutta tietää oman arvonsa ja omistaa vahvoja mielipiteitä. Hän uskottelee itselleen, että on Louisen kohtaloa selvitellessään liikkeellä pelkästään ammatillisen näkökulman takia, mutta on ilmiselvää, että hän haluaa saada asian jonkinlaiseen lopulliseen päätepisteeseen. Tapausta tutkiessaan hän ruotii yksin ja Louisen läheisten kanssa sitä, kuinka niin henkisesti ja fyysisesti nujerrettu nainen aina vain puolustaa ja rakastaa nujertajaansa. Minun on sanottava erikseen, kuinka uusia näkökulmia sain aiheeseen, ja melkein jonkinlaista ymmärrystä. Varsinkin sympatiat Louisea kohtaan kasvavat mitä enemmän hänestä saa tietää, vaikka hän ei ole läsnä kirjassa muuten kuin Marian tutkimusten ja haastattelujen muodossa. Wennstam pääsee myös muutaman kerran yllättämään odottamattomilla käänteillä, jotka muistuttavat, että pääosassa ovat tosiaan kiintoisat rikosmysteerit, jotka pitää selvittää, ja ihmisten suhteet ovat siihen nähden sivuseikka. Silti nämä kaksi puolta kulkevat nätisti käsi kädessä pitäen romaanin kutkuttavan kiinnostavana.
Melkein loppuun asti tuntuu kaukaa haetulta, että kunniamurha ja Louisen kuolema voisivat olla jotenkin yhteydessä toisiinsa, eivätkä ne suoraan olekaan, ainakaan sillä tavalla kuin oletin. Luulin, että kaikki romaanin ihmiset kohtaavat toisensa jonkin suuren loppuhuipennuksen myötä ja saavat kaikki vastaukset kysymyksiinsä ja tutkimuksensa päätökseen. No ei, hölmösti ajateltu, mutta jonkinlaisen kekseliään yhteenpunomisen Wennstam suorittaa silti, kuitenkin enemmän ajatuksen ja aiheen tasolla kuin konkreettisesti. Madeleine ja Mats (huomasin nyt vasta kuinka söpösti nimet sointuvat yhteen) pohtivat koko tarinan läpi, kuinka julma ja käsittämätön nuoren pojan hirttäytyminen on, ja samalla tavalla Marian on mahdotonta ymmärtää, miten kukaan voi tehdä pahaa läheisimmälleen. Kaikki lähtee halusta kontrolloida ja hallita, sekä perinteisistä uskomuksista ja konventioista, joita vastaan ei yksinkertaisesti mennä, siksi että niin ei vain tehdä. Louisen miehen näkökulma valottaa tätä sen verran, että hän on hyvin vahvasti kiinni todella vanhanaikaisessa miehen roolissa, jonka mukaan nainen kuuluu miehelle, tekee kuten hän sanoo eikä omista omaa halua. Jos näitä sääntöjä vastaan rikotaan, nainen on vapaata riistaa minkälaiselle kohtelulle tahansa. Louisen mies on todella vastenmielinen omahyväisten ajatuksiensa ja ylimielisen asenteensa kanssa, jota vankilakaan ei onnistu pyyhkimään pois, ja se tietysti lisää lämpimiä tunteita Louisea kohtaan. Wennstam antaa lukijankin pyöritellä moraalisia kysymyksiä rauhassa, eikä tuputa omia mielipiteitään samalla tavalla kuin tuputtaa naisen hyväksikäytön suhteen. En silti tosissani valita siitäkään, sillä hyvällä asiallahan hän on.
Katarina Wennstam: Dödergök. Albert Bonniers Förlag 2008. 521 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti