Pekka Hiltunen - Sysipimeä

Taas dekkari, ja oikein kiireellä luettu intensiivisen lukukokemuksen aikaansaamiseksi (sekä myös kirjastosakkojen välttämiseksi). Minulla on ollut Pekka Hiltusen romaaneista sellainen aavistus, että minun on jostain syystä tarkoitus lukea ne kaikki ennemmin tai myöhemmin. Ensin otin viime vuonna sattumalta hänen Vilpittömästi sinun-romaaninsa käteeni ensimmäisenä työpäivänäni kirjakaupassa, lukaisin takakannen ja painoin kiinnostuneena nimen mieleeni. Sitten meinasin ottaa samaisen romaanin lainauskasaani viime syksynä, mutta en taaskaan uskonut ehtiväni lukea sitä. Nyt sitten repäisin ja valitsin pitkästä aikaa bestseller-hyllyltä makupalan, joka vaikutti tarpeeksi nopealukuiselta ja viihdyttävältä epätyydyttävän arjen keskelle. Nappasinpa sitten vahingossa eilisellä kirjastovisiitillä mukaani tuon Hiltusen aiemman kirjan, joka on osunut tielleni nyt kolme kertaa. Ehkä saan vihdoin selville, miksi minun kuuluu lukea se, tai sitten Hiltunen on vain promonnut itseään hyvin. Todennäköisemmin hän on kuitenkin kirjoittanut kaksi niin ansiokasta romaania, että ne ovat oikeutetusti esillä joka nurkassa.

En viitsi kertoa tapahtumista paljon mitään, sillä Sysipimeä on sen verran perinteinen dekkari, että arvoituksen ratkaiseminen on yksi tärkeimmistä syistä, miksi kukaan haluaisi sen lukea. Se kertoo kuitenkin ryhmästä ihmisiä, jotka muodostavat Studion, salaisen ryhmän jonka tarkoitus on selvittää rikoksia ja puolustaa syyttömiä rikosten uhreja. Pääosassa on suomalainen Lia, mutta vähintään yhtä tärkeäksi muodostuu myös suomalainen Mari, jonka arvoituksellinen kuori alkaa murtua ja jonka ystävyys Liaan syventyy raskaiden olosuhteiden myötä. Studio ottaa nimittäin selvitettäväkseen tapauksen, joka alkaa pimeiden ja äänettömien videoiden lataamisella nettiin ja josta muodostuu jokin niin järkyttävä ja väkivaltainen missio, että Studion väen on pakko ottaa asia omiin käsiinsä ja yrittää lopettaa hirmuteot. Ohessa he auttavat suositun keski-ikäisen radiojuontajan maineen puhdistamisessa, kun teini-ikäinen tyttö syyttää juontajaa perverssistä käytöksestä. En oikein ymmärrä, miten tämä sivujuoni liittyy mihinkään, mutta ei siinä mitään vikaa ole. Ainakin se osoittaa osaltaan, millainen voima medialla on vääristellä ja vahvistaa sellaisia mielipiteitä, jotka tuottavat eniten ja näkyvät parhaiten myynnissä.

Hiltusen dekkari on siksi tervetullutta vaihtelua niiden jännitysromaanien keskelle, joita yleensä luen, että pääpaino pysyy koko ajan rikoksen selvittämisessä, ei ihmissuhteissa. Olen aiemmin kehunut kuinka mielekästä on, kun dekkarikirjailija sekoittaa sopivassa suhteessa salapoliisitoimintaa ja henkilökemioita, mutta kaikkeen tottuu ja turtuu ja variaatio piristää. Sysipimeässä käsitellään kyllä jonkin verran henkilöiden yksityiselämää, mutta maltillisesti ja vain silloin, kun se vaikuttaa merkittävästi henkilön käytökseen. Esimerkiksi Lian ja Marin syventyvä suhde auttaa Liaa ymmärtämään Marin - Studion pomon - määrätietoista ja kovaa olemusta ja päätöksiä paremmin, jolloin myös rikosten selvittämisen luonne muuttuu. Enää ei ole kyse pelkästä hyväntekeväisyydestä, vaan selitys Marin alalle hakeutumiseen ja omaperäisiin luonteenpiirteisiin löytyy vaikeasta lapsuudesta. Uskon, että vain suomalainen pystyy kuvaamaan kahden pidättyväisen ja... no, suomalaisen naisen välille syntyvää ystävyyttä, sillä hitaasti lämpenevissä väleissä on jotakin tälle kansalle todella tyypillistä. Alkoholi on keskeisessä roolissa, kun suurimmat askeleet otetaan, ja Marin kyvyttömyys pyytää apua pahimmassa hädässä vetää Lian tämän lähelle, kenties siksi, että Lia on ainoa joka kykenee ymmärtämään haastavuuden avun pyytämisessä.

Samalla tavalla Hiltusen luoma tunnelma noudattelee perinteisesti suomalaiseksi käsitettyä mentaliteettia. Ihmisillä ei välttämättä ole mikään huonosti, mutta ilmassa väreilee pahaenteisyys ja surumielisyys, jokin jatkuva alakulo. Uhkaavuus on läsnä jopa homobaarin tanssilattialla, jonka luulisi olevan niin kaukana murheista ja pahuudesta kuin vain mahdollista. Ihmiset ovat alituisesti huolissaan ja hermostuksissaan siitä, mitä synkkyyksiä tulevaisuus tuo tullessaan. Vastenmieliset nettivideot tiivistävät kaiken sen, mikä yhteiskunnassa on vialla: huomion hakeminen väkivallalla on helpompaa kuin ikinä, sillä ihmiset ruokkivat ilmiötä sitä kauhistellessaan ja heidän jakaessa videoita ne leviävät käsittämätöntä vauhtia. Videot saavat katsojansa ilmiselvästi pahoinvointiseksi, jolloin voi miettiä sitä, kuinka itse kykenee katsomaan toimintaleffoja tai pelaamaan videopelejä, joissa ohikulkijoiden ja vastustajien ampuminen tai murjominen on täysin itsestään selvää ja yhdentekevää. Hiltunen korostaa sitä, kuinka Studion porukka on järkyttynyt ja lähes toimintakyvytön videoiden jälkeen. Kyse on tietenkin siitä, että videoissa tuskaa tuotetaan oikealle puolustuskyvyttömälle ihmiselle, ei näyttelijälle tai graafiselle hahmolle. Kuinka sitten olemme voineet antaa väkivallan arkipäiväistyä ja levitä joukkoomme? Ja vielä viihteen nimissä?

Ilmiön paikkansapitävyyttä voi testata vaikka sillä, kuinka itse reagoi lukiessaan Sysipimeää. Minä en nimittäin kokenut samanlaista inhoa ja järkytystä kuin Lia ja muut ensimmäisiä videoita katsellessaan, enkä oikein käsittänyt, miksi niitä kuvaillaan kuin ne olisivat järkyttävimpiä videoita ikinä. Huomasin ohuen muurin kasvavan minun ja kirjan henkilöiden väliin reaktioni laimeuden myötä, sillä kyseessä on kuitenkin fiktio. Visuaalisuus ja konteksti vaikuttaisivat siis olevan ratkaisevia siinä, kuinka vahvoja tunteita väkivalta herättää. Voin kuvitella, että samaisten videoiden katsominen nyt omalta koneelta saisi minut paljon huonovointisemmaksi, mutta kirjan sivuilta välitettynä en saa mielikuvitustani kokoamaan tarpeeksi aidontuntuista kokemusta, enkä välttämättä toivokaan sitä. Romaanin loppua kohden se tapa, millä kaiken takana olevan sekopää kiduttaa uhrejaan alkaa mennä jo aidosti ahdistavaksi, ja huomasin koko olemukseni muuttuvan lannistuneeksi ja ajatusteni alkavan kiertää negatiivisilla urilla lukemisen myötä. Hiltunen kirjoittaa tarinaa myös uhrien näkökulmasta, mikä tekee väkivallasta heti todellisempaa ja pelottavampaa. Varsinkin se helppous, jolla tappaja saa houkuteltua uhrinsa ansaan saa miettimään, kuinka vaarallisen luottavainen on joskus (tai useimmiten) itse.

Välillä Hiltusen kerronta on rasittavan kohtalokasta ja kyseisistä katkelmista huomaa heti, että hän yrittää hieman liian kovasti luoda traagisen ja pahaenteisen tunnelman. Ehdin palauttaa romaanin ennen kuin muistin ottaa esimerkkejä talteen, mikä alkoi äsken harmittaa, sillä en oikein osaa selittää tuota Hiltusen taipumusta. Muuten hän kirjoittaa sellaisella hiljaisella mutta voimakkaalla tavalla, että Sysipimeää lukiessaan huomaa todella välittävänsä henkilöistä ja siitä, mitä heille tapahtuu. Studion väki joutuu raskaan surun eteen ja varsinkin Marin tapa käsitellä tai olla käsittelemättä sitä sai minut yllättävän apeaksi. Hiltunen ei revittele vaan vierittää vaivihkaa romaanin henkilöiden surun ja yksinäisyyden lukijan harteille. Sysipimeä saattaa olla nopealukuinen, mutta sen synnyttämä tunnekuohu ei ole mitään kevyintä laatua.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä. WSOY 2012. 362 s.