Inka Nousiainen - Kirkkaat päivä ja ilta

Ensimmäistä kertaa huomasin kirjastossa, että kirjablogien seuraamisen vaikutus ulottuu internetin ulkopuolelle. En nimittäin olisi kiinnittänyt huomiota Inka Nousiaisen romaaniin Kirkkaat päivä ja ilta, ellei sitä olisi tänä keväänä luettu niin ahkerasti milloin kenenkin blogissa. Pohdin pitäisikö 124-sivuinen teos määritellä pienoisromaaniksi, mutta - vaikka en nyt tietystikään ole sitä mieltä, että pienoisromaanit olisivat jollain perustavanlaatuisella tavalla pidempiä teoksia köykäisempiä tai vähemmän arvokkaita - koska Nousiaisen teksti on niin mieleenpainuvaa ja kirja kaikkea muuta kuin nopealukuinen, voi se mielestäni olla ihan vain romaani ilman mitään kielen tasolla pienentäviä etuliitteitä.

Kirkkaat päivä ja ilta kerää yhteen kahden sukupolven tarinat, yhden sota-ajalta ja toisen nykypäivästä. Kertomusta voisi sanoa rakkaustarinaksi, tai kertomukseksi menetyksistä, mutta ennen kaikkea se on kuvaus kahden eri ajan hengestä sekä ikävöimisestä. Nykypäivää edustaa Viljami, joka kulkee päivien läpi kuin kevyen sumun halki, kykenemättä kiintymään keneenkään ja ihmetellen sekä peläten, herääkö hänen sydämensä koskaan henkiin. Viljamilla on tapana lenkkeillä ohi erään kerrostalon, jonka uumenissa istuskelee Edla. Hän kuluttaa elämänsä ehtoota kaivaten pois tyhjänpäiväisistä päivistä, joilla ei ole enää mitään virkaa ja toimii kertomuksessa siltana menneen ja nykyisen välillä. Hänen siskonsa Iidan näkökulmaan siirryttäessä hypätään vuosikymmeniä taaksepäin 1930-luvun loppuun, jolloin Iida työskentelee opettajana kyläkoulussa ja rakastuu Eliakseen, mieheen, jolle Iida luovuttaa sydämensä ensisilmäyksellä mutta jolla on mystinen tapa kadota pitkiksi ajoiksi kerrallaan.

Minun täytyy paljastaa lapsellinen puoli itsestäni. Kun olen lukenut eri blogien kuvausta Nousiaisen teoksen sisällöstä, olen joka kerta ajatellut suunnilleen näin: tarina on luultavasti aika pitkäveteinen, koska se kertoo jostain boring sota-ajasta. Lukion ylitylsät historiantunnit ovat vieläkin sen verran tuoreina mielessäni, että kaikki menneisyyteen sijoittuva muuttuu aivoissani saman tien puuduttavaksi pölinäksi. Vaikutus ulottuu siis niin pitkälle, että joka kerta kun tv-sarjan, elokuvan tai kirjan kuvauksessa korostetaan sen historiallista puolta, en luultavasti ole enää kiinnostunut. Sama pätee mihin tahansa, missä on maininta sota-ajasta. Tiedän, että minun on pikkuhiljaa aika aikuistua, ja Kirkkaat päivä ja ilta rohkaisee minua kovasti astumaan henkilökohtaisen kypsymisen tielle. Sota-aikahan ei nimittäin ainakaan Nousiaisen kuvaamana ole yhtään haukotuttavaa. Taidan mennä niinkin pitkälle, että uskallan kehua ajankuvausta suorastaan kiintoisaksi. En tietysti ole täysin pimennossa sen suhteen, millaista elämää toisen maailmansodan aikaan vietettiin, mutta Nousiainen nostaa kiehtovan omaperäisellä tavalla esiin ihmisten välisen kommunikaation (niin jäykkää ja siveellistä, että oikein hätkähdin sitä kontrastia, jonka Iidan ja Eliaksen suorasukainen kanssakäyminen muodostaa) ja tyylin elää, joka on samaan aikaan epäitsekäs ja uhrautuvainen ja kuitenkin suljettu, sääntöjen sanelema. Aivan kuin kenenkään elämä ei kuuluisi kokonaan hänelle itselleen, sillä ylimääräinen silmäpari saattaa päivystää ties minkä luukun takana velvoittavasti, tuomitsevasti. Huomasin jopa miettiväni, elivätkö omat isovanhempani samankaltaisissa olosuhteissa ja millainen heidän nuoruutensa oli. Ehkä minä jo kohta alan haastatella kaukaisia sukulaisiani ja piirrellä sukupuuta?

Lisätessään puita uuneihin Iida jäi katsomaan liekkejä pitkäksi aikaa, seurasi miten ahnaasti ne hamusivat tuohenpalaa ja miten tuohi rätisi rullalle käpristyessään. Eikä asunto muutenkaan ollut vaiti, se eli omaa elämäänsä, rasahteli ja kopsahteli kuin inhimillinen olento joka joinakin päivinä hengitteli levottomammin kuin toisina.

Iida yritti tehdä käsitöitä, joutui purkamaan neulomansa rivit. Iltapalaksi hän paistoi hellanringillä vanhat perunat jotka eivät maittaneet. Radiotakaan ei tehnyt mieli kuunnella. Jostain syystä Oskari tuli hänen mieleensä. Kuinka hän oli sanonut Oskarille että jokin on tulossa kohti.

Ja sitten kopsahdus. Iisa säpsähti. Hän oli siinä vaiheessa jo käymässä nukkumaan, ajatteli talon vain asettuvan yöpuulle hänen seuranaan.

Haluan nyt julistaa juhlallisesti, että Nousiainen kirjoittaa poikkeuksellisen kauniisti. Minua harmittaa, etten keksi yhäkään vähemmän kulutettua sanaa, mutta kaunis sattuu tavanomaisuudestaan huolimatta olemaan juuri sopiva ilmaus kuvaamaan romaanin tekstiä. Jokainen lause on hiottu huippuunsa, jokainen on sommiteltu äärimmäisellä tarkkuudella otollisimmalle sijalle muuhun tekstiin nähden ja kokonaisuus on selkeästi mietitty hartaudella läpi - lukuisia kertoja. Tai mistä minä tiedän, kuinka paljon Nousiainen on tekstiään työstänyt. Ehkä hän onkin paljon lahjakkaampi kuin osaan arvatakaan ja synnyttää Kirkkaat päivä ja ilta-romaanin kaltaisia kultakimpaleita tuosta noin vain, suoraan säkenöivän mielensä syvyyksistä. Oli miten oli, romaanista voisi poimia lähes minkä tahansa tekstinpätkän ja liittää sen tähän esimerkiksi siitä, kuinka taitava Nousiainen on. Umpimähkään kirjan avaamalla päädyin tähän:

Elias tulisi minä hetkenä hyvänsä, kumartuisi astuessaan majaan. Henkselit roikkuisivat reisillä ja pari ylintä paidannappia olisi auki ja kun se istuisi viereen, he molemmat tuntisivat pelkkää iloa. Viimeistään nyt Elias tajuaisi ettei haluaisi jättää häntä, näkisi hänessä saman minkä hän näki siinä.

Iida veti syvään henkeä, laski katseensa. Hameessa oli ryppyjä. Kuinka pitkään hän oli hamettakin päälleen asetellut, paidan helmaa hameenreunan alle, hiuksia sykeröksi niskaan. Jossain kahahti ja Iida melkein säpsähti nähdessään pitkästä aikaa kylän kaljun kissan joka kipitti ohi, eipä ollut sekään aikoihin poikennut.

Näin teksti kulkee peilaten rytmillään henkilöiden tunnetiloja, äityen välillä hengästyttäväksi pulputukseksi pysytellen kuitenkin tavallaan hillittynä läpi romaanin, sillä jopa surullisimmilla tai kiihkeimmillä hetkillä Nousiaisen tavassa kirjoittaa on rauhaisaa varmuutta, joka tekee hänen kertojanäänestään arvovaltaisen, luotettavan. Hänen romaaninsa lukeminen on kuin kääriytyisi höyhenenkevyen peiton sisällä rinnakkaistodellisuuteen, jossa aika pysyy paikallaan vaikka tapahtumat etenevät koko ajan joko tasaisen varmasti tai sykäyksittäin. Romaanin maailmaan sukellettuaan huomaa leijuvansa Nousiaisen vakaan äänen ohjailemana jonkin utuisen ja pehmeän keskellä, siitä huolimatta, että Iida elää varsin raakaa todellisuutta. Samaan aikaan teksti on kuitenkin suoraan tästä päivästä, sillä Nousiainen vetää ansiokkaasti hiuksenhienon rajan nykyisen ja menneen välille. Tekstissä ei näkyvästi muutu mikään, mutta hyppäys on silti selkeä. Taitavasti valittujen yksityiskohtien kautta Nousiainen pureutuu suoraan siihen, mikä milläkin hetkellä on tärkeintä. Ryppyisen hameen sisällä piilee paljon suurempi kertomus, jota ei kiirehtivä lukija ehdi tulkitsemaan. Mutta siellä se on, Nousiaisen kätkemänä, vertauskuvana kokonaiselle onnettomalle rakkaudelle. Kirkkaat päivä ja ilta on pullollaan vastaavia salaperäisyyttä tihkuvia kaksoismerkityksiä, sillä on selvää, että kertomuksen takana piilee salaisuus, useampikin, jotka odottavat ratkaisemistaan. Niiden arvaamiseksi etukäteen ei tarvitse olla suurikaan älykkö, mutta salamyhkäisyys väreilee silti ilmassa viimeiseen asti.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta. Siltala 2013. 124 s.

Viime aikoina romaanin on lukenut ainakin Lumiomenan Katja, Sinisen linnan kirjaston Maria, Rakkaudesta kirjoihin-Annika, Morren maailman Morre, P. S. Rakastan kirjoja:n Sara ja Kirjainten virrassa:n Hanna. Wohoo eka kerta kun linkitän muita arvioita, ja hienoja sellaisia! Tästähän voisi viimeinkin tehdä tavan.