Olen lukenut muutaman Liza Marklundin dekkareista ja pääosin pitänyt niiden tutusta kaavasta, jossa stressipää Annika Bengtzon kamppailee saadakseen toimittajantyönsä ja perhe-elämänsä sovitettua yhteen. Pohjattomaan uteliaisuuteen yhdistettynä kombinaatio ei ole helpoimmasta päästä, sillä se ajaa Annikan kiinnostavien mutta vaarallisten rikosjuttujen äärelle. Marklund vaikuttaa yllätys yllätys täysin samanlaiselta: tiukalta mutta äärimmäisen kiinnostuneelta ihmisten hyvinvoinnista ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Viime kesänä pidin dekkarikimaran kolmen Marklundin romaanin verran, mutta taisin saada pienen yliannostuksen, sillä sen jälkeen en ole vilkaissutkaan hänen teoksiaan. Nyt syvennyin kuitenkin Marklundin kolumneista koottuun kokoelmaan vastalauseita, josta löytyy kirjoituksia vuosilta 1985-2010. Kyseessä on paljon suurempi kokonaisuus kuin pelkkä lehtijuttujen summa, sillä vastalauseita on sukellus Marklundin elämän merkittävimpiin vaiheisiin, tekoihin ja ajatuksiin.
Kokoelmassa on 58 tekstiä, jotka on jaettu yhdentoista otsikon alle. Vaikka osa kategorioista menee päällekkäin ja käsittelee suhteellisen samoja asioita, on aihealueita paljon enemmän kuin osasin odottaa. Jostain syystä luulin Marklundin olevan vakavissaan kiinnostunut ainoastaan naisten oikeuksista. Osuvampaa olisi kuitenkin kuvailla häntä ihmisoikeusasiantuntijaksi, sillä hän on toimittajanuransa aikana ehtinyt perehtyä sekä kehitysmaiden että Ruotsin kurjempiin puoliin. Kotimaataan käsittelevissä kolumneissa Marklund suomii esimerkiksi Piraattipuoluetta ja muiden poliittisten puolueiden edustajia, joiden sietäisi hänen mielestään tehdä järkevämpiä ratkaisuja ja keskittyä tärkeämpiin asioihin kuin nykyään. Ulkomaiden tilannetta hän ruotii sellaisten maiden pohjalta, joissa äärimmäinen köyhyys ja tappavat taudit jylläävät ilman että kukaan ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin. Marklund on itse matkannut hätää kärsiviin kyliin ja tehnyt voitavansa, mutta kirjoittaminen on hänen tehokkain tapansa herätellä hyvinvointivaltion uinuvia kansalaisia. Sama koskee mitä tahansa aihetta, jota hän käsittelee. Vuorotellen hän vetoaa, karjuu tai toteaa, mutta säilyttää silti malttinsa. Taustatyö on niin perusteellista, että argumenttien heikkoudesta Marklundia ei ainakaan voi syyttää.
Yleisin Marklundin kolumneissaan käyttämä strategia on rauhallinen ja hallittu ulosanti aiheen ravistelevan ytimen esille tuomiseksi. Hän on luultavasti tietoinen siitä, että kun käy kiinni naisia alistaviin tahoihin, ei räyhääminen ole varmin tapa saada kunnioitusta. Kuten ei toisaalta ole minkään muunkaan aiheen kohdalla. Toinen syy tekstien kiihkottomuudelle - ammattitaitoisuutta unohtamatta - on rivien välistä huokuva surumielisyys ja viitteet siitä, että Marklund on nähnyt enemmän kuin kenenkään ikinä pitäisi. Toki hän itse hakeutuu kurjuuden pariin, mutta voimakkaasta auttamisen halusta huolimatta hänelle on ollut ilmeisen rankkaa huomata kerta toisensa jälkeen, ettei koskaan voi itse tehdä tarpeeksi. Kirjoittamisesta on kuitenkin muutakin hyötyä kuin sen terapeuttinen vaikutus, sillä Marklund kertoo saaneensa kiitosta uhreilta, joiden epäoikeudenmukainen tilanne on otettu uudestaan käsittelyyn sen mediahuomion siivittämänä, jonka Marklundin kolumni on herättänyt. Tämä koskee kuitenkin lähinnä seksuaalisen hyväksikäytön uhreja, joiden piinaaja on alun perin saanut jonkin käsittämättömän lievän tuomion, eikä useimpien muiden olosuhteiden uhrien kohtaloille voi kirjoittamalla tehdä mitään. Tapausten tuominen laajan kansan tietoisuuteen on kuitenkin parempaa kuin vaikeneminen.
Kaiken pahan seurauksena Marklund siis valitsee useimmiten lähestymistavan, joka voi tuntua jopa kylmältä mutta jonka pohjalla on vahva haku herättää keskustelua, jota ei kiihkoilemalla synny. Marklundin tärkein tavoite kolumnien pohjalla onkin kuljettaa vaikeat aiheet ihmisten ajatusten kautta heidän huulilleen, sillä puhumalla tietoisuus asioista leviää. En voi kuin kumartaa Marklundin taidolle pysyä objektiivisena ammattilaisena, sillä hän on kaivanut esille joitakin aivan uskomattoman absurdeja esimerkkejä tapauksista, joissa oikeus on langettanut tuomion, joka ei ole millään tavalla suhteessa tekojen vakavuuteen. Marklund ei myöskään keskity syyttelemään, vaan etsimään syitä sille, miksi sivistyneessä valtiossa kyseiset järkyttävät vääryydet ovat ylipäätään mahdollisia. On toki ymmärrettävää, että jos on Marklundin tapaan ollut vuosikausia tekemisissä ihmiskunnan pimeiden puolien kanssa, alkaa uupumus jossakin vaiheessa ottamaan vallan. Sama väsymys ulottuu myös hänen elämäänsä tunnettuna kirjailijana, josta kertoessaan Marklund on eniten vereslihalla. Aiheesta on vain muutamia kolumneja, mutta niistä käy selväksi, kuinka ristiriitainen ja pinnallinen kyseinen ammatti voi pahimmillaan olla. On luultavasti vaatinut suurta uskallusta Marklundilta myöntää hänen todellinen mielipiteensä kirjallisuuden markkinoinnista, sillä kuka haluaisi haastatella kirjailijaa, joka paljastaa lähinnä inhoavansa haastattelujen antamista ja unohtavansa toimittajien - jotka Marklund kuvaa melkoisen pölkkypäinä - kasvot heti tilanteesta poistuttuaan? Samalla häntä on helppo ymmärtää, sillä mediasirkuksen pyöritykseen joutuminen kuulostaa kieltämättä haastavalta.
Marklundin kolumneista saa helposti kuvan, että kaikki hänen ympärillään ovat vihamielisiä hölmöjä, jotka puolustavat sokeasti omaa kantaansa. En lainkaan epäile, etteikö näin usein olisi, ja tosielämän esimerkit ovat hetkittäin jopa huvittavia varsinkin naisten oikeuksista puhuttaessa. Yleisesti vallitseva asenne tuntuu olevan, että feminismissä itsessään on jotakin hävettävää ja että naisilla on jo niin hyvät oltavat, että asiasta marmattaminen on turhaa. Mieleeni tulee vähän aikaa sitten suuren kohun herättänyt blogipostaus, jossa ruotsalaisen En blommig tekopp-blogin pitäjä nosti esille American Apparel-vaatefirman käyttämän seksistisen mainonnan (linkistä pääsee postauksen englanninkieliseen versioon). Miten ruotsalaiset vaikuttavatkin olevan niin paljon valveutuneempia tämän asiaan suhteen kuin me täällä? Joka tapauksessa useimmat postauksen saamat kommentit ovat oikein erinomaisia ja valveutuneita, mutta kummallisia ivaajia löytyy aina. Eräässä toisessa samaa aihetta puineessa blogissa nostettiin hieman AA-tapauksen jälkeen esiin kommentti, jonka sisältö on lähinnä "en ole feminismiä vastaan mutta pitääkö siitä helvetin asiasta lässyttää koko helvetin ajan". Samanlainen "ei feminismissä mitään vikaa ole mutta"-ilmapiiri on valloillaan sekä Marklundin tosielämän esimerkeissä että ihan nykyelämässä tällä hetkellä. Marklund mainitsee kokoelmassaan, että on väsynyt hakkaamaan päätään seinään feminismistä puhuttaessa, mutta minä olen toiveikas! Linkittämäni blogitkin ovat jo esimerkkejä siitä, ettei aiheesta kirjoittaminen ole koskaan turhaa. Marklundin voisi myös nähdä marttyyrina, sillä vääryys ja vihamielisyys tuntuvat odottavan häntä jokaisen nurkan takana. Kyse on kuitenkin nimenomaan siitä, millaisen suhtautumistavan lukijana valitsee. Jos katsoo tarkkaan, ei Marklundin kirjoituksissa ole mitään tarkoituksellisen provosoivaa tai väritettyä. Hän ainoastaan kertoo mielipiteensä asioista ja näkee maailmasta ne puolet mitkä päättää näkevänsä, mitkä kokee huomionsa arvoisiksi, niin kuin me kaikki. Ja minä olen täysin halukas näkemään, mitä Marklund seuraavaksi haluaa minulle osoittaa.
Liza Marklund - vastalauseita: Kirjoituksia 1985-2010 (Nya röster sjunger samma sånger och andra krönikor 1985-2010). Suomentanut Päivi Kivelä. Otava 2012. 256 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti