Tapetinvärinen taitaa olla hiotuinta Virpi Hämeen-Anttilaa mitä olen lukenut, ja siksi myös yksi parhaista. Viimeksi lukemani Hämeen-Anttilan teos ei lämmittänyt mieltäni samalla tavalla kuin hänen romaaninsa yleensä, mutta nyt olin taas täydellä energialla mukana. Tapetinvärinen ei ole ihan sitä tutuinta Hämeen-Anttilaa, sillä se on aavistuksen syvällisempi kuin aiemmat romaanit ja näyttäisi ammentavan vaikutteita tosielämästä, kenties jopa Hämeen-Anttilan omasta elämästä. Oletan niin lähinnä sisäkannen esittelystä, jossa kuvaillaan Hämeen-Anttilan nostavan "paljaan omaelämäkerrallisen aineksen kuvitellun rinnalle". En välttämättä edes halua tietää, mikä on Hämeen-Anttilalle omakohtaista ja mikä ei, koska sillä ei ole minun lukukokemukseni kannalta mitään merkitystä. Koko romaani on yhtä sekavaa harhan ja toden välisen eron setvimistä, mutta silti se pysyy siististi kompaktissa muodossa, hallitusti kaaoksen rajamailla.
Huomasin vasta nyt, koettaessani kuvailla romaanin sisältöä, etten tiedä sen päähenkilön nimeä. Sitä ei taideta mainita missään, mikä on näin jälkeenpäin mietittynä luonteva veto juoneen nähden. Kutsun minäkertojaa nyt laiskuuttani PH:ksi (joka on tietysti lyhenne päähenkilöstä). Sekasotku lähtee liikkeelle, kun PH löytää lehdestä unohtuneen lapsuudenystävänsä Mimin haastattelun. Mimi on ryhtynyt kirjailijaksi kuten PH:kin ja vaikuttaa muuttuneen täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin nuorempana oli. PH huomaa muistelevansa asioita, joita ei ole moneen vuoteen ajatellut, ja päättää ottaa yhteyttä Mimiin. Tämä suostuu tapaamiseen, mutta ei saavukaan paikalle, ei ensimmäisellä eikä millään muullakaan kerralla. Sen sijaan hän lähettää tapaamiseen kummallisia ystäviään, jotka puhua pälpättävät tauotta, ovat rasittavan melodramaattisia tai ällistyttävän tylyjä. Kaikilta puuttuu aikuisten ihmisten käytöstavat. PH alkaa turhautua tilanteeseen, mutta ei pääse eroon Mimistä vaikka haluaisi. Jokin Mimissä ja heidän yhteisessä lapsuudessaan vainoaa häntä, ja kun hänestä kaiken huipuksi alkaa tuntua, että Mimi on varastanut hänen nuoruuden päiväkirjansa ja omii hänen ajatuksiaan, on PH:n päästävä tilanteen herraksi ja laukaistava ahdistava tilanne keinolla millä hyvänsä. Se tarkoittaa väkisin muistista ulos työnnettyjen tapahtumien kohtaamista ja hyväksymistä kymmenien vuosien jälkeen, ja matkasta tulee raastava.
Tapetinvärinen on jännittävästi ja taidokkaasti rakennettu siten, että tilanteiden kiihtyessä yhä absurdimpaan suuntaan romaani säilyttää silti realistisuuden tunnun. Kaikki voisi periaatteessa tapahtua oikeasti, vaikka jotkin tilanteet ovat suorastaan järjettömiä. Lukija on yhtä pihalla kuin PH, joka ei voi käsittää, miksi Mimi pelaa hämärää peliään. Välillä PH ei voi olla varma edes siitä, miltä Mimi näyttää ja onko hän kokonaan tervejärkinen. Kun Mimi itse ottaa yhteyttä, hän on ystävällinen ja normaalin oloinen, mutta Mimin ystävien puheista päätellen hänessä on myös paljon pimeämpi puoli. Epämiellyttävät välähdykset PH:n lapsuudesta kertovat lukijallekin, että jokin Mimin ja PH:n suhteessa sekä nuoruusiässä yleisesti on ollut pielessä alusta pitäen. Mysteeriä kasvatetaan kerroksittain ja tahti yltyy lopulta sellaiseen pyöritykseen, että lopussa silmille läjähtävä ratkaisu on paljon hillittömämpi kuin osasin etukäteen arvella. Kiehtovinta lukemisen aikana on arvailla, kuinka eheä PH:n mielenterveys oikeastaan on ja mitä niin julmaa hänen teinivuosinaan on tapahtunut, että Mimin kohtaaminen kaikkien vuosien jälkeen järkyttää ja suututtaa häntä niin kovasti.
Mimi ja PH ovat ärsyttävyydessään oikein meheviä hahmoja, sillä mikäs sen parempaa kuin romaani, joka saa adrenaliinin virtaamaan, johtui se sitten närkästyksestä tai jostakin positiivisemmasta tunteesta? Osan tarinasta olin täysin Mimin puolella ja pidin PH:ta lähes hysteerisenä hulluna, joka vaikuttaa katkeralta Mimin menestyksen takia, välillä taas Mimin näennäinen viileys ja ilmeinen salailu saivat minut lähes yhtä raivostuneeksi kuin PH:n. Mimin kavereiden hilluessa sekopäisinä kummajaisina PH:n kiusana käy selväksi, että tarina ei ole aivan tavanomaisimmasta päästä, sillä hahmot ovat liian liioiteltuja käydäkseen normaaleista, uskottavista ihmisistä. He ovat pikemminkin karikatyyrejä, jotka omaavat yliluonnollisen kyvyn ilmestyä PH:n seuraan mahdollisimman tukalalla hetkellä pilaamaan hänen päivänsä röyhkeällä käytöksellään. Osittain heidän ansiostaan tarinaan tulee se irrationaalinen taso, joka tekee romaanista fantasianomaisen. Ei PH:kaan mikään mukavuuden perikuva ole, sillä hän vaikuttaa vuorotellen lapsellisen pelokkaalta sekä rasittavan kyräilevältä ja vainoharhaiselta.
Enimmäkseen sympatiani ovat kuitenkin PH:n puolella, sen verran hermoraunion partaalla hän on Mimin rysähdettyä hänen elämäänsä. Olen sitä paitsi hivenen tekopyhä moittiessani PH:n pelokkuutta, sillä romaanin tunnelma on hetkittäin aidosti hirvittävä. Luettuani Tapetinväristä keskellä yötä sängyssä en meinannut uskaltaa laskea kirjaa lattialle, sillä pelkäsin monsterin syöksyvän sängyn alta kallisarvoisen käsivarteni kimppuun sillä sekunnilla kun käteni kurottautuisi peittojen turvasta ties minkä hirviöiden armoille. Hämeen-Anttila on nimittäin luonut romaaninsa aavemaisuutta kohottamaan sellaisen hahmon, joka saa nytkin niskavillani nousemaan pystyyn. Se muistuttaa Harry Potterista tuttuja ankeuttajia, mutta se on kaameampi, sillä se on pohjimmiltaan aivan tavallinen ihminen. PH törmää kyseiseen Kiveen Mimin autiolla kesämökillä, ja zombiemaisen Kiven hidas laahustaminen pelästyttää hänet niin perinpohjaisesti, ettei hän saa olentoa mielestään. Hän ajautuu mielenkiintoiseen kamppailuun joutuessaan pohtimaan, kuinka korrektia on säikkyä ilmeisen sairasta ihmistä niin kovasti, mutta ei voi reflekseilleen mitään. Toki Kivelläkin on oma piilomerkityksensä tarinassa, mutta ennen salaisen roolin selviämistä sen, tai siis hänen, läsnäolonsa suorastaan karmaisee. Kun käy ilmi, mitä ja ketä hän peilaa, joudun itsekin tarkastelemaan omaa suhtautumistani ja hävetä sitä, kuinka suuresti ihmisen ulkonäkö ja olemus minuun vaikuttaa vielä näin jälkeenpäinkin.
Muutenkin hämäräksi käyvässä tarinassa on jotakin kolkkoa, sillä Hämeen-Anttila rakentaa pienistä ja sinänsä tavanomaisista tapahtumista oikean kieroutuneen sadun, jossa kaikki on epävarmaa ja pahaenteistä, eikä vähiten ihmisen oma mieli. PH ei osaa seuloa Mimin puheista sitä olennaisinta totuutta, mikä on jo itsessään yllättävän tukalaa lukijankin kannalta. Romaanin päätös menee kuitenkin jo sellaisiin sfääreihin, etten oikein enää jaksanut pysyä yhtä kovalla intensiteetillä mukana. Tarina pysyy jollain tasolla uskottavana läpi romaanin, mutta kun tapahtuu selkeä hyppäys johonkin aivan uuteen universumiin, menettää Tapetinvärinen myös osan hohdokkuudestaan, varsinkin kun loppukohtaus uhkaa lipua pitkitetyksi jaaritteluksi. Myös muutamiin väleihin ujutetut lapsuusmuistelot ovat pitkästyttävämpää kategoriaa. Vaikka ne olisivat miten henkilökohtaisia tahansa, eivät ne erityisemmin liikuta minua. Hämeen-Anttila pitää silti ainakin tekstin tasolla saman korkean laadun alusta loppuun. Kun sen yhdistää romaanin monipuolisuuteen sekä eri tasojen että teemojen puolesta, voin ilokseni taas kutsua Hämeen-Anttilaa yhdeksi lempikirjailijoistani.
Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Otava 2012. 318 s.
Tapetinvärisen ovat lukeneet myös ainakin Jenni S., Mari A. Sonja, Mikaela ja Seija Vilén.
Tapetinvärinen on jännittävästi ja taidokkaasti rakennettu siten, että tilanteiden kiihtyessä yhä absurdimpaan suuntaan romaani säilyttää silti realistisuuden tunnun. Kaikki voisi periaatteessa tapahtua oikeasti, vaikka jotkin tilanteet ovat suorastaan järjettömiä. Lukija on yhtä pihalla kuin PH, joka ei voi käsittää, miksi Mimi pelaa hämärää peliään. Välillä PH ei voi olla varma edes siitä, miltä Mimi näyttää ja onko hän kokonaan tervejärkinen. Kun Mimi itse ottaa yhteyttä, hän on ystävällinen ja normaalin oloinen, mutta Mimin ystävien puheista päätellen hänessä on myös paljon pimeämpi puoli. Epämiellyttävät välähdykset PH:n lapsuudesta kertovat lukijallekin, että jokin Mimin ja PH:n suhteessa sekä nuoruusiässä yleisesti on ollut pielessä alusta pitäen. Mysteeriä kasvatetaan kerroksittain ja tahti yltyy lopulta sellaiseen pyöritykseen, että lopussa silmille läjähtävä ratkaisu on paljon hillittömämpi kuin osasin etukäteen arvella. Kiehtovinta lukemisen aikana on arvailla, kuinka eheä PH:n mielenterveys oikeastaan on ja mitä niin julmaa hänen teinivuosinaan on tapahtunut, että Mimin kohtaaminen kaikkien vuosien jälkeen järkyttää ja suututtaa häntä niin kovasti.
Mimi ja PH ovat ärsyttävyydessään oikein meheviä hahmoja, sillä mikäs sen parempaa kuin romaani, joka saa adrenaliinin virtaamaan, johtui se sitten närkästyksestä tai jostakin positiivisemmasta tunteesta? Osan tarinasta olin täysin Mimin puolella ja pidin PH:ta lähes hysteerisenä hulluna, joka vaikuttaa katkeralta Mimin menestyksen takia, välillä taas Mimin näennäinen viileys ja ilmeinen salailu saivat minut lähes yhtä raivostuneeksi kuin PH:n. Mimin kavereiden hilluessa sekopäisinä kummajaisina PH:n kiusana käy selväksi, että tarina ei ole aivan tavanomaisimmasta päästä, sillä hahmot ovat liian liioiteltuja käydäkseen normaaleista, uskottavista ihmisistä. He ovat pikemminkin karikatyyrejä, jotka omaavat yliluonnollisen kyvyn ilmestyä PH:n seuraan mahdollisimman tukalalla hetkellä pilaamaan hänen päivänsä röyhkeällä käytöksellään. Osittain heidän ansiostaan tarinaan tulee se irrationaalinen taso, joka tekee romaanista fantasianomaisen. Ei PH:kaan mikään mukavuuden perikuva ole, sillä hän vaikuttaa vuorotellen lapsellisen pelokkaalta sekä rasittavan kyräilevältä ja vainoharhaiselta.
Enimmäkseen sympatiani ovat kuitenkin PH:n puolella, sen verran hermoraunion partaalla hän on Mimin rysähdettyä hänen elämäänsä. Olen sitä paitsi hivenen tekopyhä moittiessani PH:n pelokkuutta, sillä romaanin tunnelma on hetkittäin aidosti hirvittävä. Luettuani Tapetinväristä keskellä yötä sängyssä en meinannut uskaltaa laskea kirjaa lattialle, sillä pelkäsin monsterin syöksyvän sängyn alta kallisarvoisen käsivarteni kimppuun sillä sekunnilla kun käteni kurottautuisi peittojen turvasta ties minkä hirviöiden armoille. Hämeen-Anttila on nimittäin luonut romaaninsa aavemaisuutta kohottamaan sellaisen hahmon, joka saa nytkin niskavillani nousemaan pystyyn. Se muistuttaa Harry Potterista tuttuja ankeuttajia, mutta se on kaameampi, sillä se on pohjimmiltaan aivan tavallinen ihminen. PH törmää kyseiseen Kiveen Mimin autiolla kesämökillä, ja zombiemaisen Kiven hidas laahustaminen pelästyttää hänet niin perinpohjaisesti, ettei hän saa olentoa mielestään. Hän ajautuu mielenkiintoiseen kamppailuun joutuessaan pohtimaan, kuinka korrektia on säikkyä ilmeisen sairasta ihmistä niin kovasti, mutta ei voi reflekseilleen mitään. Toki Kivelläkin on oma piilomerkityksensä tarinassa, mutta ennen salaisen roolin selviämistä sen, tai siis hänen, läsnäolonsa suorastaan karmaisee. Kun käy ilmi, mitä ja ketä hän peilaa, joudun itsekin tarkastelemaan omaa suhtautumistani ja hävetä sitä, kuinka suuresti ihmisen ulkonäkö ja olemus minuun vaikuttaa vielä näin jälkeenpäinkin.
Muutenkin hämäräksi käyvässä tarinassa on jotakin kolkkoa, sillä Hämeen-Anttila rakentaa pienistä ja sinänsä tavanomaisista tapahtumista oikean kieroutuneen sadun, jossa kaikki on epävarmaa ja pahaenteistä, eikä vähiten ihmisen oma mieli. PH ei osaa seuloa Mimin puheista sitä olennaisinta totuutta, mikä on jo itsessään yllättävän tukalaa lukijankin kannalta. Romaanin päätös menee kuitenkin jo sellaisiin sfääreihin, etten oikein enää jaksanut pysyä yhtä kovalla intensiteetillä mukana. Tarina pysyy jollain tasolla uskottavana läpi romaanin, mutta kun tapahtuu selkeä hyppäys johonkin aivan uuteen universumiin, menettää Tapetinvärinen myös osan hohdokkuudestaan, varsinkin kun loppukohtaus uhkaa lipua pitkitetyksi jaaritteluksi. Myös muutamiin väleihin ujutetut lapsuusmuistelot ovat pitkästyttävämpää kategoriaa. Vaikka ne olisivat miten henkilökohtaisia tahansa, eivät ne erityisemmin liikuta minua. Hämeen-Anttila pitää silti ainakin tekstin tasolla saman korkean laadun alusta loppuun. Kun sen yhdistää romaanin monipuolisuuteen sekä eri tasojen että teemojen puolesta, voin ilokseni taas kutsua Hämeen-Anttilaa yhdeksi lempikirjailijoistani.
Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Otava 2012. 318 s.
Tapetinvärisen ovat lukeneet myös ainakin Jenni S., Mari A. Sonja, Mikaela ja Seija Vilén.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti