Pirkko Saisio - Vastavalo

Olen vältellyt Pirkko Saision Vastavalosta kirjoittamista, sillä minua hävettää, kuinka vähän muistan siitä. Lainasin sen yli vuosi sitten opiskelijakirjastosta (arvostan todella kirjaston pitkiä laina-aikoja, tällä hetkellä voisin uusia kirjan vielä 36 kertaa) tehdessäni esitelmää Saision kirjasta Elämänmeno. Siitä sain sentään nopeasti kolmen sivun analyysin aikaiseksi, Vastavalosta en taas taida pystyä kirjoittamaan oikein mitään järkevää. Jopa lukiessani olin jatkuvasti hieman pihalla siitä, kuka puhuu ja missä vuosikymmenessä mennään. Jälkeenpäin mietin, että kertojana toimi varmaankin koko ajan sama henkilö, mutta minua hämäsi minä- ja hän-muotojen vuorottelu. Pääosa asuu osan tarinasta kotonaan ja käy koulua, ja välillä hän on Sveitsissä töissä jonkinlaisessa hoivakodissa, jossa hän kaitsee lapsia. Luulisin, että ainakin osa tarinasta on muistelua.

Taitaa olla parempi, etten kerro sen tarkemmin juonesta. Tuntuu, että teen jo tällä epämääräisellä kuvailulla vääryyttä kirjailijalle, sillä keskittymättömyyteni ei missää nimessä ole teoksen syytä. Jossain pohjimmillani nimittäin tiesin, että varmaankin pidän siitä, muuten en olisi lukenut muutamaa sivua pidemmälle. Luin romaanin parissa päivässä täysin samoissa olosuhteissa kuin viime aikoina muutkin kirjani, jotka ovat onneksi tarttuneet mieleeni aivan normaalisti. Olen pyhittänyt itselleni aamuiksi heti heräämisen jälkeen tunnin verran lukuaikaa, sillä muuten en gradun kirjoittamisen tuoksinassa saa minkäänlaista ei-pakollista lukemista edistymään. Ulkoisissa tekijöissä ei siis ainakaan ollut mitään häiriöitä, mutta minulla oli poikkeuksellisen kova päänsärky juuri niinä kahtena päivänä, kun kahlasin kirjan läpi. Syytän siis sitä, ja olen samalla kiitollinen, että pelottava jomotus hävisi lopulta itsestään, vaikka sabotoikin lukukokemukseni.

Jos nyt koettaisin saada sanotuksi jotain itse kirjasta. Olen käynyt Saision tuotantoa osittain läpi sen jälkeen kun vaikutuin Punaisesta erokirjasta, enkä ole harmikseni päässyt samaan hurmioon muiden teosten kohdalla. Sota-ajan jälkeiset kokemukset eivät ole aiheena säväyttäneet samalla tavalla kuin Punaisen erokirjan värikkäämpi ja enemmän tunteitakin ruotiva tarina, mutta Saision kielestä olen kyllä nauttinut kerta toisensa jälkeen. Pidän hänen lyhyistä kappaleistaan, joiden sisälle sanat on aseteltu ilmavasti ja avoimesti, jokaista lausetta ei tarvitse lopettaa pisteeseen vaan teksti saa elää kirjan sivuilla. Vastavalokin jäi mieleeni lähinnä unenomaisena hyppelynä ajassa. Tietysti kappaleista on määrä rakentua johdonmukainen tarina, mutta minulle ne jäivät minikertomuksiksi, välähdyksiksi kertojan elämästä, joiden oli määrä olla ymmärrettävän kokonaisuuden osia mutta eivät tavoittaneet minua täydessä voimassaan. Pystyin kuitenkin arvostamaan niitä jo itse kirjoitustyylin pohjalta, sillä Saisio kirjoittaa... kauniisti. Yksinkertaisesti sanottuna.

Tätä onnetonta tilannetta, jossa olen haaskannut kokonaisen tarinan, ei paranna yhtään se, että kirjan lukemisesta on lähes kolme viikkoa ja olen ruuhkauttanut aivoni sen jälkeen kahdella paksulla romaanilla ja sadallamiljoona teoriapitoisella artikkelilla, sellaisilla kuten "Wounded Masculinity and the Homosocial Bond: Fathers and Lovers in the Novels of Dick Francis" ja "V. I. Warshawski and the Little Red Shoes: Sara Paretsky's Feminist Fairy Tales". Kukaan ei varmaan huomaa, että yritän epätoivoisesti pitkittää tekstiä jollakin, että siinä näyttäisi edes ulkoisesti olevan sisältöä? Kohta tämä on kyllä jo virallisesti postaus gradusta ja vapaa-ajan lukutottumuksistani eikä Saision romaanista. Ehkä olisi pitänyt todeta alusta asti, että jos haluan todella väittää lukeneeni Vastavalon, minun ei auta muu kuin aloittaa sen kanssa alusta ja suhtautua siihen edes sen verran kunnioittavasti, etten vain anna silmieni vaeltaa riviltä toiselle vaan käsken ajatuksenikin mukaan leikkiin.

Kuva kirjasta puuttuu siksi, että sen kansi on tummanvihreä, joten mielikuvitus on varmaankin aivan yhtä pätevä kuin valokuva tässä tilanteessa. Päätin myös vihdoinkin ottaa oppia muista kirjablogeista ja lisätä tästä lähtien tekstin loppuun perustietoja aiheena olevasta romaanista, ja ehkä jossain vaiheessa alan jopa linkittää muiden kirja-arvosteluja?

Pirkko Saisio: Vastavalo. WSOY 2000. 252 s.

Louise Boije af Gennäs - Stjärnor utan svindel

Sanoisin, että Stjärnor utan svindel kohoaa suosikikseni monen vuoden ajaksi, niin vahvan vaikutuksen se minuun teki. Pitkästä aikaa voin sanoa rakastuneeni kirjaan täysillä, enkä keksi siitä mitään pahaa sanottavaa. Tätä tunnetta olen kaivannut kuukausien ajan, tai ehkä jopa vuosien? Aloitin kirjaa aurinkoisena sunnuntaina, tiesin että voin lojua lukemassa vaikka koko päivän ja taustalla soi L-Koodin soundtrack. En tiennyt vielä mitään romaanin sisällöstä, mutta musiikkivalintani osoittautui varsin oivalliseksi, sillä kirja kertoo kahden naisen rakkaussuhteesta, mikä käy ilmi heti alussa. Pidin sattumaa merkkinä jostakin, siitä että minun oli määrä aloittaa romaanin lukeminen juuri silloin ja ottaa se omakseni. Ja niin minä otin, avoimin sylin ja tuikkivin silmin, tietäen heti, että Louise Boije af Gennäsin kehuttu romaani olisi mitä luultavimmin täysi kymppi, jonka takakannen ylistäviin sanoihin voisi kerrankin luottaa. Muissa tilanteissa saattaisin naureskella tälle hehkutukselle, ehkä pitää sitä hölmönä, mutta jos teidän tekee mieli tehdä samalla tavalla, lukekaa kirja ja katsokaa sitten pystyttekö vielä vähättelemään reaktiotani. Nyt hieman yli viikko lukemisen jälkeen en välttämättä muista jokaista yksityiskohtaa, mutta muistan tunteen ja sen syvän onnellisuuden, jonka valtaan pääsin ensimmäisistä sivuista lähtien. 

Romaani alkaa pitkällä kuvauksella illalliskutsuista, jotka kirjailija Sophie järjestää yhdessä miehensä Lukaksen kanssa. Nopeasti käy selväksi, että Sophie kuuluu yläluokkaan ja on kuulunut lapsuudestaan asti, sillä hän on hyvin tietoinen pienistäkin yksityiskohdista, jotka liittyvät oikeaoppiseen ruokailuun ja seurusteluun. Lukas ei ole aivan yhtä perillä pikkutarkoista tavoista, mikä hermostuttaa Sophieta kerta toisensa jälkeen. Samalla esitellään laaja kirjo Sophien tuttavia, joista osan voi unohtaa saman tien mutta joista muutama osoittautuu tärkeiksi henkilöiksi, lähinnä Sophien läheisimmät ystävät. Kun Sophie kutsutaan muutama päivä myöhemmin televisio-ohjelmaan puhumaan naisten oikeuksista kolmen muun feministin kanssa, hän tutustuu Kajaan, joka kuvailee itseään lesboksi radikaalifeministiksi. Heillä synkkaa niin hyvin keskenään, että heidän välilleen alkaa muodostua vahva ystävyysside. Kaja on kovaääninen, huumorintajuinen, kaunis ja itsenäinen, ja pikkuhiljaa Sophie huomaa, että haluaa tavata häntä yhä useammin. Kunnes hän tajuaa tunteidensa olevan jotain muuta kuin pelkkää ystävyyttä. Aluksi hän yrittää kieltää niiden olemassaolon, mutta sen osoittautuessa mahdottomaksi hänen on tehtävä radikaaleja päätöksiä. Hän rakastaa yhä aviomiestään, ja hän on aina unelmoinut lapsista, mutta ajatus elämästä ilman Kajaa tuntuu myös sietämättömältä. Yritän olla paljastamatta kumpaan suuntaan Sophie kallistuu, mutta romaani ei suinkaan lopu hänen valintaansa, onneksi. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että Sophien aviomiehestä ei tehdä mitään tunteetonta sikaa, jotta rakastuminen Kajaan kävisi yksinkertaisemmin, joten tarinalla ole mitään uskottavuusongelmia.

En ymmärrä miksi kuvaus kuulostaa jotenkin kliseiseltä ja ehkä kioskikirjallisuusmaiselta, kun romaani on jotakin paljon upeampaa. Se on samaan aikaan rakkausromaani ja yhteiskunnallinen kannanotto, joka puuttuu vähemmistöjen oikeuksiin ja luokkaeroihin, välillä tosin liiankin kärjistetysti. Sophie vertailee Kajaa omiin piireihinsä ja erot ovat niin räikeitä, että melkein huvittaa. Myös sitä korostetaan moneen otteeseen, kuinka sekä Sophie että Lukas panevat merkille, että Kaja ei näytä sellaiselta kuin lesbon odottaisi näyttävän ja kuinka hän on paljon kauniimpi kuin lesbolta voisi odottaa. Kirja on ilmestynyt 1996, mutta minun on vaikea ajatella, että ennakkoluulot olisivat jyllänneet silloin niin vahvoina. Oliko yleinen mielipide se, että tietyn vähemmistön edustajat näyttävät aina samanlaisilta ja käyttäytyvät yhden mallin mukaan? En tiedä, koska olin kirjan ilmestymisen aikaan 6-vuotias, mutta ajatuskin tuntuu oudolta. Voin vain olla iloinen, että tilanne vaikuttaa parantuneen ainakin hieman tähän päivään mennessä, sillä Sophien tietyt mielipiteet tuntuvat vanhentuneilta. Niiden pohjalta saa kuitenkin hyvän kuvan siitä, kuinka suurta rohkeutta Sophielta vaadittaisiin, jos hän kertoisi tuttavapiirilleen tai vanhemmilleen, että on rakastunut naiseen.

Kajan ystävien keskuudessa taas Sophien tausta ja luokka-asema luovat samanlaisia ennakkoluuloja kuin mitä Kajan seksuaalinen suuntautuminen synnyttää Sophien ystävissä, mikä tuntuu myös yllättävän kapeakatseiselta nyt. Sophie joutuu tekemään kovasti töitä, että saisi Kajan ystävät edes kuuntelemaan mielipiteitään, sillä he ovat päättäneet, että kaikki, jotka eivät ole poliittisesti vasemmalla, eivät automaattisesti ansaitse heidän hyväksyyntäänsä. Ihmettelen myös sitä, että naisten oikeuksien ajaminen tuntuu olevan jollain tapaa outoa eikä välttämättä kaikkein soveliainta Sophien piireissä, mutta en osaa sanoa johtuuko se ajasta jolloin kirja on kirjoitettu vai yläluokan kirjoittamattomista säännöistä ja käyttäytymiskoodeista. Kaikista hassuin yllätys on puhe ruotsalaisten huonosta itsetunnosta ja Kajan ja Sophien keskustelut siitä, kuinka Ruotsissa tullaan aina jälkijunassa ja kuinka muualla esimerkiksi homojen oikeudet ovat jo aivan eri tasolla. Kuulostaako tutulta, suomalaiset?

Sophien tehdessä tutkimusmatkaa naiseuden ytimeen samalla kun hänen rakkautensa Kajaan syvenee, hän alkaa pohtia miesten ja naisten eroja ja lokeroita, joihin ihmiset työnnetään sukupuolensa perusteella. Hän ei ole ennen huomannut täysin millaisella automaattiohjauksella jaottelu menee, mutta hänen silmänsä avautuvat koko ajan enemmän ja sen myötä romaaniin muodostuu lisää painavaa asiaa. Sophien pitkiä pohdintoja on miellyttävää lukea vaikka ei olisikaan samaa mieltä kaikesta, sillä hänen mielipiteensä saattavat hyvinkin avata aivan uusia näkökulmia sellaiseen, jota on saattanut pitää itsestäänselvänä. Vaikka Sophien ajatukset kääntyvät välillä suoranaiseksi miesvihaksi, minun täytyy myöntää, että aloin jossain vaiheessa pohtia, miksi kaikki naiset eivät ole toistensa kanssa yhdessä ja mihin miehiä oikeastaan tarvitaan. Tietenkin vastaus on itsestäänselvä ottaen huomioon, että omaan seksuaaliseen suuntautumiseensa voi tuskin vaikuttaa itse, mutta niin vakuuttava Sophie on ja niin paljon minä häneen kiinnyin, että olin valmis nielemään hänen ajatuksensa vihoineen kaikkineen.

Saanko taas siirtyä ilmaisemaan syviä tunteitani romaania kohtaan? Kirjoitin viimeiseksi muistiinpanokseni "en haluis luopua hahmoista, ne on niin ihanii", ja tästä minä pidän kiinni lauseen vaivaannuttavasta ulkomuodosta huolimatta. Kaja ja Sophie ovat niin rakastettavia, että en löytänyt heistä edes mitään pieniä ominaisuuksia, jotka olisivat ärsyttäneet. Edellytykset kyllä ovat olemassa, sillä Kaja käyttäytyy suuttuessaan kuin itsepäisyydellään epätoivoa herättävä pikkulapsi ja Sophie on välillä aivan liian tietoinen yläluokan asettamista vaatimuksista. Mutta liika täydellisyys olisi varmaankin vähentänyt ihastustani, kun taas nyt en saanut kaksikosta tarpeekseni. Myös itse tarina on kerrassaan riippuvuutta aiheuttava, sillä siinä on riittävästi henkilöitä kunnollisen draaman synnyttämiseksi ja tarpeeksi syvyyttä aidon mielenkiinnon luomiseksi. Boije af Gennäs luo henkilöille niin laajat taustat ja persoonallisuudet, että sivuhahmotkin muuttuvat eläviksi ihmisiksi joiden kohtaloilla on todella merkitystä. Lisäksi en ole luultavasti ikinä lukenut yhtä pysäyttäviä ja kauniita kuvauksia rakastelusta. Ymmärrän jos joku kokee ne tekotaiteellisiksi tai epäuskottaviksi, mutta minuun ne upposivat ilman mitään vaikeuksia ja taisin välillä saada muutamia kylmiä väreitä. Kuvaukset eivät missään tapauksessa kerro pelkästä seksistä, vaan siitä, kuinka lähelle toista ihmistä voi päästä, kuinka toisen voi ottaa omakseen opettelemalla ulkoa jokaisen kaarteen ja kuopan toisen vartalosta. Kajan räiskyvän luonteen myötä tarinassa on myös huumoria, ja ihmettelin useaan otteeseen, kuinka Boije af Gennäs on voinut keksiä niin omaperäisen ja ihastuttavan henkilön. Mietin samalla sitä mahdollisuutta, että ehkä Kajalla on jossakin tosielämän esikuva, ja ajatus sai minut oudon ilahtuneeksi. Olenkohan kenties eläytynyt romaaniin hitusen liikaa? Aivan sama, sainpahan vaikuttavimman lukukokemuksen aikoihin!

Katarina Wennstam: Flickan och skulden - En bok om samhällets syn på våldtäkt

Olen jo pitkään aikonut lukea Katarina Wennstamin dekkareita, ja löysinkin kuin tilauksesta yhden niistä rappukäytävästämme (se näyttäisi olevan oikea uusien kirjojen aarreaitta), mutta aloitin kuitenkin faktapitoisemmalla teoksella Flickan och skulden - en bok om samhällets syn på våldtäkt. Aiheena kirjassa on seksuaalinen hyväksikäyttö ja ne lukuisat ongelmat, jotka siihen niin monella tasolla liittyvät. Wennstam koettaa määritellä millä perusteella raiskaus luokitellaan, mitä ennakkokäsityksiä siihen liittyy ja mikä on se perimmäisin haaste, jota pitäisi lähteä muuttamaan, jotta seksuaalisten hyväksikäyttöjen määrä lähtisi laskuun. Wennstam sekoittaa tosielämän esimerkkejä omaan pohdintaansa, ja viimeistään oikeuden tuomioita lukiessa ymmärtää, mitä hän ajaa takaa. Oikeudessa langetetut päätökset ovat välillä niin käsittämättömän epäreiluja, että jossakin on pakko olla perustavanlaatuista vikaa ilmiselvien raiskaajien päästessä helpolla kerta toisensa jälkeen.

Wennstamin suurin missio on saada lukija ymmärtämään, kuinka suuri osa raiskauksesta yleensä lankeaa naisen harteille. Kirjassa on runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka merkityksettömiin asioihin oikeudessa tai mediassa kiinnitetään huomiota: naisen vaatteet, aikaisemmat seksikokemukset ja juomistottumukset on selvitetty tarkasti, kun taas tekijän kohdalla vastaaviin seikkoihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Myös pienet sanat oikeuspöytäkirjoissa puhuvat karua kieltä ihmisten kenties alitajuisista mielipiteistä: "tyttö aloitti seksin harrastamisen jo niin ja niin vanhana" tai "uhri oli jopa ollut aikaisemmin suhteessa raiskaajan kanssa", ikään kuin nämä olisivat lieventäviä asianhaaroja. Wennstam päätyy näihin johtopäätöksiin samaa aihetta käsittelevän tutkielman pohjalta, jossa haastatellaan nuoria ja joiden pohjalta voi päätellä seikkoja jotka määrittelevät onko heidän mielestään kyse raiskauksesta vai ei:

- tytön täytyy kieltäytyä oikealla tavalla

- tilanne muuttuu aivan toiseksi jos käy ilmi, että tyttö on rakastunut raiskaajaansa

- uhrin tai tekijän humalatila voi olla selitys tapahtuneelle

- jos tytöllä on huono maine ja häntä kutsutaan huoraksi, ei tapahtunutta oteta yhtä vakavasti

- jos raiskaaja on "hyvä jätkä", ei kyseessä voi olla raiskaus

- tytön käyttäytyminen jälkeenpäin vaikuttaa siihen, onko kyse raiskauksesta vai ei

Oikeuden langettamat päätökset kertovat hyvin samanlaisista käsityksistä: tytön huono maine voi johtaa siihen, että oikeus katsoo hänen halunneen seksiä eikä häntä niin ollen voi olla raiskattu vaikka hän itse väittäisi mitä tahansa. Niin epätodelliselta kuin tämä lista näyttääkin, en valitettavasti epäile Wennstamin johtopäätöksiä lainkaan, sillä hänen tosielämästä poimitut esimerkkinsä yksinään todistavat väitteet oikeiksi. Ei myöskään ole vaikeaa tajuta jonkin olevan väärin, kun katsoo naurettavan pieniä tuomioita, joita seksuaalirikolliset meidän yhteiskunnassamme saavat.

Flickan och skulden osoittaa kuinka ihmiset saattavat helposti luulla olevansa seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan tilanteessa kuin tilanteessa ja pystyvänsä arvioimaan suoralta kädeltä, milloin kyseessä on raiskaus, mutta konkreettisten esimerkkien edessä asia ei yhtäkkiä olekaan niin mustavalkoinen. Monet haastatelluista nuorista ovat sitä mieltä, että tyttö saa syyttää vain itseään, jos on flirttaillut tai juonut liikaa eikä sitten olekaan suostunut viemään tilannetta loppuun asti. Tytön pitäisi ottaa vastuu itsestään ja ymmärtää tekojensa seuraukset. Jotkut eivät tunnu olevan itsekään varmoja siitä, mitä mieltä ovat, sillä eihän kukaan halua oikeuttaa raiskausta, he vain etsivät sille syitä. Mutta minkä takia sitä ei etsitä tekijästä? Wennstam kertoo esimerkin erään koulun seksuaalivalistuksesta, jonka aikana opettaja kehotti tyttöjä olemaan varovaisia nuorien poikien ympärillä, koska heidän hormoninsa jylläävät eivätkä he osaa välttämättä hillitä itseään. Kuva, joka syntyy kirjan esimerkkien pohjalta kasvaa sellaisiin mittoihin, että miehet ovat melkein kuin räsynukkeja, jotka ovat täysin sukupuolielimensä vietävissä, kun taas naisen kuuluu oman turvallisuutensa takia pitää jokaista miestä potentiaalisena raiskaajana ja pohtia tarkasti mitä hän mahdollisesti viestittää vaatetuksensa ja juomansa alkoholimäärän perusteella. Wennstam joutuu oikein korostamaan sitä, että paljastava hame tai tiedoton tila EI oikeuta miestä käyttämään naisen vartaloa omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Ilmeisesti se on niin monella hämärän peitossa, että käsitystä on lähdettävä tietoisesti korjaamaan.

Kakkoselta tuli samoihin aikoihin ruotsalainen dokumentti Ei oikea raiskaus? (yle areenassa vielä 22 päivää), joka käsitteli mielenkiintoista kyllä täysin samoja aiheita kuin Wennstamin kirja. Surullisinta on kenties se, että Wennstamin kirja julkaistiin 2002 ja dokumentti on näytetty Ruotsissa kymmenen vuotta myöhemmin, eikä mikään tunnu muuttuneen. Samojen aiheiden kanssa painitaan yhä: miksi tyttö saa syyt niskoilleen, miksi on niin vaikeaa saada tukea tapahtuneen jälkeen, miksi asiaa yritetään muuttaa tyttöjen kohdalta, kun tekijänä on mies. Dokumentissa teinitytöt pohtivat kuinka ymmärtävät tilannetta paremmin, jos tytöllä on ollut niukka vaatetus ja kuinka hänen ja hänen ystäviensä täytyy ottaa vastuu esimerkiksi alkoholipitoisina iltoina. Muutama myöntää, että syy seksiin voi olla halu saada poika ihastumaan itseensä tai pelko siitä, että poika levittää ilkeitä juoruja jos tyttö ei suostu. Pojat taas pohtivat paineen seksiin tulevan ystäviltä, sillä kukaan ei halua olla ainoa kaveriporukassa, joka ei ole menettänyt poikuuttaan. He myös arvelevat, että osa raiskaussyytöksistä voi olla pelkkää tyttöjen huomionhakuisuutta. En ahdistunut dokumenttia katsoessani pelkästään näistä epätoivoiseksi tekevistä mielipiteistä, vaan koko koulumaailmasta, jota kuvattiin uhmakkaan näköisten teinien kansoittamilla käytävillä ja luokkahuoneissa. Olin melkein unohtanut sen raadollisuuden, joka piilee koulurakennusten sisällä. Kaikki se kyräily ja omat epävarmuudet, jotka täytyy piilottaa välinpitämättömän ulkokuoren alle. Se romahdus, jos paras ystävä menikin varoittamatta istumaan luokan toiselle puolelle toisen tytön viereen.

Sekä Wennstamin kirjassa että dokumentissa käsitellään sitä, kuinka helposti raiskattu jää yksin ja eristetään kaveriporukasta samalla kun tekijä(t) saavat kuninkaan maineen. En ihmettele miksi raiskattu useissa Wennstamin esimerkeissä vaihtaa lopulta koulua, sillä en voi kuvitellakaan kuinka äärettömän nujertavaa on jäädä yksin jouduttuaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Wennstamin kirjasta saa jonkinlaisen käsityksen, tosin koulumaailman ulkopuolelta. Hän on nimittäin huomannut, että monen kohdalla varsinainen taistelu alkaa vasta raiskauksen jälkeen, kun oikeudenmukainen kohtelu on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Käsittämätöntä kyllä näyttäisi olevan pelkästä tuurista kiinni, lähdetäänkö seksuaalista hyväksikäyttöä edes selvittämään, ja se riippuu vain siitä, kuka poliisilaitoksella sattuu ottamaan ilmoituksen vastaan ja kuka päättää tuomiosta. Kirjassa on monia esimerkkejä siitä, kuinka naiset ovat saaneet kuukausien päästä kirjeen kotiinsa, jossa kerrotaan, ettei asiaa voida selvittää. Eräs poliisi sanoi raiskauksen uhrille, että ensi kerralla ei saa mennä heti suihkuun, jotta tutkijat saisivat tarpeeksi todistusaineistoa. Toinen uhri joutui hoitamaan poliisikuulustelun puhelimitse keskellä vilkasta koulurakennusta, ja joutui sitäpaitsi kestämään poliisia, joka ilmoitti tylyllä käytöksellään, ettei ilmeisesti uskonut tapahtunutta todeksi. Tekisi mieli luetella kaikki esimerkit, mutta ehkä nämä riittävät selventämään asian. Wennstam peräänkuuluttaa kunnollista koulutusta jokaiselle, joka tietää saattavansa olla ammattinsa puolesta tekemisissä raiskauksen uhriksi joutuneiden kanssa. Kirjassa kerrotaan kuinka monet uhrit jättävät koko jutun kesken, kun eivät jaksa tapella saadakseen syyllisen oikeuteen, sillä jo itse raiskaus on aiheuttanut niin valtavan henkisen kuormituksen, että voimia on mahdotonta saada riittämään.

Varoitan, että kirjan lukeminen aiheuttaa pahoinvointia ja syvää avuttomuutta, sillä esimerkit ovat rankkuudessaan lähes absurdeja. Wennstam kuvailee useita tapauksia yksityiskohtaisesti, jotta viesti menisi varmasti perille: jossakin menee pahasti pieleen, kun tekijöitä ei saada tuomittua. Minä en lopulta edes jaksanut suuttua, ei siksi että olisin turtunut esimerkkeihin, vaan siksi, että epäusko peitti alleen kaiken muun. Siksi tästäkin tekstistä tuli lähinnä raportti kirjan ja dokumentin sisällöstä, sillä en tiedä mitä muuta voisin tehdä kuin toistaa, kuinka epäreilu tilanne on. Wennstam kysyy, miksi raiskauksen kohdalla pitää ensin selvittää, puhuuko nainen ylipäätään totta, sillä tehdäänkö niin minkään muun rikoksen ollessa kyseessä? Tai jos kännyköiden varastelu lisääntyy, ehdotetaanko ensimmäiseksi ratkaisuksi kännyköiden ostamisen vähentämistä? Miksi raiskauksien vähentämiseksi sitten ehdotetaan naisen käyttäytymiseen ja ulkoiseen olemukseen puuttumista?

Yllätyin kenties eniten siitä, kuinka vahvasti ulkopuolisten puheet ja tytön maine voivat vaikuttaa. Wennstam pohtii, ovatko kaikki juoruiluun osallistuneet siinä tapauksessa osasyyllisiä, jos tytön maine kerran vaikuttaa mielipiteisiin jopa oikeudessa. Mustavalkoinen tilanne ei ole koskaan, sillä osia on paljon enemmän kuin uhri, teko ja tekijä. En silti ymmärrä dokumentissa haastateltujen tyttöjen käsitystä siitä, että raiskaus ei välttämättä ole yhtä paha teko, jos nainen ei ole sanonut selkeästi ei tai tapellut vastaan. Ohjelmassa kuullaankin asiantuntijan näkemys siitä, kuinka yleisin reaktio raiskauksen tapaisissa vaaratilanteissa on leikkiä kuollutta huolimatta siitä, että esimerkiksi elokuvien välittämä kuva kaikin voimin taistelevasta ja apua kiljuvasta naisesta on täysin päinvastainen. Useimmat eivät ole koskaan olleet yhtä uhkaavassa tilanteessa, eivätkä he osaa käyttäytyä muulla kuin turvallisimmaksi katsomallaan tavalla. Tämä kuulostaa minusta täysin luonnolliselta, sillä raiskaukseen liittyy varmasti aina suurta pelkoa, vaikka tekijä olisikin tuttu. Jos hän uhkailee tai käyttäytyy aggressiivisesti, täysin eri tavalla kuin millaisena hänet on oppinut tuntemaan, kuka tietää mitä hän keksii, jos hän kerran kykenee raiskaamaan? Miksi riskeerata henkensä kaiken muun pahan lisäksi? Ja kuitenkin nuoret tytöt kertovat itsevarmoina televisiossa, kuinka heidän mielestään pitää yksinkertaisesti nousta ja lähteä, jos mies alkaa jankuttaa tai käyttäytyä oudosti. Kuinka heidän mielestään kuuluu laittaa kaikki voimat peliin ja huutaa apua. Olihan sillä tytöllä sellainen mainekin, mitä jos hän sittenkin halusi sitä itsekin... Nuorten mielipiteiden pohjalta voi selkeästi huomata, että on olemassa "perinteinen" raiskaus, jossa uhri yllätetään väkivaltaisesti, ja tosielämän raiskaus, joka ei välttämättä ole raiskaus ollenkaan heidän ajatuksissaan, aivan sama mitä uhri väittää. Kuka tämän käsityksen muuttaa ja mistä sitä lähdetään purkamaan? En tiedä, eikä tiedä Wennstamkaan.

Kirja ei kuitenkaan ole yksipuolinen saarna kaikesta siitä, mikä on pielessä, vaan siinä on sellaisiakin esimerkkejä, missä poliisi on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mahdottomalta vaikuttaneen raiskaustapauksen. Toki olen myös samalla tietoinen, että naiset raiskaavat miehiä ja niihin pitää suhtautua tasan samalla vakavuudella, mutta Wennstam ei nyt puutu siihen. Hän ei myöskään suoraan yleistä, vaan syyttää niitä jotka sen selkeästi ansaitsevat ja keskittyy muuten pohtimaan ilmiöitä ja niiden syntyperiä. Varsin lohduton kirja, mutta vähin mitä voi tehdä on lukea ja olla tietoinen.

En tiedä onko irvokasta läiskäistä tämä toivotus tällaisen tekstin loppuun, mutta hyvää naistenpäivää ihanat tytöt ja naiset!

Riku Korhonen - Nuku lähelläni

Luin Riku Korhosen Lääkäriromaanin jonakin toimettomana hiihtolomana ja rakastin sitä, vaikka en enää muista kirjan sisältöä enkä syytä vahvoihin tunteisiini. Olen kuitenkin pitänyt Korhosta yhtenä lempikirjailijoistani sen jälkeen, vaikka en ole oikein innostunut hänen muista teoksistaan. Nyt Nuku lähelläni kertoi minulle ainakin sen, että syy Lääkäriromaanin vaikuttavuuteen saattoi piillä kielessä ja ehkä aiheessa, joka liittyi muistaakseni rakkauteen, miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Sellaisestahan minä pidän eniten, mutta jotenkin tajusin vasta tämän uusimman romaanin lukemisen jälkeen, että siinäkin puhuttiin rakkaudesta ja miehen ja naisen välisestä suhteesta.

Luulin koko romaanin ajan lukevani tarinaa miehestä, joka yrittää selvitä veljensä kuolemasta itselleen tuntemattomassa kaupungissa ja setviä pulmallisia perhesuhteitaan ja päänsä sisäisiä ongelmia. Siinä sivussa hän tutustuu Ninaan, joka oli hänen veljensä rakastaja ja jonka mielenterveys ei myöskään ole ihan kohdillaan. Teemu jää asumaan edesmenneen veljensä asuntoon, sillä tuhkan kuljettaminen Suomeen ottaa aikansa eikä hänellä ole kiire mihinkään, ei ainakaan rankasti alkoholisoituneen äitinsä ja sulkeutuneen isänsä luokse. Vaikka Ninan ja Teemun tapaaminen on sijoitettu tarinan alkuun ja heidän suhteensa kehittyy koko romaanin ajan, en ihan rehellisesti tajunnut lukevani rakkaustarinaa. Ilmeisesti tarvitsin siihen takakannen sisäpuoleisen tekstin, joka informoi minua tästä mielenkiintoisesta seikasta päästyäni kirjan loppuun. "Nuku lähelläni on eurooppalaiseen finanssikeskukseen sijoittuva rakkaustarina, joka kuvaa herkästi ja oivaltavasti läheisen ihmissuhteen valta-asetelmia sekä haavekuvien ja todellisuuden välistä kuilua."

Rakkaustarinan lisäksi minut häkellytti eurooppalainen finanssikeskus, sillä luulin koko ajan Teemun matkustaneen New Yorkiin. Nyt kun mietin tarkemmin, kaupungin nimeä ei kerrota, vaan joka puolella kohoavat pilvenpiirtäjät ja tornitalot ilmeisesti loivat päähäni tarpeeksi vahvan mielikuvan Nykistä ollakseni kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota. En kyllä osaa arvailla, mikä kaupunki sitten oikein on kyseessä, mutta ei sillä ole väliäkään. Siitä kerrotaan kauniisti, sen sisältä pääsee helposti luonnon ääreen, se on vilkas ja avara. Tai ehkä minä vain satun pitämään suurien toimistotalojen pelkistetystä tyylistä, isoista ikkunoista ja selkeistä linjoista, ja ehkä Korhosen tarkoitus onkin herättää kauhua kuvailemalla kuinka koko keskusta on täynnä samanlaisia rakennuksia, joiden sisällä istuu loputtomasti ihmisiä naputtelemassa läppäreillään ja kiihdyttämässä hektistä bisnesmaailmaa entisestään, kuinka identtiset yhtiöt valtaavat Eurooppaa rakennus rakennukselta ja laajentavat valtaansa kenenkään huomaamatta, eihän kaupunkien nimilläkään ole väliä.

Teemulla on kovasti aikaa miettiä ja tutkia ympäristöään, ja teksti kuohuu välillä niin paljon mielenosoituksista, pankkitermeistä ja kaupungin nopeutetusta liikehdinnästä, että syntyy mielikuva viimeisistä käsillä olevista hetkistä. Ihmiskunta ei voi kestää tätä tahtia loputtomiin, ja joissakin Teemun ajatuksenjuoksissa on aistittavissa maailmanlopun uhkaa. Hän itse ei stressaa kovinkaan paljon - ainakaan niin pitkään kuin hänellä ei ole Ninaa menetettävänään, sillä ei hän ainakaan oman elämänsä puolesta pelkää - mutta koko tarinan ajan ilmassa väreilee pahaenteinen tunnelma, myös silloin kun Teemu on onnellisimmillaan ja huomaa ensimmäistä kertaa mitä Nina hänelle merkitsee.

En voi sanoa nauttivani romaaneista, jotka tekevät minusta sitä alakuloisemman mitä syvemmälle tarinassa pääsen, mutta toisaalta Korhosella on mitä aidoin tapa kuvata tavallista elämää ja tunteita. Harvoin ihminen on läpeensä onnellinen, riemuissaan, rakastunut, mitä tahansa positiivista, ainakaan pidempään. Aina on jotakin ikävää, joka puskee läpi ja tasoittaa oloa, tunteet ovat jatkuvasti liikkeessä ja kulkevat nopeudella, jota voi olla vaikeaa hallita itse. Teemu kokee kulkevansa kohti toivoa ja valoa, sillä hänellä on ollut pahoja univaikeuksia, jotka alkavat hellittää uudessa kaupungissa. Se voi olla Ninan ansiota, se voi olla masentavan tehdastyön päättymisen ansiota, se voi olla helpotusta siitä, että vaikka Teemu ei ole ollut yhteyksissä veljeensä pitkään aikaan ennen tämän kuolemaa, hän saa pikkuhiljaa jonkinlaisen tyydyttävän lopetuksen velisuhteelle, joka ei enää painosta. Kai kirjan loppuosassa onkin pilkahduksia, jotka kertovat mahdollisista paremmista ajoista, mutta en silti kuvailisi romaania matkaksi masennuksesta onneen, sillä se tapahtuu niin paljon pienemmässä ja epävarmemmassa skaalassa. Kuka takaa sen, ettei joku mene peruuttamattomasti pieleen?

Kenties minulla kesti ymmärtää Teemun ja Ninan kanssakäymisen johtavan rakkauteen, koska heidän tarinansa on yhtä oikukas ja epäselvästi onnellinen tai onneton kuin kaikki muukin romaanissa. Mietin koko ajan Teemun kuollutta veljeä, joka ei ollut rakkaussuhteessa Ninan kanssa mutta läheinen joka tapauksessa, ja ajattelin pitkään sen estävän kaiken vakavan Ninan ja Teemun välillä. He pidättelevät itsekin eivätkä tee pitkäkestoisia lupauksia, kenties koska pelkäävät tunteidensa vahvuutta ja sen myötä hylkäämistä, kenties koska he eivät vain ole varmoja, pystyvätkö elämään toistensa kanssa. He ovat väkivaltaisia ja pelaavat kummallisia pelejä, jotka samaan aikaan kiihottavat ja raivostuttavat heitä, mutta rajuimpienkin riitojen jälkeen he ajautuvat toistensa luo. On vaikeaa nähdä mitkä tunteet Teemulla ja Ninalla ovat vahvimpia, kun niiden päällä on paksu kerros kaikkea kovaa ja raadollista, mutta jossainhan sitä kiintymystä ja hellyyttä on oltava, miksi he muuten jaksaisivat kiduttaa toisiaan? Vai onko Ninan ja Teemun  suhteen taistelutantere vain kärjistetty kuva jokaisesta parisuhteesta, jossa toisen naama on jo niin tuttu, että sille uskaltaa sylkeä kaiken pahoinvointinsa piilottamisen sijaan, eikä toinen juoksekaan karkuun vaan vastaa samalla mitalla? En meinannut saada Ninasta edes kunnollista otetta missään vaiheessa, sillä hän vaikuttaa välillä sellaiselta jääkuningattarelta, ettei hänen sisällään tunnu liikkuvan mitään. Toisaalta hän on haavoittuva ja osaa kyllä avautua niinkin paljon, että vie Teemun tapaamaan perhettään, mutta silti. Ehkä hän tekee liikaa töitä pitääkseen itsensä kasassa ja antaa kopean ulkokuorensa hämätä.

Korhosen teksti ei ole pelkkää tapahtumien kerrontaa, vaan hän on sijoittanut joka väliin pieniä pohtimisen aiheita ja tekstinpätkiä, joita voisi ehkä sanoa viisauksiksi ellei se ei kuulostaisi niin mahtipontiselta. Joka tapauksessa teksti on ilmiselvästi hyvin tarkasti mietitty ja kaikesta tavanomaisestakin Korhonen saa irti sellaisen omaperäisen näkökulman, että romaania kannattaa lukea hitaasti ja hiljaisuudessa.

Minusta oli kiehtovaa työntää kärryjä hiljaisten kerrosten halki ja katsella noita yksinäisiä, jotka ajattelivat näytön edessä, puhuivat puhelimeen, kahvikupin korvaa sormeillen, nojasivat paperien ääreen pää painuksissa tai seisoivat kädet taskuissa ja katsoivat ulos ikkunasta ja näkivät auringonlaskua vasten muiden pilvenpiirtäjien valaistut toimistot ja niissä pitkää päivää tekevät. Tuntui, että oli olemassa erityinen yksinolon muoto, toimiston yksinäisyys, ja se kohosi noista hahmoista kuin vaatimaton arkinen huokaus, kun muut olivat siltä päivältä lähteneet ja sankaritekojen vuosisadat kauan sitten päättyneet.

En osaa edes kuvailla millaista syvää tyydytystä Korhosen kirjoitus minussa välillä herättää, voisin mieluummin vaikka kehrätä sen esiin. Tämän takia minä luen, tämän takia kirjallisuus on parasta, nämä oivallukset ja riemu! Eikä se ole vain kirjoitustyyli joka herättää näitä tunteita, sillä ei tarinakaan ole niin vankkumattomasti onneton kuin olen saattanut antaa ymmärtää. Yksi syy sille, ettei Nuku lähelläni aiheuta pelkkää surua, on se, että hahmot ovat sillä tavalla pienoisesti vinksallaan, etten ihan usko heihin. Heidän sanomisensa ja tekemisensä ovat niin aseteltuja ja niin viimeisen päälle pohdittuja, kuten Korhosen teksti muutenkin, ettei heitä ihan voi kuvitella oikeaan elämään. Se ei toki ole mikään moite, se on vain syy olla ottamatta romaania liian totisesti, vaikka se kouraiseekin syvältä. Aluksi ihmettelin mitä paasausta ja toivotonta olemassaolon tuskaa romaani oikein tulisi olemaan, mutta pääsin onneksi toteamaan ensivaikutelmani vääräksi ja muistin tuosta noin vain, miksi silloin joskus kruunasin Korhosen yhdeksi suosikeistani.

J.K. Rowling - Paikka vapaana

Tiesinhän minä, ettei J.K. Rowlingin uusimmasta romaanista pitäisi odottaa mitään uutta Potteria, koska lukemani arvostelut ovat olleet jos nyt eivät nihkeitä niin ainakin paljon vähemmän hurmioituneita kuin olisin toivonut. Paikka vapaana on aivan eri luokkaa kuin rakastettu velhosarja eikä näitä kahta varmaan edes kannattaisi puida samassa tekstissä, koska niillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin sama kirjailija. Puin silti, ja sanon sen suoraan: olen pettynyt. Kaikesta varautumisesta huolimatta. En uskonut lukevani mitään Pottereiden tasolle yltävää, enkä uskonut aiheen tai henkilöiden olevan millään tavalla samankaltaisia, mutta en silti kertaakaan kuvitellut voivani olla ihastumatta Rowlingin uutukaiseen. Kummasti niin silti kävi.

Tarina imaisee mukaansa, mutta sitä täytyy odottaa tuskastuttavan kauan. Erään valtuuston jäsenen kuolema laittaa liikkeelle tapahtumavyöryn, kun hänen paikkansa valtuustossa on täytettävä. Poliittisen vehkeilyn vaikutukset ulottuvat pitkälle valtuustosalien ulkopuolelle, kun juonittelut vaikuttavat tavalla tai toisella kaikkiin Pagfordin kylän asukkaisiin, joita on melkein liikaa muistettavaksi. Lähestyvät vaalit eivät kuitenkaan suinkaan ole ainoa syy kuohuntaan, vaan jokaisella perheellä on salaisuutensa ja vihollisensa. Pahimmat sodat käydään useimmiten perheen sisällä, sillä kulissit on pidettävä pystyssä ja muu nokittelu käydään sivistyksen rajoissa netin kautta tai kohteliaisuuksiksi kätkettyjen piikkien muodossa. Teinien arki on paljon raadollisempaa kuin aikuisten, sillä murrosiän mukanaan tuomat ongelmat lisäävät paineita ja saavat nuorukaisten häijyimmät puolet esiin. Kun tarina lopulta alkaa kiinnostaa ja ihmisten nimiin osaa viimein yhdistää oikean persoonan, on romaani aidosti kiehtova ja jännittävä. Mutta jos kirjailija olisi kuka tahansa muu, en olisi jaksanut kiinnostua Pagfordin asukkaiden kohtalosta alkuunkaan, sillä en halua lukea paksun romaanin ensimmäistä neljäsosaa pakkopullana ja odotella tympääntyneenä hetkeä, jolloin se nappaa mukaansa, tai pelätä, ettei sitä hetkeä tule ollenkaan.

Vaikka tämä vertailu saattaa vaikuttaa väkinäiseltä, voin selvästi nähdä yhtäläisyyksiä tämän romaanin henkilögallerian ja Harry Potterin maailman persoonien välillä. Rowling voisi varmasti kansoittaa kokonaisen fiktiivisen maapallon, eikä yksikään hänen hahmoistaan olisi samanlainen kuin joku toinen. Henkilöt ovat omaperäisiä, mutta eivät liian outoja ollakseen epäuskottavia. Perhettään hakkaava ja tyhjästä riehakkaaseen raivoon paisuva Simon muistuttaa Vernonia - vaikka jälkimmäinen kohdistaakin koko epäreilun vihansa perheen sijasta ainoastaan Harryyn - ja Simonin alistuvainen hissukkavaimo, joka ei sano pahaa sanaa miehelleen mutta tiuskii ja puolustaa miestään lapsilleen, on tietysti Petunian vastine. (Anteeksi te, jotka ette ole lukeneet Pottereita ettekä tiedä kenestä puhun, mutta en nyt selitä henkilöitä tarkemmin vaan kehotan tarttumaan sarjaan mitä pikimmiten.) Fats ja Andrew ovat ainakin kaverisuhteen rakentumisen osalta kuten Harry ja Ron, sillä Fats sanelee säännöt ja hieman nössömpi Andrew seuraa kiltisti perässä. Vahvatahtoinen Gaia voisi olla Hermione, mutta vain temperamenttinsa puolesta.

Potter-vertailut saavat jäädä yksipuolisiksi, sillä Rowling on tietysti luonut täysin uudet hahmot ja sitäpaitsi huomaan oloni hieman epämukavaksi, kun laitan Tylypahkan ja Pagfordin asukkaat samaan kastiin. Paikka vapaana ei nimittäin tutustuta kovin miellyttäviin henkilöihin, vaan he juoksevat ensimmäisenä oman etunsa perässä ja ovat useammin vahingoniloisia kuin aidosti pahoillaan lähimmäistensä epäonnesta. He myös arvottavat omaa elämäänsä ulkopuolisten silmien kautta ja kokevat epäonnistumisensa tuplasti pahempana, jos se kantautuu muiden asukkaiden korviin. Jos äityisin oikein ilkeäksi, sanoisin, että itsekkäät ja kyyniset henkilöt oikein mässäilevät toistensa ahdingolla. Tässä pieni ote sydänkohtauksen saaneen miehen vaimon vaatimattomista ajatuksista sairaalassa:

Samantha halasi Milesia hänen vieressään. Shirley ei pitänyt siitä. Hänen olisi kuulunut olla huomion keskipiste, hänen miehensähän yläkerrassa makasi ja taisteli hengestään. Shirley oli halunnut olla samanlainen kuin Mary Fairbrother, hemmoteltu ja ihailtu, traaginen sankaritar. Hän ei ollut kuvitellut, että kävisikin näin...

"Shirley?"

Ruth Price oli kiiruhtanut huoneeseen sairaanhoitajan univormussaan kaidat kasvot myötätunnosta surullisina.

"Kuulin vasta äsken. Minun oli pakko tulla. Shirley, voi miten ikävää."

"Ruth-kulta", Shirley sanoi ja nousi rutistettavaksi. "Kovin ystävällistä sinulta."

Shirleystä oli mukava esitellä sairaalakollegansa Milesille ja Samanthalle ja saada Ruthilta osakseen sääliä ja ymmärrystä heidän kuultensa. Tämä oli pientä esimakua siitä, millaiseksi hän kuvitteli lesken elämän...

Mutta sitten Ruthin oli palattava töihin, ja Shirley istahti takaisin muovituolille ikävien ajatustensa pariin.

Mutta on joukossa myös muutama sympaattinen henkilö, joista pidän siksi, että tunnen joko sääliä tai samaistumista heitä kohtaan. Intialaistaustainen teinityttö Sukhvinder viiltelee itseään, koska saa päivittäin nimettömiä kiusaamisviestejä facebookissa ja joutuu kuuntelemaan samansävyisiä ilkeitä kuiskauksia koulupäivien aikana. Gaia purkaa uhmaikäänsä huonossa parisuhteessa roikkuvaan äitiinsä, mutta hänen teinitytön kapinallisuudessaan ja uhmakkuudessaan on jotakin, jolla hän voittaa minut puolelleen. Aikuisten joukossa yhtä pidettäviä hahmoja ei ole, ellei laske edesmenneen Barryn haurasta vaimoa, josta on helppo pitää vain siksi, että hän jää pelkäksi etäiseksi sivuhahmoksi. Huomaan myös kiintyneeni erääseen pariskuntaan, joka työskentelee kylän koulussa, mutta vain koska kaikki muut pitävät heitä hieman ressukoina ja mitäänsanomattomina ja koska he työskentelevät niin kovasti ohjatakseen nuoret koululaiset kaidalle tielle, mikä on ilmiselvästi hukkaan heitettyä vaivannäköä.

Olin poiminut jostakin sellaisen ennakkoasenteen, että Paikka vapaana on mustaa huumoria. Kai se hieman surkuhupaisa onkin siinä mielessä, että aito ilo ja ystävyys on harvinainen näky Pagfordissa, ja Rowling osaa esittää tapahtumien humoristisen puolen niin halutessaan, mutta romaani ei ole aivan niin överi kuin mitä musta huumori vaatisi. Tietyllä tavalla kirjan lukeminen helpottuisi mustan huumorin kategoriaan lykkäämisen myötä, mutta Rowlingin luomaa pahuuden ja onnettomien kohtaloiden naapurustoa ei ole lainkaan mahdotonta kuvitella, varsinkaan kun hän luo sen lukijan silmien eteen kaikkine karmeine yksityiskohtineen. Huumekoukussa rimpuileva Terri, hänen rääväsuinen teini-ikäinen tyttärensä ja 3-vuotias poikansa - jota kohdellaan niin huonosti, että sitä voisi melkein pitää heitteillejättönä - elävät yököttävässä läävässä ja kommunikoivat kiroilemalla ja huorittelemalla tyttären yrittäessä pitää huolta, ettei Terri piikitä, ja Terrin kimpaantuessa tyttärensä nokkavuudesta. Heidän päivittäistä kaksintaisteluaan olisi melkein huvittavaa seurata, ellei heidän tilanteensa olisi niin lohduton. Samalla ei kuitenkaan voi olla pitämättä Rowlingin dialogista, oli aihe sitten mikä tahansa, sillä hahmojen välinen sananvaihto on oikein sujuvaa ja messevää. Ilahduttavan taitava kirjoittaminen näkyy myös muussa kuin vain dialogissa, sillä Rowling osaa sekä mielenkiintoisen ympäristön kuvailun että tarinan kuljettamisen tarkoin valittujen sanojen avulla. Lennokkaasta tekstistä jää ankeista aiheista huolimatta hyväntuulinen olo, eikä minua harmita yhtään, että luin Ilkka Rekiaron vahvan vaikutuksen tekevän suomennoksen alkuperäisteoksen sijaan. Ainoa rasittava piirre on sulkujen runsas käyttö, sillä en ymmärrä miksi niillä rajattu sisältö ei olisi soveltunut tasa-arvoiseksi osaksi muuta tekstiä, mutta ONNEKSI ne muistetaan sulkea joka kerta. Sulkujen liioiteltukaan käyttö ei ole yhtään niin ärsyttävää kuin se, että kappaleen sulkeva sulku puuttuu.

Kun katson tätä tekstiä läpi, en ymmärrä miksi päällimmäisin tunteeni on jotakin muuta kuin positiivinen. Romaanissahan tuntuisi olevan kaikki kohdallaan, mutta koukuttavuus ja mielihyvä puuttuvat. Paikka vapaana on oikein hurmaavan paksu ja olisi ollut ihanaa vaipua sängylle ja uppoutua lukunautintoon tuntikausiksi, mutta minä luin romaanin vauhdilla suureksi osaksi siksi, että pääsisin siitä eroon. Ei kirja mitään tuskaa ollut, sillä osasin toki nauttia sen hyvin rakennetuista henkilöistä, loppujen lopuksi vetävästä tarinasta ja ennen kaikkea oivallisesta kirjoitustyylistä. Olisin silti halunnut enemmän ja parempaa, olisin halunnut menettää sydämeni ja toivoa lukemisen aikana, ettei romaani lopu koskaan. Siksi en taida lukea kirjaa enää ikinä, vaan otan kohta Potterit uusintakierrokselle.

Emma Donoghue - Huone

Aluksi mietin, että voi ei, ei kai koko romaania ole kerrottu samalla tavalla ja samasta näkökulmasta. Lapsen ajatusmaailma menee pienissä osissa, mutta että pitäisi lukea kokonainen kirja, joka koostuu samasta pelkistetystä kertomuksesta lapsen pään sisältä? Ei kiitos. Luin kuitenkin toiveikkaana ensimmäisen osion, sillä arvelin, että muut neljä ovat mielenkiintoisempia. Niin ne ovatkin, vaikka näkökulma ei vaihdu. Kertojana on 5-vuotias Jack tarinan alusta loppuun, ja ratkaisu lähtee toimimaan hienosti alun junnauksen jälkeen. En usko, että olisin jaksanut antaa kirjalle mahdollisuutta, jos sen kannessa ei olisi Michael Cunninghamin ylistävää sitaattia ("Voimakas, synkän kaunis ja silmiä avaava."), tai jos en olisi huomannut sen nousseen esille monissa kirjablogeissa ja kirjastojen bestseller-hyllyissä. En tiedä paljastanko kohta liikaa romaanista, mutta koska haluan ehdottomasti kirjoittaa siitä kokonaisuudessaan, ei kannata jatkaa lukemista, jos ei halua tietää kuinka jännittävien käänteiden jälkeen käy.

Emma Donoghuen Huone (suomentanut Sari Karhulahti) on nimensä mukaisesti kirja huoneesta, jossa elävät parikymppisenä kidnapattu nainen ja hänen poikansa Jack, joka ei ole koskaan nähnyt ulkomaailmaa. Naisen kidnappaaja on mies, Vanha Kehno, joka vierailee Huoneessa joka sunnuntai ja tuo vangeilleen elintarvikkeita ja leluja, mutta hyvin säästeliäästi. Silloin Jack menee piiloon vaatekomeroon ja tietää, ettei Vanha Kehno lähde pois ennen kuin on natisuttanut sänkyä parisataa kertaa Jackin äiti alleen litistyneenä (Jack laskee asioita silloin kun häntä hermostuttaa). Jack elää siinä käsityksessä, että Huone on kaikki mitä maailmassa on, eikä hänen äitinsä kerro totuutta ennen kuin Jack täyttää viisi. Silloin hänen äitinsä alkaa pikkuhiljaa totuttaa poikaansa ajatukseen, että Huoneen - joka on tosiasiassa pikkuinen puutarhavaja - ulkopuolella on kokonainen valtava maailma, ja että heidän on paettava. Jack ei ymmärrettävästi pysty käsittämään asiaa pitkään aikaan, ja uskoo, että kaikki, mikä hänen äitinsä mukaan sijaitsee ulkopuolella, on oikeasti Televisiossa. Hän ei oikeastaan edes ymmärrä, miksi äiti haluaa paeta Huoneesta, heillähän on siellä paljon tekemistä ja mikä tärkeintä, he saavat olla Huoneessa aina kaksistaan. Jack ei ymmärrä, miksi se ei riitä. Hän suostuu äitinsä pakosuunnitelmaan vasta kun tämä ylipuhuu häntä tarpeeksi kauan, ja uskomattomien käänteiden kautta he pääsevät vapaaksi ja toipumaan psykiatriseen sairaalaan. Jack tarvitsee ulkopuolista apua oppiakseen elämään todellisessa maailmassa, ja hänen äitinsä on elänyt puutarhavajassa jo vuosia ennen Jackin syntymää, joten hänkin joutuu tekemään töitä toipuakseen koettelemuksesta.

Ensimmäinen osio on pitkäveteinen siksi, että se kuvaa Jackin ja hänen äitinsä arkea Huoneessa, jossa he elävät rutiinien varassa. Päivät kerrotaan yksityiskohtaisesti Jackin näkökulman kautta, ja ne koostuvat lähinnä leikeistä ja aterioista.

Me otetaan kaikki huonekalut Sängyltä ja pannaan Matto takaisin peittämään Rataa, ettei Vanha Kehno näe likaista C-kirjainta. 

Äiti valitsee Trampoliinin, se tarkoittaa että vain minä pompin Sängyllä, joka saattaisi mennä rikki, jos Äiti pomppisi. Äiti selostaa: "Nuori Yhdysvaltojen mestari tekee uskaliaan kiepsahduksen ilmassa..." 

Minun seuraava valintani on Kapteeni käskee ja sitten Äiti haluaa että me pannaan sukat takaisin jalkaan ja leikitään Ruumista eli maataan kuin meritähti, napa ja kieli ja varpaankynnet ja jopa aivot ihan velttoina. Äidin polvitaivetta alkaa kutittaa ja hän liikkuu, joten minä voitan taas. 

Kello on 12.13 joten me voidaan syödä lounas.

Ja näin tarina jatkuu aivan liian pitkään. Ymmärrän, että tarkoituksena on antaa mahdollisimman perusteellinen ja todentuntuinen kuva Jackin ja hänen äitinsä elämästä Huoneessa, jotta kontrasti ulkomaailmaan olisi selkeä, mutta vähempikin selostus riittäisi. Oma hankaluutensa muodostuu lukuisista isolla kirjaimella alkavista sanoista, sillä se tekee lukemisesta aavistuksen töksähtelevämpää silmän ollessa tottumaton. Jack on nimennyt kaikki tavarat siksi, että hänelle niitä on olemassa vain yksi kappale koko maailmassa, ja siksi heidän patjansa on Patja ja mattonsa Matto. Onneksi asia muuttuu Huoneesta pakenemisen jälkeen kun kerronta laajenee ja muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Jo toinen osio on monipuolisempi, kun Jack yrittää totutella ajatukseen ulkomaailmasta ja pakosuunnitelman punominen alkaa. Kaksikon elämään tulee vihdoinkin sisältöä muusta kuin ruoasta, Vanhan Kehnon satunnaisista käynneistä (joita molemmat inhoavat, vaikka saavatkin elintärkeitä tavaroita ja ravintoa) ja leikkimisestä. Toisaalta ensimmäisen osion toisteisuus ja viattomuus kuvaa hyvin lapsen leikkisää ja huoletonta elämää, yksinkertaista mutta samalla niin rikasta ja mielikuvituksellista maailmaa, jossa on helppoa ja mukavaa asustella. Jack ei kaipaa mitään muuta, vaan hänen mielestään päivästä tekee kiireisen jo se kun täytyy ehtiä pestä pyykkiä ja leikkiä monta leikkiä.

Romaani on aluksi hämmentävä, koska Jackin ja hänen äitinsä kohtalon syyt avautuvat hitaasti. Kestää pitkään ennen kuin selviää, miksi he ovat Huoneessa, tai missä maassa ja ajassa ylipäätään eletään. Tavallaan sillä ei ole edes väliä, sillä Huoneessa aikaa ei ole, on vain öitä ja päiviä joiden täytteeksi on keksittävä tekemistä, muuten pää sekoaa. Mieleen tulevat tosielämän vastineet samanlaisista tapahtumista, kellareissa vuosikausia viruneet uhrit, jotka eivät ole nähneet päivänvaloa vuosikausiin. Huone ei ole niin onneton, sillä Jack on onneksi välttynyt kivulta ja hänen äitinsä on löytänyt onnen muuten niin lohduttomaan elämäänsä Jackin myötä, mutta hän on silti syvästi masentunut ja on ihme, kuinka pitkään hän onnistuu pysymään kasassa. Hänellä olisi mahdollisuus heittäytyä muiden armoille viimeistään psykiatrisen sairaalan suojissa, mutta sielläkin hän pitää yllä omia toimintatapoja ja pitää huolta Jackista kuten kuka tahansa äiti, vaikka sairaalan työntekijät kohtelevat molempia silkkihansikkain, välillä tuskastuttavastikin, melkein kuin Jack ja hänen äitinsä olisivat jälkeenjääneitä. Vanhassa Kehnossa yhdistyy kaikki se pahuus, mikä on käsittämätöntä ihmismielessä, sillä hän näyttää oikeuttaneen tekonsa itselleen ja kehtaa vielä kohdella Jackin äitiä ylimielisesti ja röyhkeästi käyntiensä aikana. Ei kannata edes päivitellä sitä, kuinka joku pystyy moiseen julmuuteen, sillä pahempaakin tapahtuu koko ajan, mutta ajatus Vanhan Kehnon kaltaisista ihmisistä on joka tapauksessa kylmäävä.

Jackin äiti on joutunut synnyttämään lapsensa Huoneessa ilman apua ja oppimaan suurimman osan lapsenhoidosta televisiosta, joten hän imettää aina siihen asti kun pääsee ulkomaailmaan ja hänelle kerrotaan, ettei se ole tapana. 5-vuotiaaksi asti imettäminen kuvastaa Jackin ja hänen äitinsä symbioosia, joka ei katkea silloinkaan, kun he alkavat olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa elettyään viisi vuotta tiukassa vuorovaikutuksessa vain keskenään. Jack ajattelee äitiään jatkuvasti myös silloin, kun ei voi enää olla hänen kanssaan vuorokauden ympäri, ja kaikki mitä Jackin äiti tekee ja sanoo huokuu vahvaa äidinrakkautta ja viettiä huolehtia lapsestaan. Tämä on tietysti mitä luultavimmin normaali ajattelutapa suurimmalle osalle maailman äideistä, mutta Jackin ja äidin läheinen suhde on tavallista liikuttavampi. Varsinkin kun miettii sitä vaihtoehtoa, ettei Jackia olisi, jolloin hänen äitinsä olisi luultavasti riistänyt hengen itseltään tai seonnut lopullisesti. Jack on äidilleen ainoa, millä on merkitystä. Se, että hän on kasvattanut lapsensa ilman kenenkään muun apua ja onnistunut hienosti, saa miettimään kuinka syvällä ihmisessä taito hoitaa ja rakastaa omaa lasta oikeastaan on. Sen on oltava alkukantainen vietti, joka tulee luonnostaan, sillä Jack on kaikin tavoin onnistunut pieni poika, jos ei ota huomioon taitoja, joita vaaditaan ulkomaailmassa pärjäämiseen. Lääkäri psykiatrisessa sairaalassa on sitä mieltä, että Jack on monin tavoin vastasyntyneen tasolla, sillä "haastavia alueita ovat sosiaalinen sopeutumiskyky, mikä on itsestään selvää, aistimodulaatio - eli kaikkien häntä pommittavien ärsykkeiden suodatus ja lajittelu - sekä ongelmat spatiaalisessa hahmotuksessa", mutta Jackin ajatuksia jatkuvasti seuratessa häntä ei voi pitää kehittymättömänä, sillä hän työskentelee koko ajan ymmärtääkseen hurjia muutoksia ja ollakseen tilanteen tasalla niin hyvin kuin pystyy. Kuinka paljon me etuoikeutetut ja suoraan "oikeaan" maailmaan syntyneet otammekaan itsestäänselvyytenä, sillä opimme kaiken tuon kuin itsestään sitä mukaa kun kasvamme. Ja kuinka valtavasti ympäristö meihin vaikuttaa.

Jackin äiti ei anna Vanhan Kehnon tavata poikaa, mikä saa hänet välillä kyselemään, onko pojassa jotakin vikaa. Välillä epäilin asiaa ja koetin miettiä, onko Jackin käyttäytymisessä jotakin erityistä, mutta lopetin heti kun tajusin, ettei sillä olisi väliä, oli vastaus sitten kyllä tai ei. Jack on rakastettava ja sillä hyvä. Hänellä on myös todella vahva tahto, ja häpeäkseni huomasin kärsivällisyyteni välillä valuvan tyhjiin, kun Jack ei suostu ymmärtämään jotakin vaikeaa tai epämiellyttävää asiaa tai kun hän yrittää saada tahtonsa läpi huutamalla ja komentelemalla. Tavallista kiukustuneen pikkulapsen käytöstä, joka osaa kuitenkin välillä olla niin raivostuttavaa. En minä tietysti ole yhtään sen parempi hermostuessani moisesta. Sekin herättää samaan aikaan sekä sääliä että ärtyneisyyttä, että Jack kaipaa jatkuvasti takaisin Huoneeseen ja vertaa kaikkea ulkomaailmassa Huoneen puitteisiin. Eihän pientä lasta voikaan viskata noin vain jättimäiseen tuntemattomaan maailmaan ja odottaa hänen juoksevan riemusta kiljuen tutustumaan sen salaisuuksiin. Ärsyynnyin kuitenkin koko ajan Jackin tapaan pyytää palaamista takaisin pikkuruiseen vankilaan, vaikka tunsin itseni samalla sydämettömäksi. Tietysti Jack kaipaa tuttuun ja turvalliseen paikkaan, joka on ollut hänen kotinsa suurimman osan hänen elämästään.

Jackin kautta kerrottuna tapahtumat saavat sellaisen pehmentävän suojakerroksen, että on helppo unohtaa kuinka järkyttävä ja raskas tarina on. Jackin äiti ei ole esimerkiksi päässyt hoidattamaan hampaitaan niin pitkään aikaan, että ne vaativat hyvin kivuliasta ja pitkäkestoista hoitoa Huoneesta karkaamisen jälkeen. Yksi hammas on niin mädäntynyt, että se irtoaa ennen Huoneesta pakenemista, ja Jack käyttää sitä eräänlaisena turvakapistuksena, palana Äitiä joka estää häntä joutumasta paniikkiin pelon hetkinä.

Konstaapeli yrittää ottaa Hampaan mutta minä en anna. "Hammas on Äidistä."

"Puhutko sinä äidistäsi?"

Luulen että konstaapelin aivot on yhtä huonossa kunnossa kuin hänen korvansa, miten Äiti voisi olla Hammas? Pudistan päätä. "Hammas on vain samaa maata kuin Äiti."

Konstaapeli katsoo Hammasta läheltä ja hänen kasvonsa muuttuvat ihan jäykiksi. Miespoliisi pudistaa päätä ja sanoo jotain, mitä en kuule.

Jackin äidin halu suojella lastaan on suurempi kuin kipu ja siksi on vaikea ymmärtää, millaisia tuskia hän on käynyt läpi. Asioiden oikea laita selviää vasta ulkopuolisten reaktioiden myötä, jotka eivät kuitenkaan kerro Jackille yhtä paljon kuin lukijalle.

Romaanin huippukohta on paon suunnittelu ja etenkin sen toteuttaminen, jolloin jännitys tiivistyy melkein sietämättömäksi. Jo lukujen nimiä katsoessani olin näkevinäni niissä satavarmoja merkkejä siitä, että Jackin ja hänen äitinsä suunnitelma onnistuu, sillä mitä muuta "Jälkeenpäin" ja "Elämää" voisi tarkoittaa? Jouduin silti pitämään lukemistaukoja kriittisimmissä kohdissa, sillä en vain kestänyt ajatusta siitä, että jokin menee pieleen, niin kuin monesti näyttää menevän. Viimeisessä kappaleessa romaani tasaantuu taas samanlaiseksi vitkutteluksi kuin alussa, ja loppu tuntuu pitkitetyltä. Jack viettää päiviä mummonsa kanssa ja vaikka siitä irtoaakin huumoria, kun Jack ei aivan tiedä mitä sanoa tai tehdä kaikissa tilanteissa, joiden käyttäytymiskoodi on muille päivänselvä, ei kärsivällisyyteni meinannut riittää aivan liian hitaasti rullaavien päivien seuraamiseen. Huone on kuitenkin ilmiselvästi tehnyt minuun vaikutuksen, kun saan siitä näin paljon irti vielä pari viikkoa lukemisen jälkeen, ja toki sen huomaa jo lukiessa, että pitelee käsissään erityislaatuista tarinaa.

Eeva Rohas - Syvä pää

Syvä pää on sellainen kirja, jonka ekalla sivulla jo tietää tulevansa nauttimaan kielestä ja luultavasti myös tarinasta. Se alkaa hieman salaperäisesti, niin ettei henkilöistä ota täysin selvää, ja jollain tapaa pahaenteisesti, vaikka mitään huonoa ei suoranaisesti tapahdu. Tarina vaihtelee kolmen kertojan välillä. Fanny on teini-ikäinen kilpauimari, jonka joukkuekaveri Henriikka on hänelle jollain tapaa merkittävä mutta ei välttämättä vilpittömästi ystävä. Fannyn isä Jan on eläinlääkäri, joka herää joka yö painajaisesta ja kantaa apeasta käyttäytymisestä päätellen raskasta menneisyyttä harteillaan. Aikuinen Susanne asuu vielä vanhempiensa luona ja kerää siivoomistyöllä rahaa omaan reborn-nukkeen. Fannyn ja Janin yhteys on tietenkin selvä, mutta Susannen tarina vaikuttaa irralliselta, kunnes henkilöiden kertomukset kietoutuvat lopussa kekseliäästi toisiinsa.

Päähenkilöissä on jotakin epämääräisesti vinossa, mutta on vaikeaa määrittää tarkalleen mitä se jokin on. Susannen kohdalla se kuitenkin johtuu melko varmasti nukesta, johon hänellä on suoranainen pakkomielle. Hänen iäkkäät vanhempansa ovat huolissaan tyttärestään hänen istuessa yöt läpeensä tietokoneella, mutta he rauhoittelevat toisiaan mielikuvalla siitä, että Susanne kirjoittaa graduaan. Tosiasiassa Susanne googlaa nukkeja ja keskustelee niistä aktiivisesti asiaan perehtyneiden omalla foorumilla. Susanne on itsekin tietoinen siitä, että hänen mieltymyksissään on jotakin hämärää, sillä hän paljastaa haaveensa äidilleen vastentahtoisesti ja tuntee suurta huojennusta, kun hänen äitinsä ei tuomitsekaan häntä vaan haluaa tulla mukaan hakemaan valmista nukkea. He vakuuttelevat toisilleen, ettei todelliselta pikkulapselta näyttävässä nukessa ole oikeastaan mitään kummallista, ja mitä sitten vaikka joku katsoisi hieman oudoksuen? Todistelujen takaa kuultaa kuitenkin huoli siitä, että joku ohikulkija kurkistaakin vaunuihin ja kauhistuu tuijottaessaan elottoman olennon silmiin odottaessaan kohtaavansa suloisen pikkulapsen. Susanne ei ole tekemässä mitään väärää, mutta jotakin aavemaista hänen suunnitelmassaan kuitenkin on, varsinkin kun hänen motiivejaan ei selvitellä sen tarkemmin. Susanne jopa hankkii pilttejä ja vaippoja uudelle nukelleen, ja hän on teetättänyt nuken oikean pikkupojan valokuvan mukaan, mikä viimeistään kertoo, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Varsinkaan kun hän ei suostu kertomaan valokuvan lapsen henkilöllisyyttä edes äidilleen. Että jossakin on poika, joka näyttää Susannen nukelta, ei tietysti vahingoita ketään, mutta syntyy silti epäilys siitä, ettei Susanne ole aivan kunnossa. Hänestä voisi olla helppo pitää jos osaa olla ärsyyntymättä hänen arkaan luonteeseensa, mutta hänessä on silti jotakin tutkimatonta, jonka vuoksi en ehkä kuitenkaan haluaisi häntä ystäväkseni.

Fannyssa minua hämää se, etten päässyt selville hänen iästään. Henriikka on 16, joten voisi olettaa samassa joukkueessa uivan Fannyn olevan samanikäinen, mutta hän vaikuttaa lapsellisemmalta. Molemmat haaveilevat päätyvänsä naimisiin miespuolisen uimaopettajansa kanssa, mutta tytöt ovat melkein liioitellun räikeästi toistensa vastakohtia. Henriikka flirttailee avoimesti käyttäen häikäilemättömästi hyväkseen kukkaan puhjennutta nuorta naiseuttaan. Fanny taas on varovainen ja ujo ja seuraa Henriikan käyttäytymistä ihailunsekaisella kateudella. Opettaja Jopi suosii kuitenkin ihme kyllä (en voi olla olematta pikkuisen ironinen) hiljaisempaa Fannya niin selkeästi, että ehdin jo epäillä jonkinlaisen seksuaalisen hyväksikäytön riskin vaanivan taustalla. Jopi tuntuu kuitenkin valitsevan suosikkinsa puhtaasti tyttöjen uintitaitojen pohjalta, mikä on helpotus, sillä Henriikkakaan ei kovista meikeistään ja maailmannaisen elkeistään huolimatta ole valmis suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Tyttöjen kilpailuvietistä ja siitä aiheutuneista riidoista huolimatta heidän tarinansa on loppujen lopuksi hellyttävä. Vaikka Henriikka on rasittavuudessaan kuin jostakin ruotsalaisesta teinileffasta, ei hänestä voi ajatella pahasti, varsinkaan kun mietin kuinka nolostuttavia omat yritykseni peittää teini-iän myrskyisät epävarmuudet olivat.

Janin salaisuus pysyy pisimpään arvoituksena, mutta se onkin sitten järkyttävin. Harvoin joudun laittamaan kirjan alas ja miettimään rauhassa äskettäin lukemaani tekstin liikuttavuuden ja järisyttävyyden takia, mutta nyt niin kävi. En sano muuta kuin että Janin suhde Fannyn äitiin oli melkein liian kipeän rakastava, niin että rankkaa suhdetta on vaikea sulatella. Oikeastaan samantyylinen osittain onneton ja jopa traagisen sävyjä saava rakkaus on pohjalla myös Susannen ja Fannyn tarinoissa, vaikka Fannylla lievemmässä muodossa. Susannen tarina eskaloituu lopussa järjettömiin mittoihin, ja kirjan päätös on tuskastuttavan avoin. Ei ole mitään keinoa tietää, kuinka henkilöille lopulta käy, mutta se tekee romaanista yksioikoisen synkän vain jos lukija päättää niin. Romaani ei missään nimessä ole kevyt, mutta siinä voi nähdä humoristisia puolia jos haluaa. Onhan Susannen nukkevauvan paapomisessa tavallaan jotakin hupaisaa, ja Fannyn ja Henriikkan kilpaileminen aikuisesta miehestä on ihan söpöä, kun miehellä itsellään ei luultavasti ole mitään hajua siitä, kuinka verenmaku suussa hänen pienet uimarinsa hänestä taistelevat. En silti suostunut heti uskomaan, että tarina oikeasti loppui niin kuin loppui. Voinhan minä itse päättää olivatko viimeiset käänteet lohduttomia vai toiveikkaita, mutta mieluiten saisin varmuuden siitä, että kaikki meni parhain päin.

Haluaisin osata sanoa tarkalleen, miksi Eeva Rohaksen kirjoitustyyli on niin kaunis ja kiehtova, mutta en osaa. Hän kuljettaa tarinoita selkeästi ja reippaassa tahdissa, mutta sisällyttää niihin kaikkea muutakin kuin suoraan asiaan liittyviä tapahtumia välttäen kuitenkin jaarittelua. "Neljä kerrosta alempana kulkevien ihmisten ääniä ja askelia ei kuule. Tuntuu kuin ne kävelisivät mykkinä pumpulissa. Fanny yrittää kuvitella ajatuksia ihmisten päähän. Jostain syystä hän kuvittelee heidät aina joko hirveän onnellisiksi tai sitten ajattelee, ettei kellään ole yhtään toivoa. Kuka tahansa saattaa kävellä hetkenä minä hyvänsä auton alle, vahingossa tai tahallaan. Tyttö ei ole varma, kumpi olisi pahempi vaihtoehto." Kai se on vertauskuvista ja sanojen asettelusta kiinni, mielikuvasta joka yksinkertaisista lauseista kasvaa, tunnelmasta jonka ne luovat. Lisäksi tarina on virkistävän kekseliäs ja kummallinen, huolellisesti rakennettu mysteeri joka todella yllättää.