Riikka Pulkkinen - Vieras

Olin aivan ihastunut Riikka Pulkkisen edelliseen romaaniin, ja haluan sanoa heti, että Vieras teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Minulla ei ollut mitään epäilyksiä siitä, etteikö Pulkkisen kolmas romaani lunastaisi odotuksia, ja lukemani (onneksi vain muutamat) arviot ovat olleet oikeastaan poikkeuksetta positiivisia. Tosin yhdessäkään niistä en huomannut sellaista hehkutusta, jolla haluaisin itse täyttää tämän tekstin. Kyllähän Vieras on saanut huomiota, niin paljon että se meinasi yhdessä vaiheessa tulla korvista ulos (esim. kirjamessujen aikaan), mutta ajattelin silti, että kirja on luultavasti korkeintaan "tosi hyvä". Mutta ei niin hyvä kuin Totta. Nyt lukemisen jälkeen en tiedä, kannattaako näitä kahta romaania edes vertailla, sillä ollessaan selkeästi tuttua Pulkkista ne ovat silti kaksi omanlaistaan kirjaa.

Tiesin etukäteen sen, että Vieraan kertoja Maria on pappi, joka pakenee tukalaa tilannetta kotoaan New Yorkiin äitinsä juurille. Nuorempana hän on sairastanut anoreksiaa ja tanssinut balettia, ja hän muistelee menneisyyttään samalla kun koettaa järjestellä nykyisyyttään siedettävämpään muotoon. Sitä en tiennyt, että tarinan yksi tärkeimpiä henkilöitä on pikkuinen Yasmina, joka ei ole syntyperältään suomalainen vaan yrittää opetella maan tavoille ja omaksua kieltä niin uutterasti kuin vain pystyy. Maria ja Yasmina ystävystyvät, ja pikkuhiljaa Maria huomaa, että Yasmina pelkää jotakin, jota hän joutuu pakenemaan päivittäin. Kaikki eivät ole suopeita maahanmuuttajia kohtaan.

Monikulttuurinen New York luo selvän kontrastin sulkeutuneemmalle suomalaisuudelle, ja rasismi ja erilaisuus ovat romaanin tärkeimpiä teemoja. Vaikka uusi kaupunki on paljon avoimempi kuin Marian kotipaikka, on sielläkin omat ristiriitansa ja säännöt sille, mikä on kenenkin reviiriä.  Maria joutuu toteamaan, ettei hänen äitinsäkään ollut välttämättä niin sinut ei-suomalaisen taustansa kanssa kuin antoi ymmärtää tarinoissa, joita kertoi lapsilleen. Eksynyt Maria ei ole enää varma kuka hän on pohjimmiltaan, ja uskaltaa ehkä siksi heittäytyä välillä villiksi ja vastuuttomaksi päästyään pois kotoaan. Hän jättää aviomiehensä Suomeen ja viettää öitä miehen kanssa, jota kutsuu Tuntemattomaksi ja joka saa hänet uhmaamaan järjen ääntä, huitaisemaan pois kaikki entisen elämänsä vaatimukset. Kenties se on yritys pyyhkiä pois raskas menneisyys, kenties epätoivon sävyttämää riemua siitä, ettei hänellä ole sillä hetkellä mitään menetettävää.

Täytyy myöntää kenties hieman tylysti, että uskonasiat eivät yleensä kiinnosta minua lainkaan. Kaikki kirkko- ja jumala-puhe haukotuttaa. En voi sanoa, että Pulkkisen romaani olisi kovasti lisännyt mielenkiintoani kirkkoa kohtaan, mutta kirjassa käydään sellaisia keskusteluja uskonnon roolista ja papin velvollisuuksista ja perimmäisistä tehtävistä, että huomasin oikein jääväni pohtimaan asioita lukemisen lomassa. Vaikka kuulun kirkkoon, se ei näy elämässäni oikeastaan mitenkään, mutta kuinkakohan monelle seurakunta muodostaa tärkeän yhteisön? Kuinka paljon sen kautta oikeastaan vaikutetaan yhteiskuntaan? Marian huomatessa kuinka vaarallisessa tilanteessa Yasmina saattaa olla, hän yrittää vedota paikkakunnan asukkaisiin puhumalla lähimmäisenrakkaudesta ja yhteisöllisyydestä. Ajan hengen mukaisesti ihmiset ovat kuitenkin epäluuloisia ja omiin yksityisiin elämiinsä sulkeutuneita, vieraita naapureilleenkin, vaikka heitä erottaa vain yksi ohut seinä. Ulkomailla Maria taas hämmentyy ja huomaa epäluulojensa kasvavan, kun tuleva kanssa-asuja osoittaa alusta asti hämmästyttävää luottamusta häntä kohtaan. Perheen vastuu nousee myös esille, sillä velvollisuus pitää huolta perheenjäsenistä ja pysyä kasassa ei välttämättä ole itsestäänselvä. Marian ja hänen isänsä lyhyissä puhelinkeskusteluissa valtameren yli on töksähtelevyydestä huolimatta jotakin liikuttavaa: "Isien ja tyttärien puheen rytmi, taukojen tahdit".

Mielenkiintoisin tarinalinja minulle oli Marian nuoruusvuosien anoreksiakuvaukset. Voisi luulla minun jo kyllästyneen syömishäiriökirjallisuuteen ottaen huomioon sen määrän, mitä olen aiheesta lukenut, mutta Marian sairaudessa on omalaatuinen juonne, nimittäin uskonnollisuuden rooli itsensä nälkiinnyttämisessä. Nuori Maria hakee uskonnosta kannustimia syömättömyydelle, ja tekee ruokien pilkkomisesta ja millintarkoista määristä omat rituaalinsa. Hän uskoo kärsivänsä ihmiskunnan puolesta, ja hurahtaa lähes hulluuden puolelle. Se ei olekaan lainkaan outoa ottaen huomioon, miten vaisusti kroppa ja pää toimivat 37 kg:n painossa. Marian itsekidutus on tuskallista luettavaa, mutta mikäli ei ole täysin sopimatonta sanoa näin, myös kiehtovaa. Kerrankin syynä ei ole halu laihtua ulkonäköpaineiden vuoksi (näitä syitä mitenkään vähättelemättä), vaan erikoisempi halu antautua uskolle sieluineen ja vartaloineen kaikkineen. Toisaalta syömishäiriöissä, tavassa antaa niille valta hallita koko elämää, taitaa aina olla jotakin rituaalista ja harrasta.

Tanssipuolesta en jostain älyttömästä syystä saanut paljonkaan irti. Luulin, että se vetoaisi minuun eniten, mutta kuvaukset jäävät kenties liian etäisiksi tai tanssityyli on minulle niin tuntematon, etten osannut eläytyä kunnolla. Maria koettaa puhdistautua tanssin kautta, päästää itsestään irti, mutta pyrkimys intohimoon ja heittäytymiseen ei välity muuten kuin sanojen tasolla. Tai ehkä juuri se on asian ydin: Maria on niin jumissa omissa huolissaan, että joutuu harjoittelemaan yhtä pientä liikettä uudestaan ja uudestaan pääsemättä tanssin vapauttavaan vimmaan.

Vaikka sanoin, ettei Tottaa ja Vierasta kannata vertailla, teen niin kuitenkin pikkuisen. Maria on jollain tapaa todella tuttu päähenkilö, hämmentynyt ja varovainen, mutta se on vain yksi puoli hänestä. Hän osaa suuttua kun siihen on aihetta ja saa useimmiten myös suunsa auki, hän tarttuu toimeen kun sitä vaaditaan ja yrittää parhaansa saadakseen tahtonsa läpi.  Ajattelin aluksi, että Vieras on tunnelmaltaan aivan samanlainen kuin edellinen romaani: melankolinen, ikään kuin utuinen. Surullinen ja hauras, unohtamatta pilkahduksia hiljaisista onnen hetkistä. Mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän huomasin jonkinlaista särmää, aivan kuin Vieras olisi jotenkin konkreettisempi, hetkittäin jopa äkäinen. Voi myös olla, etten enää muista Tottaa tarpeeksi tarkasti, vaan mielessäni on vain jonkinlainen uninen mielikuva. Niin tai näin, vaikka Maria kuljeskelee päämäärättä ja etsii paikkaansa, ei Vieras ole yhtään epämääräinen tai haahuileva. Se on vahva romaani, joka ottaa kantaa todellisiin ongelmiin. Romaanissa on useampi taso, ja Pulkkinen on myös sekoittanut mukaan hieman kokeellisempaa, lyyrisempää tekstimuotoa, jossa sama sana toistuu ja lauseet valuvat pitkin sivua miten sattuu. Kyseiset tekstinpätkät ovat tavallaan kauniita ja auttavat ymmärtämään Marian ajatuksia ja hetken kiihkoa, mutta samalla hieman häiriinnyin hetkittäisistä katkoksista tyylissä. Nautin paljon enemmän Pulkkisen tyylistä kirjoittaa siitä, miten Maria kokee ympärillä olevan maailman. Marian saapuessa New Yorkiin kuvaukset ovat niin hengästyttäviä ja osuvia - tai näin ainakin uskon, vaikka en ole koskaan ollut siellä - että pystyin melkein tuntemaan, miten kaikki aistini avautuivat vastaanottamaan kokemuksen kaikessa kiihkeydessään. Sama koskee koko romaania, sillä Pulkkinen kirjoittaa niin, ettei tarinaa vain lue, sen tuntee.

Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi

Kuin jokin päättyisi on romaani, jossa hyvin ohkaiseen tilaan on saatu mahdutettua kokonainen elämä tavalla, joka tuntuu aukottomalta, vaikka se on tavallaan hyvin valikoivasti kerrottu. Kirja on Tonyn tarina, mutta yhtä paljon se on tarina hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneista henkilöistä, lähinnä Adrianista ja Veronicasta. Ensimmäinen on Tonyn viisas ja ainutlaatuinen nuoruudenystävä, jälkimmäinen Tonyn ensimmäinen vakava tyttöystävä. Tony viipyilee nuoruutensa kuvailussa pitkään ja pikakelaa tavanomaisen aikuiselämänsä, kunnes haamut menneisyydestä etsivät hänet käsiinsä ja saavat hänet miettimään, muistaako hän asiat lainkaan niin kuin ne oikeasti menivät.

Läpi kirjan pohdiskellaan sitä, mistä historia koostuu ja kuka siitä päättää, kuka sen kokoaa. Voiko menneistä tapahtumista ikinä olla varma, kun vain taistelun yksi osapuoli on jäänyt eloon kertomaan siitä? Tonyn ääni on nuoruusvuosia käsitellessä sen verran varma, ettei lukija ymmärrä edes miettiä sitä, ettei sen objektiivisuutta kannata ottaa itsestäänselvänä. Tonyn kertomus on yksi totuus, muttei missään nimessä kokonainen. Vasta kirjan loppupuolella, eli vanhan Tonyn puhuessa, alkaa lukija miettiä samaan tahtiin Tonyn kanssa, onko pöly laskeutunut muistojen päälle niin sankasti, ettei oikeaa mennyttä todellisuutta enää erota. Tony on nimittäin oman historiansa herra, kunnes hänellä on mustaa valkoisella siitä, että "aika kultaa muistot" on klisee aivan syystä.

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Kyllä minä olen sen varmaankin tiedostanut, mutta en ikinä näin kekseliäin sanankääntein kuin mihin Julian Barnes sen pukee.

Tapahtumien kertaaminen ja Tonyn uuttera selvittelytyö luo romaaniin dekkarinomaisia piirteitä, kun lopussa kuljetaan yhtäkkiä kohti hurjaa salaisuutta, jonka pulpahtamista päivänvaloon odottaa aidolla jännityksellä. Pystyin melkein kuulemaan aivojeni raksuttamisen viimeisillä sivuilla, kun koetin niin ankarasti keksiä, mihin huipentumaa pohjustavilla vihjailuilla ja Veronican hämärän sulkeutuneella käyttäytymisellä pyritään. Viimeinen paljastus on sellainen skandaali, että se voisi melkein sopia johonkin aamupäivisin telkkarissa pyörivään roskasarjaan (vai tuleeko Kauniit ja Rohkeat illemmalla?), mutta Barnesin kirjoitustyyli on niin hienostunut, ettei mikään hänen kynästään peräisin oleva voisi ikinä vajota niin alhaiselle tasolle. Hänen kirjoittamanaan jopa koulupojan hätäisessä runkkaamisessa lavuaariin tyttöystävän kiihkeän hyvänyönsuukon seurauksena on jotakin ylevää.

Se mikä tekee romaanista niin erinomaisen ja sivumääräänsä syvemmän lukukokemuksen onkin nimenomaan Barnesin taitavuus ja tyylikkyys kirjoittajana. Hän asettelee sanansa sellaisella viehkeydellä, että yhdenkään lauseen, tai sivulauseen, tai edes sivusanan, ei halua menevän hukkaan. Sanoille on valittu juuri ne täydellisimmät paikat ja synonyymit, että lopputulosta katsellessa on helppo kuvitella Barnesin viilanneen tarinaansa yötä päivää perfektionistin elkein. Saattaisin muuten harmitella vähäistä sivumäärää, mutta Barnesin kohdalla laatu on se juttu, jonka vuoksi häneltä ottaa ilomielin ja kiitollisena vastaan kuinka pienen määrän tekstiä tahansa.

Kirja on myös paljon enemmän kuin sen sisältämä tarina Tonyn elämästä. Hänen teini-iän jälkeiset vuotensa hoidetaan alta pois muutamalla lauseella, mutta jo se kertoo siitä, kuinka tarkkaan Barnes näkee ihmisen perimmäisen olemuksen läpi.

Sitten tapasin Margaretin, me menimme naimisiin, ja kolme vuotta myöhemmin syntyi Susie. Ostimme pienen talon, otimme suuren asuntolainan, ja minä matkustin Lontooseen joka päivä. Harjoittelu muuntui pitkäksi uraksi. Elämä kului.

Niinhän se arvatenkin helposti menee, elämä vain rullaa eteenpäin. Barnes osoittaa itsestäänselvätkin asiat oivaltavaan tyyliin. Hän tekee sen lisäksi sellaisella keveydellä, että teksti luo melkein illuusion, että käsiteltävät asiat ovat yksinkertaisia. Vaikka kirjassa ei olisi mitään mysteeriä, vaikka se kertoisi vain Tonyn arkisesta vanhuudesta, olisi Kuin jokin päättyisi varmasti aivan yhtä nautinnollinen kuin nykyisellään.

Tämän kirjan ja siitä kirjoittamani tekstin myötä sain aivan uudenlaisen käsityksen siitä, mitä suomentajan työ käytännössä tarkoittaa. Myönnän laiminlyöneeni vastuutani kirjabloggaajana aiemmin, sillä en ole totta puhuen tullut kunnolla ajatelleeksikaan, kuinka ratkaiseva kääntäjän panos on. En ole siis ylipäätään maininnut suomennoksen tasoa missään tekstissäni, jonka huomaan nyt olleen virhe. Olen aina kunnioittanut ammattia - tietenkin, kuka nyt lukutoukkana ei kunnioittaisi - mutta olen luullut sen rankkuuden johtuvan lähinnä vaikeuksista välittää alkuperäisteos mahdollisimman autenttisessa muodossa. Alan kuitenkin pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka suuri rooli luovuudella on kääntämisessä, kiitos alta löytyvien kommenttien ja erityisesti Kersti Juvan panoksen. Hänen erinomaista käännöstään on myös kiittäminen siitä, että koin tämän romaanin niin vahvasti. Toivon tajuavani jatkossa paremmin, mitä kirjalle oikeastaan tapahtuu käännösprosessissa, ja osaavani ohjata kehut (tai vaihtoehtoisesti haukut) kaikille, jotka ovat ne ansainneet.

Stieg Larsson - Luftslottet som sprängdes

Nyt täytyy sanoa suoraan, että Stieg Larssonin Millenium-trilogian viimeinen osa ei iskenyt minuun yhtään. Olin oikein innoissani edellisestä osasta, mutta nyt en malttanut odottaa, että pääsisin dekkarin loppuun. Edes Lisbeth ei sykähdyttänyt samalla tavalla kuin ennen, vaikka hän onkin oma karski mutta rakastettava itsensä. Voisin syyttää omaa lukujumisuuttani ja sitä, että avasin kirjan lähinnä levottomissa julkisissa kulkuvälineissä. Keskittymistäni ei siis voi kehua, mutta romaani ei mielestäni kuitenkaan ole täysin syytön pitkäveteiseen ja haaleaan lukukokemukseen.

Luftslottet som sprängdes on selkeästi trilogian päätösosa, sillä siinä keskitytään purkamaan salaliittoja ja kaivamaan pölyisimmätkin luurangot kaapeistaan. Lisbeth makaa suurimman osan ajasta sairaalassa toipumassa siitä, että häntä ammuttiin päähän, mutta ei hän tarvitsekaan muuta kuin tietokoneen ollakseen täysissä voimissa. Mikael juoksentelee taas pää kolmantena jalkana setvimässä hämärähommia piittaamatta muusta kuin Lisbethin pelastamisesta ja skandaalinkäryisen kirjan kirjoittamisesta. Aiempia osia selkeämmin esillä on Mikaelin kollega ja rakastaja Erika, joka saa kannoilleen perverssin ahdistelijan. Se onkin yksi harvoista aidosti mielenkiintoisista tarinalinjoista, sillä siihen liittyy kunnollista jännitystä ja vaaran tunnetta. Muut kamppailut käydään tietokoneen ruudulla sekä sivistyneiden kokousten ja tarkoin suunniteltujen salajuonien muodossa, jolloin todellisia takaa-ajokohtauksia tai sydämen pamppailemaan saavia läheltä piti-tilanteita ei liiemmin synny.

Tapahtumien lisäksi tarina koostuu olennaisesti paasauksesta, joka liittyy Ruotsin politiikkaan ja oikeusjärjestelmään. En oikeastaan ole aivan varma mitä kaikkea näiden oppituntien aikana käydään läpi, sillä en voinut mitään sille, että mieleni lähti joka ikinen kerta vaeltelemaan kiinnostavampien asioiden pariin. Minusta ei ole lainkaan väärin, että dekkareita on viety viime vuosina yhä yhteiskunnallisempaan suuntaan, sillä laji on oiva keino osoittaa epäkohtia viihdyttävän jännityksen lomassa, jolloin ehkä suurempi yleisökin ymmärtää kiinnittää huomiota vääryyksiin. Tasapainottelu jännittävän toiminnan ja rauhallisemman taustoittamisen välillä on kuitenkin tärkeää, jottei vaakakuppi kellahda liikaa jommankumman puolelle. Ja Larssonilla jännityksen ylläpitäminen jää nyt hieman unholaan, kun poliittisten systeemien harras setviminen vie huomion. Myös uusien henkilöiden esittely on yllättävän perusteellista ja heistä saattaa saada lukea jopa monen sivun tietopaketin ennen kuin päästään itse asiaan, eli siihen, miksi henkilö ylipäätään on tarinassa ja mikä hänen roolinsa on. Henkilökuvaukset ovat onneksi paljon mielekkäämpää luettavaa kuin pitkäveteiset yhteiskuntaoppiluennot, vaikka en ole varma miksi Larsson on nähnyt tarpeelliseksi ruotia syvällisesti melkein jokaisen yksittäisen sivuhahmon historiaa.

Haluaisin kehua yhtä asiaa, joka pelastaa suuren osan lukukokemuksesta, mutta en uskalla, sillä saatan samalla paljastaa olennaisen osan tarinasta. Sanottakoon vain, että vahingonilo paras ilo, ja että hetkeksi Luftslottet som sprängdes onnistui kuin onnistuikin varastamaan täyden huomioni. Muuten jännitys ei ehdi kasvaa, sillä väitän Larssonin hieman kompastuvan omiin yrityksiinsä pitää lukija jatkuvasti varpaillaan. Kappaleet ovat nimittäin niin lyhyitä, että juuri kun meinaa alkaa tapahtua, tilanne katkaistaan kylmästi ja huomio viedään muualle. Hektisimmillään meneillään olevasta tilanteesta ei ehdi edes kiinnostua, ennen kuin se on jo siltä erää ohi. Kenties kyseinen levoton hyppelykin vaikeutti otteen saamista tarinasta, tai sitten oma lukemiseni vain oli liian pätkittäistä.

Muistan kuinka kirjoitin keväällä 15 sivun esseen Millenium-trilogian tokasta osasta ja olisin keksinyt siitä helposti vielä lisääkin analysoitavaa, mutta tästä päätöksestä ei nyt irtoa oikein muuta. Larssonilla riittää mielikuvitusta ja taitoa punoa paperille mitä monimutkaisimpia juonikuvioita ja rikollisjärjestöjä, mutta minun kohdallani henkilöiden lukumäärä ja keskinäiset suhteet menevät jo liian solmuun. No, ainakin tiedän mitä Lisbethille ja Mikaelille kävi - tosin edellisen osan herättämät kutkuttavat toiveet kaksikon suhteen varisevat pikaisesti kolmannessa osassa, sillä Mikael on liian naistenmies ja Lisbeth liian kovis - ja kyllä pahistenkin kohtalot solmitaan. Kirjan nimi on siis oikein osuva monessakin mielessä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat mitä mainiointa viihdettä ja sopiva sekoitus painavaa asiasisältöä ja kevyempää toiminnallisuutta, mutta lopetus ei lunasta odotuksia vaan hajoaa omaan mahtipontisuuteensa.

Lionel Shriver - Jonnekin pois

Olen aina ollut vaikuttunut Lionel Shriverin kirjoitustaidoista siksi, että hän saa minkä tahansa aiheen muuttumaan kiinnostavaksi. Olen edelleen ihmeissäni siitä, etten voinut irrottaa otettani hetkeksikään kirjoista, joissa snookerin tai tenniksen pelaaminen on suuressa osassa. Tietenkin kirjoissa on paljon muuta konkreettisten tapahtumien lisäksi, kuten syviä pohdintoja ihmisten välisistä kummallisista suhteista, mutta ihmetyksen aiheena onkin se, että KAIKKI Shriverin kirjoissa kiehtoo, kuulostipa juoni lyhyesti selitettynä miten tylsältä tahansa. Koetin tiivistää romaanin Jonnekin pois ystävälleni siten, että se tekisi oikeutta vahvalle lukukokemukselle, mutta kaikki mitä sain sanotuksi kuulosti pettymykseltä. En olisi ainakaan itse halunnut lukea kirjaa oman selostukseni pohjalta, mutta yritän silti kuvailla sitä uudestaan.

Periaatteessa kirja kertoo Shepherdistä ja hänen vaimostaan Glynisistä, joka sairastuu harvinaiseen syöpään. Shep on vuosikausien ajan haaveillut muuttamisesta Pemban saarelle, mutta hän jäädyttää suunnitelmat Toisesta Elämästä vaimonsa sairauden vuoksi. Alkaa pitkä ja rankka taistelu tuulimyllyjä vastaan, ja ennusteet ovat alusti asti suorastaan surkeat. Shepin paras ystävä Jackson kamppailee tahollaan myös lääketieteellisistä syistä, sillä hänen tyttärellään Flickalla on harvinainen ja erittäin rankka tauti, josta ei voi parantua. Jackson on myös aiheuttanut itselleen fyysisesti perin tukalan tilanteen, jonka voi liioittelematta sanoa pilaavan hänen elämäänsä hitaasti mutta vääjäämättä. Jackson ja Shep ovat töissä samassa firmassa, joten he tapaavat päivittäin ja järjestävät välillä myös yhteisiä illallisia perheineen. Niiden aikana Jacksonin lempipuuhaa on vaahtoaminen siitä, kuinka surkeasti USA:n systeemi toimii ja kuinka tyhmiltä kansalaisilta riistetään rahaa, joka syydetään tyhjäntoimittajille (Jackson on jakanut ihmiskunnan karkeasti Pummeihin ja Puupäihin).

Kestää aikansa kiintyä päähenkilöihin, mutta kärsivällisyys kannattaa. Shriver pohjustaa hahmojaan sellaisella antaumuksella, että he muuttuvat oikeiksi ihmisiksi, joihin on helppo kehittää todelliselta tuntuvat tunnesiteet. Shep ja Glynis vaikuttavat aluksi tylsältä ja kuivahtaneelta pariskunnalta, enkä ymmärtänyt lainkaan, miksi he olivat menneet naimisiin. Glynis on ylväs ja lähes kylmältä vaikuttava nainen, jonka kroppa koostuu terävistä kulmista ja puheenvuorot tarkoin harkituista niukoista lauseista. Samalla kun syöpä tuo esiin Glynisin kaikkein viiltävimmän puolen - hän kokee vahingoniloa seuratessaan luonnonkatastrofeja uutisista ja syytää sairaalassa pelkkiä loukkauksia äidilleen ja siskoilleen - hänen avuttomuutensa pehmentää häntä sen verran, että on helppo ymmärtää, minkä takia ihmiset ovat aina tykästyneet häneen tietynlaisesta ankaruudesta huolimatta. Shep taas vaikuttaa ensin nössöltä, joka on auttamattomasti tossun alla, mutta hänen hillityn olemuksensa alta paljastuukin persoona, joka lämmittää sydäntä. Hän on pyyteetön ja oikeudenmukainen, ja vaikka hän onkin melko tasainen ja hieman hiljainen, osaa hän suuttua ja vaatia oikeutta silloin kun siihen on todellinen tarve. Pariskunnan ominaisuuksien avauduttua kunnolla huomaan heidän tehneen minuun sellaisen vaikutuksen, että kaipaan heitä vieläkin, pari iltaa kirjan loppuun lukemisen jälkeen. Jacksonin perhe jää etäisemmäksi, eikä ihmekään, sillä he ovat Flickaa lukuun ottamatta oikeastaan aika mukavia ja tavallisia.

Shriver ei pohjusta perusteellisesti pelkästään henkilöitään, vaan hän kirjottaa kaiken muunkin samanlaisella asialleen omistautuneella tarkkuudella. Sanoin tämän jo alussa, mutta minun täytyy vielä painottaa sitä: riippumatta siitä mistä Shriver kirjoittaa, on lukeminen aina yhtä nautinnollista. Shriverin kieli on vivahteikasta ja kekseliästä, ja hänen otteensa tarinaan on tyyni - melkein rauhoittava - mutta eloisa. Kun koetan miettiä sopivaa adjektiivia kirjoitustyylille, pyörii ajatuksissani sana "pirskahteleva". En tiedä tarkoittaako se mitään, mutta jos teille tulee mieleen jotakin raikasta, jotakin joka ei millään päästä huomiota herpaantumaan itsestään, ymmärrätte luultavasti, mitä haen takaa.

Jonnekin pois ei ole onnellinen romaani. Se kertoo niin surullisista asioista, että välillä ahdistuin niin paljon, että jouduin pitämään pienen tauon tarinasta. Luettuani noin kolmasosan kerroin ystävälleni, kuinka Shriver osaa kirjoittaa masentavista kohtaloista ihmeellisen toiveikkaasti, mutta iloitsin liian aikaisin. Synkkä tunnelma painaa päälle, ja vaikka henkilöt pysyvät suurinpiirtein itsenään läpi tarinan, on heidän käytöstavoissaan huomattavissa lannistumista. He eivät kuitenkaan oikeastaan anna periksi missään vaiheessa, vaan tekevät parhaansa selviytyäkseen olosuhteissa, joille ei voi mitään. Juuri se, etteivät romaanin henkilöt elä missään utopistisessa loppu hyvin, kaikki hyvin-elämässä, tekee kirjasta uskottavan. Siksi hieman yliampuvat juonenkäänteet tai uskomattoman huonot todennäköisyydet eivät tunnu kummallisilta, sillä ne ovat elämää.

Raha on kovasti näkyvillä. Tarinan alussa Shepherdillä on sitä rajattomalta tuntuva määrä, jolla hän on aikonut elää loppuelämänsä herroiksi Pemballa, mutta pikkuhiljaa käy ilmi, ettei suurikaan omaisuus loppujen lopuksi riitä pitkälle. Kirjan takakansi kysyy, mikä on ihmiselämän arvo, ja miete ponnahtelee useasti esille Glynisin sytostaattihoitojen ja Shepin rappusissa itsensä sairaalakuntoon loukanneen isän kuntoutuksen lomassa. Minun on kuitenkin tunnustettava, että pohdinta rahan ja ihmisarvon yhteydestä oli minulle kirjan vähiten mielenkiintoista antia. Vaikka Shepin pankkitilin saldo hupenee silminnähden ja vaikka tiedostin sen johtuvan yrityksistä kohentaa Shepille rakkaiden ihmisten terveydentilaa, en pidä vertailua mielekkäänä. Syövän hoitamiseen kuluneen konkreettisen rahasumman voi halutessaan tarkistaa kirjan lopusta, mutta se on vain pieni osa totuutta. Se kertoo hinnan yritykselle ylläpitää mennyttä elämää, joka Shepin sanoin päättyi jo sinä päivänä, kun Glynis ilmoitti sairaudestaan. Myös Jacksonin vuodatukset taloudellisen systeemin typeryydestä ovat mielekästä luettavaa vain siinä mielessä, että on huvittavaa seurata, millaisiin ylikierroksiin hän suggeroi itsensä rahan takia.

Rahaa kutkuttavampi tuumailu koskee ihmisen käytöstapoja ja itse asetettuja rajoja sille, mikä on sallittua sosiaalisessa kanssakäymisessä. Flicka uhkailee vanhempiaan itsemurhalla päivittäin ja latelee loukkauksia purkaakseen koko elämänsä pituista tuskaa, mutta hänen äitinsä nielee moitteet päivästä toiseen. Myös Glynisin käytös muuttuu karkeammaksi sitä mukaa kun hänen tilansa pahenee, eivätkä hänen läheisensä voi sille mitään. Lähimmäisenrakkaus osoittautuu pelkäksi kulissiksi, kun Glynisin ennen laaja tuttavapiiri kutistuu lähes olemattomiin. Itsekkyys näkyy pelkona sairautta kohtaan sekä myös itse sairautta kantavien käytöksessä. Kun vaatteiden pukeminen on suurempi ponnistus kuin aiemmin tunnin steppiaerobic, ei vanhoille käytöstavoille riitä voimia eikä kiinnostustakaan. Silti Glynis on rakastettava läpi tarinan, eikä Flickastakaan voi ajatella pahasti.

Kirjan nimen mukaisesti jokainen haaveilee poispääsystä. Se ei koske itsestäänselvästi vain Flickaa ja Glynisiä, joiden suurin unelma on pako sairaasta elämästä, vaan kaikkia. Shep on valmistellut Toista Elämäänsä pitkään ja ollut muutaman kerran jo lähes lentoliput kourassa valmiina lähtemään, mutta ratkaisevaa rohkaisevaa sysäystä ei ole löytynyt. Jackson saarnaa siitä, kuinka systeemi kusee, vaikka hän on itse osa sitä. Hänen vaimonsa räjähtää lopussa turhauduttuaan siihen, että Jackson purkaa käsittämättömiä aggressiivisia tunteitaan, vaikka hänellä pitäisi olla kaikki hyvin. On paljon vaikeampaa repäistä ja lennähtää uuteen elämään, kuin olla jatkuvasti lähtevinään ja messuta suureen negatiiviseen ääneen sellaisesta, jonka varmasti tietää pysyvän turvallisesti ennallaan kaikesta huolimatta.

Käytin kirjan sisältöä kuvaillessani sanaa "periaatteessa" siksi, että juoni (josta kerroin vain pienen osan) on pelkkä kehys, jonka sisälle tiivistyy jättimäinen tarina. Sitä ei kuitenkaan voi kuvailla yhtä suorasukaisesti kuin tapahtumia, sillä se avautui minulle enimmäkseen tunnetasolla. Mitä pienimmät kiintymystä osoittavat eleet Shepin ja Glynisin välillä saivat minussa aikaan sellaisia hellyyden tunteita, että kroppaani melkein särki, kun toivoin saavani samanlaisen ääneen lausumatonta rakkautta täynnä olevan halauksen. Kirjassa on niin paljon mistä ottaa kiinni, kokonaisia ihmiselämiä jotka luovat kaikkiin ääripäihin kurottavia tunnetiloja, että ihmettelen jälkeenpäin, miten kaikki on saatu tiivistettyä vähän päälle viiteensataankolmeenkymmeneen sivuun. Shriver taitaa vain olla niin taitava, ettei sitä voi selittää järjellä.

Virpi Hämeen-Anttila - Railo

Kävin viime keväänä erään luovan kirjoittamisen kurssin, jonka vetäjänä toimi eräs vanhempi mieskriitikko. En paljasta turhaan hänen nimeään, mutta sanotaanko, ettei hän ole mikään puuhastelija. Siksi mieleeni on painunut se kerta, kun hän heitti ohimennen kommentin, jonka tarkoitus oli tölväistä yhtä lempikirjailijaani. En enää muista tarkalleen mitä hän sanoi, mutta muistan ilkeähkön sävyn, tavan jolla kommentti oli sanottu hieman alentavan naureskelevaan tyyliin. Sanojen kohteena oli Virpi Hämeen-Anttila, jonka romaanit olen aina ahminut aiheesta riippumatta. Opettajani oli sellainen rempseä ja hassu setä, jota parempaa luovan kirjoittamisen opastajaa ei voisi toivoa, mutta hänen närkästyttävää herjaustaan en silti tule unohtamaan.

Puolustuspuheen jälkeen joudun kuitenkin surukseni myöntämään, että Railo on Hämeen-Anttilan tähän mennessä tympäisevin romaani. Se kertoo Inkasta ja Tepasta, jotka muuttavat Helsingistä maalle rakentamaan hotellia, joka tarjoaa järjestettyä erämaamatkailua ja extreme-ulkoilua. Tepa on nimittäin saanut potkut ja tarvitsee elämälleen uuden suunnan, joten hän suostuttelee vaimonsa ja heidän pikkuisen tyttönsä Kukan muuttamaan mukanaan keskelle ei-mitään, perheensä juurille. Tepalla on tosin mennyt välit siskoonsa ja veljeensä kauan sitten, eikä hänellä ole aikomusta korjata tilannetta, vaikka muuttaa suurella ryminällä lähes naapuriin. Inka kuitenkin ajautuu puoliksi vahingossa ja salassa jatkuvasti läheisempiin väleihin miehensä lähisuvun kanssa, eikä Tepa katso sitä hyvällä. Kun hotellin rakentamisessa ilmenee yhä enemmän ongelmia ja Tepan välit parhaaseen ystävään Janneen rakoilevat, alkaa tilanne pikkuhiljaa lähestyä räjähdysvaaraa.

Railo on hyvin tuttua Hämeen-Anttilaa parissakin mielessä. Romaani nojaa vahvasti ihmissuhteisiin ja päähenkilöiden mieleen, kun näkökulma vaihtelee Tepan ja Inkan välillä. Siinä mielessä ratkaisu on hyvä, ettei lukijaa ohjailla kannattamaan jompaa kumpaa osapuolta. Saattaisi myös käydä hieman pitkäveteiseksi saada selville salailun ja ongelmien syyt vain yhdestä subjektiivisesta näkökulmasta, vaikka tiesinkin melkein alusta asti, ketkä ovat tarinan todellisia hyviä ja rehtejä ihmisiä. Asetelmat ovat sen verran läpinäkyviä, että tulevat käänteet on harmillisen helppo arvata.

Toinen silmiinpistävä seikka on taustatyö, jonka ahkera tekeminen kuultaa läpi tekstistä. Tepan ja Jannen yhteinen intohimo on kuntosalilla käyminen, ja välillä aiheen käsittely on lähes kömpelöä. "Mä vedin eilen täydet sarjat selkä- ja alavartaloliikkeitä salilla. Reidet on suunnilleen muussina. Mulla on tänään välipäivä." Kommentti särähti korvaani mekaanisena ja ulkoa opeteltuna, enkä oikein osaa nähdä todellisten bodarien keskustelevan keskenään samaan ylikorostettuun tapaan.

Liikunta-aiheiset osiot ovat kuitenkin sentään mielenkiintoisia, toisin kuin hotellin rakentamiseen liittyvät selostukset. Isäni tilasi vuosien ajan Tekniikan Maailmaa, ja vaikka jo sen kansi näytti silmissäni aina niin tylsältä, etten koskaan avannut koko lehteä, voisin hyvin kuvitella Railon rakennusaiheisten kappaleiden löytyvän kyseisestä julkaisusta. Rakennusmateriaalien ja -tekniikoiden käsittely ei ole ainoa liian yksityiskohtaisesti auki kirjoitettu alue, vaan yhtä paljon on satsattu sisustuksesta ja luonnosta jaaritteluun. Saatan liioitella hieman, mutta en voi sille mitään, että jo muutama rivi siellä täällä jostakin näistä aiheista oli liian yksitoikkoista luettavaa. Urbaanin ihmisen pakotettu sopeutuminen maaseudun hitaampaan elämäntyyliin on sinänsä kiinnostava teema, mutta toteutus on pitkästyttävä. En tiedä mitään talon rakentamisesta enkä haluakaan tietää, kuinka sähköt on fiksuinta vetää, miten rakennusurakka on organisoitu ja ulkoistettu, tai edes millainen Ilomantsin flora ja fauna on.

Onneksi Railosta löytyy sitä draamaa mistä jo aiemmin mainitsin, kun uudet olosuhteet painavat Tepaa ja Inkaa. Ihmissuhdekiemurat nimittäin kiinnostavat minua aina, ja Railossa on paljon lähtökohtia, joista ammentaa kitkaa tai lämpöä ihmisten välille. Kiinnostavaa on myös huomata, kuinka Inka ja Kukka alkavat sopeutua uuteen elämäänsä paljon helpommin kuin Tepa, jonka luulisi juurtuvan synnyinseuduilleen kivuttomasti. Vaikka haukuin toteutusta aiemmin pitkästyttäväksi, on siinä mielenkiintoisiakin puolia, kuten murteen ujuttautuminen Inkan ja Kukan puhetapaan. Kukan on off-kikkailu puhetyylin kanssa viihdyttää.

Vaikka romaanin sanoma seurailee välillä jopa ärsytykseen asti viime aikojen downshiftaus-trendiä, on siinä myös pointtinsa. Minua kauhistuttaa ajatus koko elämän raahaamisesta maaseudulle, jossa kaikki paitsi ihmisten avoimuus on pikkuruista verrattuna meluisaan kaupunkielämään, mutta ajatuksessa on myös jotakin kiehtovaa. Tai ehkä tarinassa on vain sen verran sympaattisia hahmoja ja maaseudun idylliä, että ne sokaisevat.

Andrew O'Hagan - Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Tässä kirjassa kertojana toimii Marilyn Monroen fyysiseltä olemukseltaan pikkuinen mutta sielultaan suuri koira Maf (koko nimeltään Mafia Honey). Hän kertoo elämästään ennen Marilynia, kuinka hän ajautui rakastetun elokuvatähden hoteisiin, ja minkälaista elämä Marilynin hellässä huomassa oli. Tarina vilisee tähtiä niin viihdeteollisuuden kuin kirjallisuuden alalta, ja Mafia pyöritetään mukana juhlasta toiseen. Marilynin elämä ei kuitenkaan ole kokonaan cocktail-kutsujen täyttämää, vaan Maf joutuu todistamaan myös onnettomampia ajanjaksoja, jolloin Marilyn viettää päiväkausia tuijottaen seinää.

Lukiessaan huomaa nopeasti, että Andrew O'Hagan on erittäin taitava kirjailija ja laajasti sivistynyt. Tai siis Maf on. Hänen (Mafista ei voi sanoa "se", vaikka kyseessä onkin koira) ajatuksiensa aiheet ovat yleensä syvällisiä ja filosofisia, ja mitä triviaalein koiranelämän yksityiskohta voi tuoda hänen mieleensä jonkin korkealentoisen pohdinnan. Maf haluaisi käydä keskustelua Marilynin psykiatrin kanssa tämän omista ongelmista, sillä hän näkee ihmisten läpi paljon paremmin kuin ihmiset itse. Hän pilkkaa Marilynin julkkisystäviä, vaikka harmi kyllä ihmiset kuulevat Mafin pitkät ja kiihkeät puheenvuorot pelkkänä räksytyksenä ja pyrkivät hiljentämään hänet mahdollisimman nopeasti. Onneksi sentään eläimet puhuvat samaa kieltä riippumatta lajista, ja vaikka Maf ei ole suoranaisesti ylin ystävä jokaisen tapaamansa elikon kanssa, saa hän ainakin olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa itselleen mielekkäiden puheenaiheiden tiimoilta. Kirjassa eläimet ovat ajattelukyvyltään ihmisten yläpuolella, ja Maf jakaa auliisti tietoaan siitä, minkä nimisen eläimen ansiosta kukakin suurhenkilö pääsi valtaan.

Maf on hieman näsäviisas ja luulee itsestään suuria, tosin täysin aiheesta. Onhan hän valkoinen pörröinen pikkukoira, joka on lahjakas ihmistuntija ja jonka aivokapasiteetti filosofian tuntemuksen suhteen on rajaton. Hän ei ole luotaantyöntävän egoistinen, mutta se johtuu siitä, että hän on koira eikä ihminen. Jos hän olisi täysikasvuinen mies ja pätisi samalla tavalla aiheesta kuin aiheesta, en usko, että hahmosta voisi mitenkään saada niin sympaattista kuin Mafista. Suloinen ja emäntäänsä täydestä sydämestään rakastava Maf on kuitenkin niin viisas ja samalla niin koiramaisen perso hellittelylle, että hänestä on pakko pitää. Sitä paitsi ainainen sivustakatsojan rooli ja muiden jalkoihin jääminen - kirjaimellisesti - oikeuttaa hänen kriittisen tarkastelutapansa, jonka hän kytkee päälle aina tavatessaan uuden ihmisen. Ja jos hän sattuu pitämään tapaamastaan henkilöstä, voi lukijakin olla varma, että kyseessä on rehti tyyppi.

Marilynista annetaan herttainen mutta hieman surumielinen kuva, kuin hän olisi liian viaton ja hyväuskoinen selviytyäkseen hektisen ja kylmän viihdebisneksen kourissa. On onni, että hänellä on Maf suojelemassa ja haukkumassa inhottaville sedille. Vaikka jokainen tuntee Marilynin kohtalon, on silti surullista lukea, kuinka muutos huonompaan ilmenee hänessä. Maf ei ole tunteellinen olento eikä missään vaiheessa koe tuskaa omistajansa liukumisesta ulottumattomiin, mutta lopun yllä leijuu silti haikeus.

Loppumatka oli tylsä. Marilyn vilkaisi lyhyesti venäläistä romaaniaan, laski sen istuimelle meidän väliimme ja otti esiin peilinsä, korjasi huulipunaansa ja levitti nokareen ihovoidetta mietteliäidensä ympärille, niin kuin nimitin hänen sinisiä, huolestuneita silmiään.

Ei jää epäilyksiä siitä, kuinka kiintynyt Maf on emäntäänsä.

Tunnistin kirjasta Marilynin lisäksi Frank Sinatran ja Truman Capoten, muuten lukuisat nimet olivat minulle tuntemattomia. Henkilöiden keskustelut ovat vilkkaita ja sisältävät selvästi humoristista piikittelyä, mutta tietämättömyyteni heidän taustastaan aiheutti sen, etten välttämättä edes ymmärtänyt, mikä oli sarkasmia ja mikä ei, tai mitkä ilkikuriset heitot olivat aiheellisia ja miksi. Olisin saanut luultavasti paljon enemmän irti, jos olisin jaksanut googlailla epäselvyydet esille, mutta luin kirjaa niin paljon tien päällä ja työpäivien lomassa (olen kyllä muuten oikeasti tosi ahkera työntekijä), ettei mahdollisuuksia informaation hankkimiseen kauheasti ollut. Lisäksi tämän kirjan lukeminen oli minulla muutenkin sen verran katkonaista, että jatkuva hyppiminen internetin ja kirjan välillä olisi saattanut tehdä lukukokemuksesta vielä etäisemmän. Sillä sellainen tämä kirja minulle oli. Tiedostin kaikki sen ansiot ja olisin kovasti halunnut syventyä tarinaan rauhassa, sillä miten kutkuttava onkaan ajatus siitä, että eläimet ovat elässämme mukana myös täysin älyllisesti, jopa järkevämpinä kuin me ihmiset? Ajatuksen edessä tuntee yhtäkkiä suurta nöyryyttä. Mutta kirjan aloittaminen kiireellä ja meluisassa ympäristössä asetti tunnelman koko lukemisen ajaksi. Minua harmittaa, että tämä selkeästi kekseliäs, taitavasti kirjoitettu ja roppakaupalla kiinnostavia tiedonjyväsiä tarjoava kirja meni minulta niin roimasti ohi. Kirja on lämmin ja hauska ja siinä on kaikki ainekset erinomaiseen lukukokemukseen, mutta epäedullisissa olosuhteissa siitä nauttiminen ja kaiken irti ottaminen on haasteellista.

Simon Lelic - Katkeamispiste

En halunnut lukea tätä kirjaa kesällä, sillä kouluampuminen aiheena vaikutti liian synkältä. Pohdin yksinäisessä ja sateisessa syysillassa pitkään, olisiko sekään oikea aika aloittaa kirjaa surullisesta aiheesta, mutta tartuin lopulta härkää sarvista ja sukelsin hiljaisessa kämpässä peiton alle lukemaan pienen pöytälampun valossa. Ja huomasin pelänneeni aivan turhaan! Asetelma kirjassa on suorastaan lohduton, mutta tarinassa on myös sen verran tavanomaisia ja maanläheisiä piirteitä, ettei tunnelma pääse muuttumaan liian apeaksi.

Simon Lelic kirjoittaa kesken aamunavauksen tapahtuneesta kouluampumisesta, jota komisario Lucia alkaa selvittää, ja jossa kuoli neljä oppilasta ja yksi opettaja. Syyllinen on opettaja Samuel, joka ampui tekonsa päätteeksi itsensä. Lucian tehtävänä on vain koota raportti ampumispäivän tapahtumien kulusta, mutta hän ei halua jättää tutkimusta siihen. Hän haluaa selvittää Samuelin motiivin. Häntä kiinnostaa myös samassa koulussa rajun kiusaamisen uhriksi joutunut poika, joka on pahoinpitelyn takia sairaalassa toipumassa. Lucian työ ei kuitenkaan ole helppoa, sillä hänen pomonsa ei ymmärrä, miksi hän yrittää tehdä enemmän kuin häneltä vaaditaan, eikä hän halua, että Lucia sekaantuu kiusatun pojan tapaukseen. Työpaikalla on muutenkin rauhatonta, sillä eräs Lucian miespuolisista kollegoista on ottanut hänet seksuaalissävytteisten "vitsiensä" kohteeksi ja ahdistelee häntä päivittäin.

Kirjassa seurataan pääasiassa Lucian elämää ja hänen ajatuksiaan, mutta usea kappale koostuu haastatteluista, joiden on määrä selventää ampumista ja siihen johtaneita syitä. Kyseiset kappaleet ovat mielekästä luettavaa, sillä ne kuvailevat värikkäästi haastateltavien toisistaan merkittävästi eroavia puhetapoja. Suomennoskin ilmentää onnistuneesti monipuolista ihmisjoukkoa, ja muutamasta lauseesta pystyy jo päättelemään, onko kyseessä oppilas vai omainen. Minä-muodossa kirjoitettuihin lukuihin ei ole merkitty ollenkaan Lucian kysymyksiä, mutta haastateltavien puheesta pystyy silti helposti seuraamaan keskustelun aiheita. Eräänkin haastateltavan puhetavasta arvaa heti, että hän kuuluu koulun pahimpaan kiusaajajoukkoon, sillä hän puhuu Samuelista näin:

"Arvaa, mitä se teki. Hassu juttu. Arvaa, mitä se teki ekalla tunnilla. Rupes ulvoon ja lähti haneen. Tajuutsä? Vaikka kai te muijat poraatte nonstop. Mun sisko vetistelee aina ja valittaa Gi sitä ja Gi tätä, blablablaa.

Selvä juttu. Älä nyt tisseihis tukehdu. Mä olin just pääsemässä asiaan."

Kommentista voi jo päätellä, ettei Samuel ollut koulun suosituimpia opettajia, päinvastoin. Hän oli hiljainen, pukeutui aina samanlaisiin pääsääntöisesti ruskeisiin vaatteisiin, ei osannut pitää kuria eikä puolustaa itseään. Kenties rassukan olemuksensa vuoksi hän oli jo luonteeltaan valmiiksi hieman ivallinen ja suojamuurit pystyssä uusia ihmisiä tavatessaan, minkä takia hänellä oli vaikeuksia tulla toimeen muun opettajakunnan kanssa, johon myös rehtorin lasketaan kuuluvan. Lucian tutkimustyöstä käykin pikkuhiljaa ilmi, että Samuelia voi kutsua koulukiusatuksi. Hän oli opettaja, mutta hän oli yleinen pilkan kohde ja vitsin aihe oppilaiden keskuudessa, eivätkä kaikki opettajatkaan käyttäytyneet kunnioittavasti häntä kohtaan. Kun asia selviää Lucialle, hän huomaa tuntevansa myötätuntoa Samuelia - henkilöä, joka ampui viisi viatonta ihmistä, neljä heistä lapsia - kohtaan.  Se herättää hänessä syyllisyyttä ja hämmennystä, mutta ajaa häntä samalla eteenpäin kohti asian ydintä, eli todellisia syyllisiä.

Katkeamispiste osoittaa, ettei mikään, edes kouluampujan syyllistäminen, ole mustavalkoista. Lelic ei yritä oikeuttaa koulusurmaajien tekoja, mutta hän saa lukijan miettimään, voisiko tekijöitä kenties yrittää ymmärtää, tai edes yrittää tiedostaa syitä, jotka johtivat kohtalokkaisiin tapahtumiin. Katkeamispisteestä käy tarinan edetessä yhä selvemmäksi, miksi Samuel päätti keskeyttää aamunavauksen ammuskelemalla puoliksi umpimähkään, eikä häntä kohtaan ole mahdotonta tuntea sääliä. Vaikka kirja on fiktiota, se liittyy vahvasti tosielämän tapahtumiin, eikä vain nykyään valitettavasti niin ajankohtaisen aiheensa vuoksi. Lelic yrittää nimittäin samalla ehdottaa, kuinka tulevaisuudessa voitaisiin välttyä samanlaisilta tapahtumilta, tai ainakin vähentää niitä. Hän osoittaa, että koulukiusaamiseen täytyy aina puuttua, kohdistui se sitten keneen tahansa ja millä tavalla tahansa. Kirjassa on aivan liikaa vastuun pakoilijoita, ja lukiessa on helppo tuntea raivoa siksi, ettei kukaan jostain käsittämättömästä syystä puutu sorrettujen tilanteeseen. Lopputulos on varoitus siitä, kuinka pahimmillaan tulee käymään - ja on jo monessa koulussa käynyt - tosielämässäkin, jos liian moni sulkee silmänsä toisten jokapäiväiseltä ja mahdollisesti sietämättömältä kamppailulta.

Samaa aihetta käsitellään myös toiselta kantilta, eli Lucian näkökulmasta hänen joutuessaan seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Jossain vaiheessa tilanteen voisi melkein uskoa eskaloituvan siten, että Lucia harkitsisi noudattavansa Samuelin jalanjälkiä, mutta hän on rauhallisempi ja vahvempi selvittääkseen tilanteen vähemmän traagisella tavalla. Lucia onnistuu usein näpäyttämään ahdistelijaansa lukijan ihastukseksi, mutta pohjimmiltaan hän on täysin avuton ja rikki raskaan tilanteen vuoksi. On suorastaan oksettavaa lukea, kuinka ahdistelijan miespuoliset kollegat kannustavat häntä naureskelemalla hänen vastenmielisille yrityksilleen olla alistava ja hauska Lucian kustannuksella, ja jokainen pienikin vastaisku Lucian taholta tuntuu erityisen tyydyttävältä. Lopussa asiat lutviutuvat mielestäni kuitenkin hieman liian helposti ja melkein kaikki tarinan miehet, ainakin pahikset, niputetaan samaan inhottavien miesten kerhoon, jossa pidetään yhtä vain koska satutaan olemaan samaa sukupuolta. Toisaalta en voi väittää, etteikö samaa tapahtuisi nykypäivänä yhteiskunnassamme.

Monipuolisen kiusaamisen käsittelyn lisäksi kirjassa pohditaan surua ja sitä, kuinka monin tavoin se voi ilmetä. Kiusaamisen vuoksi sairaalaan joutuneen pojan vanhemmat ovat selkein esimerkki siitä, miten ankarasti onnettomat olosuhteet vaikuttavat ihmiseen. Luciakaan ei selkeästi ole onnellinen, vaan hän haluaa niin epätoivoisesti löytää jonkin ratkaisun tai selityksen lohduttomaan tilanteeseen, että kapinoi pomoaankin vastaan. Sen lisäksi monen haastateltavan kertomuksesta käy ilmi, että ampuminen on ravistellut heitä, vaikkei kukaan uhreista olisi ollut kovinkaan tuttu.

Katkeamispiste on helppolukuinen tarina ja siihen on kevennykseksi sekoitettu myös heppoisia ihmissuhdekiemuroita, kuten Lucian ex-miehen palaaminen kuvioihin. Mutta kirja herättää niin vakavia ja vaikeita ajatuksia, ettei sitä voi mitenkään sanoa viihteelliseksi romaaniksi. Silti se onnistuu jollain kumman tavalla viihdyttämään, ja siitä on vaikea irrottaa otettaan. Se voi johtua jännityksestä, sillä vaikka tarinassa ei ole selkeää mysteeriä ratkaistavana, on esimerkiksi kiusatun Samuelin tarinassa suuria epäselvyyksiä, joiden paljastumista odottaa sekä innolla (en ole varma pitäisikö minun myöntää tuota, sillä mitä se kertoo minusta?) että kauhulla.