J.K. Rowling - Paikka vapaana

Tiesinhän minä, ettei J.K. Rowlingin uusimmasta romaanista pitäisi odottaa mitään uutta Potteria, koska lukemani arvostelut ovat olleet jos nyt eivät nihkeitä niin ainakin paljon vähemmän hurmioituneita kuin olisin toivonut. Paikka vapaana on aivan eri luokkaa kuin rakastettu velhosarja eikä näitä kahta varmaan edes kannattaisi puida samassa tekstissä, koska niillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin sama kirjailija. Puin silti, ja sanon sen suoraan: olen pettynyt. Kaikesta varautumisesta huolimatta. En uskonut lukevani mitään Pottereiden tasolle yltävää, enkä uskonut aiheen tai henkilöiden olevan millään tavalla samankaltaisia, mutta en silti kertaakaan kuvitellut voivani olla ihastumatta Rowlingin uutukaiseen. Kummasti niin silti kävi.

Tarina imaisee mukaansa, mutta sitä täytyy odottaa tuskastuttavan kauan. Erään valtuuston jäsenen kuolema laittaa liikkeelle tapahtumavyöryn, kun hänen paikkansa valtuustossa on täytettävä. Poliittisen vehkeilyn vaikutukset ulottuvat pitkälle valtuustosalien ulkopuolelle, kun juonittelut vaikuttavat tavalla tai toisella kaikkiin Pagfordin kylän asukkaisiin, joita on melkein liikaa muistettavaksi. Lähestyvät vaalit eivät kuitenkaan suinkaan ole ainoa syy kuohuntaan, vaan jokaisella perheellä on salaisuutensa ja vihollisensa. Pahimmat sodat käydään useimmiten perheen sisällä, sillä kulissit on pidettävä pystyssä ja muu nokittelu käydään sivistyksen rajoissa netin kautta tai kohteliaisuuksiksi kätkettyjen piikkien muodossa. Teinien arki on paljon raadollisempaa kuin aikuisten, sillä murrosiän mukanaan tuomat ongelmat lisäävät paineita ja saavat nuorukaisten häijyimmät puolet esiin. Kun tarina lopulta alkaa kiinnostaa ja ihmisten nimiin osaa viimein yhdistää oikean persoonan, on romaani aidosti kiehtova ja jännittävä. Mutta jos kirjailija olisi kuka tahansa muu, en olisi jaksanut kiinnostua Pagfordin asukkaiden kohtalosta alkuunkaan, sillä en halua lukea paksun romaanin ensimmäistä neljäsosaa pakkopullana ja odotella tympääntyneenä hetkeä, jolloin se nappaa mukaansa, tai pelätä, ettei sitä hetkeä tule ollenkaan.

Vaikka tämä vertailu saattaa vaikuttaa väkinäiseltä, voin selvästi nähdä yhtäläisyyksiä tämän romaanin henkilögallerian ja Harry Potterin maailman persoonien välillä. Rowling voisi varmasti kansoittaa kokonaisen fiktiivisen maapallon, eikä yksikään hänen hahmoistaan olisi samanlainen kuin joku toinen. Henkilöt ovat omaperäisiä, mutta eivät liian outoja ollakseen epäuskottavia. Perhettään hakkaava ja tyhjästä riehakkaaseen raivoon paisuva Simon muistuttaa Vernonia - vaikka jälkimmäinen kohdistaakin koko epäreilun vihansa perheen sijasta ainoastaan Harryyn - ja Simonin alistuvainen hissukkavaimo, joka ei sano pahaa sanaa miehelleen mutta tiuskii ja puolustaa miestään lapsilleen, on tietysti Petunian vastine. (Anteeksi te, jotka ette ole lukeneet Pottereita ettekä tiedä kenestä puhun, mutta en nyt selitä henkilöitä tarkemmin vaan kehotan tarttumaan sarjaan mitä pikimmiten.) Fats ja Andrew ovat ainakin kaverisuhteen rakentumisen osalta kuten Harry ja Ron, sillä Fats sanelee säännöt ja hieman nössömpi Andrew seuraa kiltisti perässä. Vahvatahtoinen Gaia voisi olla Hermione, mutta vain temperamenttinsa puolesta.

Potter-vertailut saavat jäädä yksipuolisiksi, sillä Rowling on tietysti luonut täysin uudet hahmot ja sitäpaitsi huomaan oloni hieman epämukavaksi, kun laitan Tylypahkan ja Pagfordin asukkaat samaan kastiin. Paikka vapaana ei nimittäin tutustuta kovin miellyttäviin henkilöihin, vaan he juoksevat ensimmäisenä oman etunsa perässä ja ovat useammin vahingoniloisia kuin aidosti pahoillaan lähimmäistensä epäonnesta. He myös arvottavat omaa elämäänsä ulkopuolisten silmien kautta ja kokevat epäonnistumisensa tuplasti pahempana, jos se kantautuu muiden asukkaiden korviin. Jos äityisin oikein ilkeäksi, sanoisin, että itsekkäät ja kyyniset henkilöt oikein mässäilevät toistensa ahdingolla. Tässä pieni ote sydänkohtauksen saaneen miehen vaimon vaatimattomista ajatuksista sairaalassa:

Samantha halasi Milesia hänen vieressään. Shirley ei pitänyt siitä. Hänen olisi kuulunut olla huomion keskipiste, hänen miehensähän yläkerrassa makasi ja taisteli hengestään. Shirley oli halunnut olla samanlainen kuin Mary Fairbrother, hemmoteltu ja ihailtu, traaginen sankaritar. Hän ei ollut kuvitellut, että kävisikin näin...

"Shirley?"

Ruth Price oli kiiruhtanut huoneeseen sairaanhoitajan univormussaan kaidat kasvot myötätunnosta surullisina.

"Kuulin vasta äsken. Minun oli pakko tulla. Shirley, voi miten ikävää."

"Ruth-kulta", Shirley sanoi ja nousi rutistettavaksi. "Kovin ystävällistä sinulta."

Shirleystä oli mukava esitellä sairaalakollegansa Milesille ja Samanthalle ja saada Ruthilta osakseen sääliä ja ymmärrystä heidän kuultensa. Tämä oli pientä esimakua siitä, millaiseksi hän kuvitteli lesken elämän...

Mutta sitten Ruthin oli palattava töihin, ja Shirley istahti takaisin muovituolille ikävien ajatustensa pariin.

Mutta on joukossa myös muutama sympaattinen henkilö, joista pidän siksi, että tunnen joko sääliä tai samaistumista heitä kohtaan. Intialaistaustainen teinityttö Sukhvinder viiltelee itseään, koska saa päivittäin nimettömiä kiusaamisviestejä facebookissa ja joutuu kuuntelemaan samansävyisiä ilkeitä kuiskauksia koulupäivien aikana. Gaia purkaa uhmaikäänsä huonossa parisuhteessa roikkuvaan äitiinsä, mutta hänen teinitytön kapinallisuudessaan ja uhmakkuudessaan on jotakin, jolla hän voittaa minut puolelleen. Aikuisten joukossa yhtä pidettäviä hahmoja ei ole, ellei laske edesmenneen Barryn haurasta vaimoa, josta on helppo pitää vain siksi, että hän jää pelkäksi etäiseksi sivuhahmoksi. Huomaan myös kiintyneeni erääseen pariskuntaan, joka työskentelee kylän koulussa, mutta vain koska kaikki muut pitävät heitä hieman ressukoina ja mitäänsanomattomina ja koska he työskentelevät niin kovasti ohjatakseen nuoret koululaiset kaidalle tielle, mikä on ilmiselvästi hukkaan heitettyä vaivannäköä.

Olin poiminut jostakin sellaisen ennakkoasenteen, että Paikka vapaana on mustaa huumoria. Kai se hieman surkuhupaisa onkin siinä mielessä, että aito ilo ja ystävyys on harvinainen näky Pagfordissa, ja Rowling osaa esittää tapahtumien humoristisen puolen niin halutessaan, mutta romaani ei ole aivan niin överi kuin mitä musta huumori vaatisi. Tietyllä tavalla kirjan lukeminen helpottuisi mustan huumorin kategoriaan lykkäämisen myötä, mutta Rowlingin luomaa pahuuden ja onnettomien kohtaloiden naapurustoa ei ole lainkaan mahdotonta kuvitella, varsinkaan kun hän luo sen lukijan silmien eteen kaikkine karmeine yksityiskohtineen. Huumekoukussa rimpuileva Terri, hänen rääväsuinen teini-ikäinen tyttärensä ja 3-vuotias poikansa - jota kohdellaan niin huonosti, että sitä voisi melkein pitää heitteillejättönä - elävät yököttävässä läävässä ja kommunikoivat kiroilemalla ja huorittelemalla tyttären yrittäessä pitää huolta, ettei Terri piikitä, ja Terrin kimpaantuessa tyttärensä nokkavuudesta. Heidän päivittäistä kaksintaisteluaan olisi melkein huvittavaa seurata, ellei heidän tilanteensa olisi niin lohduton. Samalla ei kuitenkaan voi olla pitämättä Rowlingin dialogista, oli aihe sitten mikä tahansa, sillä hahmojen välinen sananvaihto on oikein sujuvaa ja messevää. Ilahduttavan taitava kirjoittaminen näkyy myös muussa kuin vain dialogissa, sillä Rowling osaa sekä mielenkiintoisen ympäristön kuvailun että tarinan kuljettamisen tarkoin valittujen sanojen avulla. Lennokkaasta tekstistä jää ankeista aiheista huolimatta hyväntuulinen olo, eikä minua harmita yhtään, että luin Ilkka Rekiaron vahvan vaikutuksen tekevän suomennoksen alkuperäisteoksen sijaan. Ainoa rasittava piirre on sulkujen runsas käyttö, sillä en ymmärrä miksi niillä rajattu sisältö ei olisi soveltunut tasa-arvoiseksi osaksi muuta tekstiä, mutta ONNEKSI ne muistetaan sulkea joka kerta. Sulkujen liioiteltukaan käyttö ei ole yhtään niin ärsyttävää kuin se, että kappaleen sulkeva sulku puuttuu.

Kun katson tätä tekstiä läpi, en ymmärrä miksi päällimmäisin tunteeni on jotakin muuta kuin positiivinen. Romaanissahan tuntuisi olevan kaikki kohdallaan, mutta koukuttavuus ja mielihyvä puuttuvat. Paikka vapaana on oikein hurmaavan paksu ja olisi ollut ihanaa vaipua sängylle ja uppoutua lukunautintoon tuntikausiksi, mutta minä luin romaanin vauhdilla suureksi osaksi siksi, että pääsisin siitä eroon. Ei kirja mitään tuskaa ollut, sillä osasin toki nauttia sen hyvin rakennetuista henkilöistä, loppujen lopuksi vetävästä tarinasta ja ennen kaikkea oivallisesta kirjoitustyylistä. Olisin silti halunnut enemmän ja parempaa, olisin halunnut menettää sydämeni ja toivoa lukemisen aikana, ettei romaani lopu koskaan. Siksi en taida lukea kirjaa enää ikinä, vaan otan kohta Potterit uusintakierrokselle.

Emma Donoghue - Huone

Aluksi mietin, että voi ei, ei kai koko romaania ole kerrottu samalla tavalla ja samasta näkökulmasta. Lapsen ajatusmaailma menee pienissä osissa, mutta että pitäisi lukea kokonainen kirja, joka koostuu samasta pelkistetystä kertomuksesta lapsen pään sisältä? Ei kiitos. Luin kuitenkin toiveikkaana ensimmäisen osion, sillä arvelin, että muut neljä ovat mielenkiintoisempia. Niin ne ovatkin, vaikka näkökulma ei vaihdu. Kertojana on 5-vuotias Jack tarinan alusta loppuun, ja ratkaisu lähtee toimimaan hienosti alun junnauksen jälkeen. En usko, että olisin jaksanut antaa kirjalle mahdollisuutta, jos sen kannessa ei olisi Michael Cunninghamin ylistävää sitaattia ("Voimakas, synkän kaunis ja silmiä avaava."), tai jos en olisi huomannut sen nousseen esille monissa kirjablogeissa ja kirjastojen bestseller-hyllyissä. En tiedä paljastanko kohta liikaa romaanista, mutta koska haluan ehdottomasti kirjoittaa siitä kokonaisuudessaan, ei kannata jatkaa lukemista, jos ei halua tietää kuinka jännittävien käänteiden jälkeen käy.

Emma Donoghuen Huone (suomentanut Sari Karhulahti) on nimensä mukaisesti kirja huoneesta, jossa elävät parikymppisenä kidnapattu nainen ja hänen poikansa Jack, joka ei ole koskaan nähnyt ulkomaailmaa. Naisen kidnappaaja on mies, Vanha Kehno, joka vierailee Huoneessa joka sunnuntai ja tuo vangeilleen elintarvikkeita ja leluja, mutta hyvin säästeliäästi. Silloin Jack menee piiloon vaatekomeroon ja tietää, ettei Vanha Kehno lähde pois ennen kuin on natisuttanut sänkyä parisataa kertaa Jackin äiti alleen litistyneenä (Jack laskee asioita silloin kun häntä hermostuttaa). Jack elää siinä käsityksessä, että Huone on kaikki mitä maailmassa on, eikä hänen äitinsä kerro totuutta ennen kuin Jack täyttää viisi. Silloin hänen äitinsä alkaa pikkuhiljaa totuttaa poikaansa ajatukseen, että Huoneen - joka on tosiasiassa pikkuinen puutarhavaja - ulkopuolella on kokonainen valtava maailma, ja että heidän on paettava. Jack ei ymmärrettävästi pysty käsittämään asiaa pitkään aikaan, ja uskoo, että kaikki, mikä hänen äitinsä mukaan sijaitsee ulkopuolella, on oikeasti Televisiossa. Hän ei oikeastaan edes ymmärrä, miksi äiti haluaa paeta Huoneesta, heillähän on siellä paljon tekemistä ja mikä tärkeintä, he saavat olla Huoneessa aina kaksistaan. Jack ei ymmärrä, miksi se ei riitä. Hän suostuu äitinsä pakosuunnitelmaan vasta kun tämä ylipuhuu häntä tarpeeksi kauan, ja uskomattomien käänteiden kautta he pääsevät vapaaksi ja toipumaan psykiatriseen sairaalaan. Jack tarvitsee ulkopuolista apua oppiakseen elämään todellisessa maailmassa, ja hänen äitinsä on elänyt puutarhavajassa jo vuosia ennen Jackin syntymää, joten hänkin joutuu tekemään töitä toipuakseen koettelemuksesta.

Ensimmäinen osio on pitkäveteinen siksi, että se kuvaa Jackin ja hänen äitinsä arkea Huoneessa, jossa he elävät rutiinien varassa. Päivät kerrotaan yksityiskohtaisesti Jackin näkökulman kautta, ja ne koostuvat lähinnä leikeistä ja aterioista.

Me otetaan kaikki huonekalut Sängyltä ja pannaan Matto takaisin peittämään Rataa, ettei Vanha Kehno näe likaista C-kirjainta. 

Äiti valitsee Trampoliinin, se tarkoittaa että vain minä pompin Sängyllä, joka saattaisi mennä rikki, jos Äiti pomppisi. Äiti selostaa: "Nuori Yhdysvaltojen mestari tekee uskaliaan kiepsahduksen ilmassa..." 

Minun seuraava valintani on Kapteeni käskee ja sitten Äiti haluaa että me pannaan sukat takaisin jalkaan ja leikitään Ruumista eli maataan kuin meritähti, napa ja kieli ja varpaankynnet ja jopa aivot ihan velttoina. Äidin polvitaivetta alkaa kutittaa ja hän liikkuu, joten minä voitan taas. 

Kello on 12.13 joten me voidaan syödä lounas.

Ja näin tarina jatkuu aivan liian pitkään. Ymmärrän, että tarkoituksena on antaa mahdollisimman perusteellinen ja todentuntuinen kuva Jackin ja hänen äitinsä elämästä Huoneessa, jotta kontrasti ulkomaailmaan olisi selkeä, mutta vähempikin selostus riittäisi. Oma hankaluutensa muodostuu lukuisista isolla kirjaimella alkavista sanoista, sillä se tekee lukemisesta aavistuksen töksähtelevämpää silmän ollessa tottumaton. Jack on nimennyt kaikki tavarat siksi, että hänelle niitä on olemassa vain yksi kappale koko maailmassa, ja siksi heidän patjansa on Patja ja mattonsa Matto. Onneksi asia muuttuu Huoneesta pakenemisen jälkeen kun kerronta laajenee ja muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Jo toinen osio on monipuolisempi, kun Jack yrittää totutella ajatukseen ulkomaailmasta ja pakosuunnitelman punominen alkaa. Kaksikon elämään tulee vihdoinkin sisältöä muusta kuin ruoasta, Vanhan Kehnon satunnaisista käynneistä (joita molemmat inhoavat, vaikka saavatkin elintärkeitä tavaroita ja ravintoa) ja leikkimisestä. Toisaalta ensimmäisen osion toisteisuus ja viattomuus kuvaa hyvin lapsen leikkisää ja huoletonta elämää, yksinkertaista mutta samalla niin rikasta ja mielikuvituksellista maailmaa, jossa on helppoa ja mukavaa asustella. Jack ei kaipaa mitään muuta, vaan hänen mielestään päivästä tekee kiireisen jo se kun täytyy ehtiä pestä pyykkiä ja leikkiä monta leikkiä.

Romaani on aluksi hämmentävä, koska Jackin ja hänen äitinsä kohtalon syyt avautuvat hitaasti. Kestää pitkään ennen kuin selviää, miksi he ovat Huoneessa, tai missä maassa ja ajassa ylipäätään eletään. Tavallaan sillä ei ole edes väliä, sillä Huoneessa aikaa ei ole, on vain öitä ja päiviä joiden täytteeksi on keksittävä tekemistä, muuten pää sekoaa. Mieleen tulevat tosielämän vastineet samanlaisista tapahtumista, kellareissa vuosikausia viruneet uhrit, jotka eivät ole nähneet päivänvaloa vuosikausiin. Huone ei ole niin onneton, sillä Jack on onneksi välttynyt kivulta ja hänen äitinsä on löytänyt onnen muuten niin lohduttomaan elämäänsä Jackin myötä, mutta hän on silti syvästi masentunut ja on ihme, kuinka pitkään hän onnistuu pysymään kasassa. Hänellä olisi mahdollisuus heittäytyä muiden armoille viimeistään psykiatrisen sairaalan suojissa, mutta sielläkin hän pitää yllä omia toimintatapoja ja pitää huolta Jackista kuten kuka tahansa äiti, vaikka sairaalan työntekijät kohtelevat molempia silkkihansikkain, välillä tuskastuttavastikin, melkein kuin Jack ja hänen äitinsä olisivat jälkeenjääneitä. Vanhassa Kehnossa yhdistyy kaikki se pahuus, mikä on käsittämätöntä ihmismielessä, sillä hän näyttää oikeuttaneen tekonsa itselleen ja kehtaa vielä kohdella Jackin äitiä ylimielisesti ja röyhkeästi käyntiensä aikana. Ei kannata edes päivitellä sitä, kuinka joku pystyy moiseen julmuuteen, sillä pahempaakin tapahtuu koko ajan, mutta ajatus Vanhan Kehnon kaltaisista ihmisistä on joka tapauksessa kylmäävä.

Jackin äiti on joutunut synnyttämään lapsensa Huoneessa ilman apua ja oppimaan suurimman osan lapsenhoidosta televisiosta, joten hän imettää aina siihen asti kun pääsee ulkomaailmaan ja hänelle kerrotaan, ettei se ole tapana. 5-vuotiaaksi asti imettäminen kuvastaa Jackin ja hänen äitinsä symbioosia, joka ei katkea silloinkaan, kun he alkavat olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa elettyään viisi vuotta tiukassa vuorovaikutuksessa vain keskenään. Jack ajattelee äitiään jatkuvasti myös silloin, kun ei voi enää olla hänen kanssaan vuorokauden ympäri, ja kaikki mitä Jackin äiti tekee ja sanoo huokuu vahvaa äidinrakkautta ja viettiä huolehtia lapsestaan. Tämä on tietysti mitä luultavimmin normaali ajattelutapa suurimmalle osalle maailman äideistä, mutta Jackin ja äidin läheinen suhde on tavallista liikuttavampi. Varsinkin kun miettii sitä vaihtoehtoa, ettei Jackia olisi, jolloin hänen äitinsä olisi luultavasti riistänyt hengen itseltään tai seonnut lopullisesti. Jack on äidilleen ainoa, millä on merkitystä. Se, että hän on kasvattanut lapsensa ilman kenenkään muun apua ja onnistunut hienosti, saa miettimään kuinka syvällä ihmisessä taito hoitaa ja rakastaa omaa lasta oikeastaan on. Sen on oltava alkukantainen vietti, joka tulee luonnostaan, sillä Jack on kaikin tavoin onnistunut pieni poika, jos ei ota huomioon taitoja, joita vaaditaan ulkomaailmassa pärjäämiseen. Lääkäri psykiatrisessa sairaalassa on sitä mieltä, että Jack on monin tavoin vastasyntyneen tasolla, sillä "haastavia alueita ovat sosiaalinen sopeutumiskyky, mikä on itsestään selvää, aistimodulaatio - eli kaikkien häntä pommittavien ärsykkeiden suodatus ja lajittelu - sekä ongelmat spatiaalisessa hahmotuksessa", mutta Jackin ajatuksia jatkuvasti seuratessa häntä ei voi pitää kehittymättömänä, sillä hän työskentelee koko ajan ymmärtääkseen hurjia muutoksia ja ollakseen tilanteen tasalla niin hyvin kuin pystyy. Kuinka paljon me etuoikeutetut ja suoraan "oikeaan" maailmaan syntyneet otammekaan itsestäänselvyytenä, sillä opimme kaiken tuon kuin itsestään sitä mukaa kun kasvamme. Ja kuinka valtavasti ympäristö meihin vaikuttaa.

Jackin äiti ei anna Vanhan Kehnon tavata poikaa, mikä saa hänet välillä kyselemään, onko pojassa jotakin vikaa. Välillä epäilin asiaa ja koetin miettiä, onko Jackin käyttäytymisessä jotakin erityistä, mutta lopetin heti kun tajusin, ettei sillä olisi väliä, oli vastaus sitten kyllä tai ei. Jack on rakastettava ja sillä hyvä. Hänellä on myös todella vahva tahto, ja häpeäkseni huomasin kärsivällisyyteni välillä valuvan tyhjiin, kun Jack ei suostu ymmärtämään jotakin vaikeaa tai epämiellyttävää asiaa tai kun hän yrittää saada tahtonsa läpi huutamalla ja komentelemalla. Tavallista kiukustuneen pikkulapsen käytöstä, joka osaa kuitenkin välillä olla niin raivostuttavaa. En minä tietysti ole yhtään sen parempi hermostuessani moisesta. Sekin herättää samaan aikaan sekä sääliä että ärtyneisyyttä, että Jack kaipaa jatkuvasti takaisin Huoneeseen ja vertaa kaikkea ulkomaailmassa Huoneen puitteisiin. Eihän pientä lasta voikaan viskata noin vain jättimäiseen tuntemattomaan maailmaan ja odottaa hänen juoksevan riemusta kiljuen tutustumaan sen salaisuuksiin. Ärsyynnyin kuitenkin koko ajan Jackin tapaan pyytää palaamista takaisin pikkuruiseen vankilaan, vaikka tunsin itseni samalla sydämettömäksi. Tietysti Jack kaipaa tuttuun ja turvalliseen paikkaan, joka on ollut hänen kotinsa suurimman osan hänen elämästään.

Jackin kautta kerrottuna tapahtumat saavat sellaisen pehmentävän suojakerroksen, että on helppo unohtaa kuinka järkyttävä ja raskas tarina on. Jackin äiti ei ole esimerkiksi päässyt hoidattamaan hampaitaan niin pitkään aikaan, että ne vaativat hyvin kivuliasta ja pitkäkestoista hoitoa Huoneesta karkaamisen jälkeen. Yksi hammas on niin mädäntynyt, että se irtoaa ennen Huoneesta pakenemista, ja Jack käyttää sitä eräänlaisena turvakapistuksena, palana Äitiä joka estää häntä joutumasta paniikkiin pelon hetkinä.

Konstaapeli yrittää ottaa Hampaan mutta minä en anna. "Hammas on Äidistä."

"Puhutko sinä äidistäsi?"

Luulen että konstaapelin aivot on yhtä huonossa kunnossa kuin hänen korvansa, miten Äiti voisi olla Hammas? Pudistan päätä. "Hammas on vain samaa maata kuin Äiti."

Konstaapeli katsoo Hammasta läheltä ja hänen kasvonsa muuttuvat ihan jäykiksi. Miespoliisi pudistaa päätä ja sanoo jotain, mitä en kuule.

Jackin äidin halu suojella lastaan on suurempi kuin kipu ja siksi on vaikea ymmärtää, millaisia tuskia hän on käynyt läpi. Asioiden oikea laita selviää vasta ulkopuolisten reaktioiden myötä, jotka eivät kuitenkaan kerro Jackille yhtä paljon kuin lukijalle.

Romaanin huippukohta on paon suunnittelu ja etenkin sen toteuttaminen, jolloin jännitys tiivistyy melkein sietämättömäksi. Jo lukujen nimiä katsoessani olin näkevinäni niissä satavarmoja merkkejä siitä, että Jackin ja hänen äitinsä suunnitelma onnistuu, sillä mitä muuta "Jälkeenpäin" ja "Elämää" voisi tarkoittaa? Jouduin silti pitämään lukemistaukoja kriittisimmissä kohdissa, sillä en vain kestänyt ajatusta siitä, että jokin menee pieleen, niin kuin monesti näyttää menevän. Viimeisessä kappaleessa romaani tasaantuu taas samanlaiseksi vitkutteluksi kuin alussa, ja loppu tuntuu pitkitetyltä. Jack viettää päiviä mummonsa kanssa ja vaikka siitä irtoaakin huumoria, kun Jack ei aivan tiedä mitä sanoa tai tehdä kaikissa tilanteissa, joiden käyttäytymiskoodi on muille päivänselvä, ei kärsivällisyyteni meinannut riittää aivan liian hitaasti rullaavien päivien seuraamiseen. Huone on kuitenkin ilmiselvästi tehnyt minuun vaikutuksen, kun saan siitä näin paljon irti vielä pari viikkoa lukemisen jälkeen, ja toki sen huomaa jo lukiessa, että pitelee käsissään erityislaatuista tarinaa.

Eeva Rohas - Syvä pää

Syvä pää on sellainen kirja, jonka ekalla sivulla jo tietää tulevansa nauttimaan kielestä ja luultavasti myös tarinasta. Se alkaa hieman salaperäisesti, niin ettei henkilöistä ota täysin selvää, ja jollain tapaa pahaenteisesti, vaikka mitään huonoa ei suoranaisesti tapahdu. Tarina vaihtelee kolmen kertojan välillä. Fanny on teini-ikäinen kilpauimari, jonka joukkuekaveri Henriikka on hänelle jollain tapaa merkittävä mutta ei välttämättä vilpittömästi ystävä. Fannyn isä Jan on eläinlääkäri, joka herää joka yö painajaisesta ja kantaa apeasta käyttäytymisestä päätellen raskasta menneisyyttä harteillaan. Aikuinen Susanne asuu vielä vanhempiensa luona ja kerää siivoomistyöllä rahaa omaan reborn-nukkeen. Fannyn ja Janin yhteys on tietenkin selvä, mutta Susannen tarina vaikuttaa irralliselta, kunnes henkilöiden kertomukset kietoutuvat lopussa kekseliäästi toisiinsa.

Päähenkilöissä on jotakin epämääräisesti vinossa, mutta on vaikeaa määrittää tarkalleen mitä se jokin on. Susannen kohdalla se kuitenkin johtuu melko varmasti nukesta, johon hänellä on suoranainen pakkomielle. Hänen iäkkäät vanhempansa ovat huolissaan tyttärestään hänen istuessa yöt läpeensä tietokoneella, mutta he rauhoittelevat toisiaan mielikuvalla siitä, että Susanne kirjoittaa graduaan. Tosiasiassa Susanne googlaa nukkeja ja keskustelee niistä aktiivisesti asiaan perehtyneiden omalla foorumilla. Susanne on itsekin tietoinen siitä, että hänen mieltymyksissään on jotakin hämärää, sillä hän paljastaa haaveensa äidilleen vastentahtoisesti ja tuntee suurta huojennusta, kun hänen äitinsä ei tuomitsekaan häntä vaan haluaa tulla mukaan hakemaan valmista nukkea. He vakuuttelevat toisilleen, ettei todelliselta pikkulapselta näyttävässä nukessa ole oikeastaan mitään kummallista, ja mitä sitten vaikka joku katsoisi hieman oudoksuen? Todistelujen takaa kuultaa kuitenkin huoli siitä, että joku ohikulkija kurkistaakin vaunuihin ja kauhistuu tuijottaessaan elottoman olennon silmiin odottaessaan kohtaavansa suloisen pikkulapsen. Susanne ei ole tekemässä mitään väärää, mutta jotakin aavemaista hänen suunnitelmassaan kuitenkin on, varsinkin kun hänen motiivejaan ei selvitellä sen tarkemmin. Susanne jopa hankkii pilttejä ja vaippoja uudelle nukelleen, ja hän on teetättänyt nuken oikean pikkupojan valokuvan mukaan, mikä viimeistään kertoo, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Varsinkaan kun hän ei suostu kertomaan valokuvan lapsen henkilöllisyyttä edes äidilleen. Että jossakin on poika, joka näyttää Susannen nukelta, ei tietysti vahingoita ketään, mutta syntyy silti epäilys siitä, ettei Susanne ole aivan kunnossa. Hänestä voisi olla helppo pitää jos osaa olla ärsyyntymättä hänen arkaan luonteeseensa, mutta hänessä on silti jotakin tutkimatonta, jonka vuoksi en ehkä kuitenkaan haluaisi häntä ystäväkseni.

Fannyssa minua hämää se, etten päässyt selville hänen iästään. Henriikka on 16, joten voisi olettaa samassa joukkueessa uivan Fannyn olevan samanikäinen, mutta hän vaikuttaa lapsellisemmalta. Molemmat haaveilevat päätyvänsä naimisiin miespuolisen uimaopettajansa kanssa, mutta tytöt ovat melkein liioitellun räikeästi toistensa vastakohtia. Henriikka flirttailee avoimesti käyttäen häikäilemättömästi hyväkseen kukkaan puhjennutta nuorta naiseuttaan. Fanny taas on varovainen ja ujo ja seuraa Henriikan käyttäytymistä ihailunsekaisella kateudella. Opettaja Jopi suosii kuitenkin ihme kyllä (en voi olla olematta pikkuisen ironinen) hiljaisempaa Fannya niin selkeästi, että ehdin jo epäillä jonkinlaisen seksuaalisen hyväksikäytön riskin vaanivan taustalla. Jopi tuntuu kuitenkin valitsevan suosikkinsa puhtaasti tyttöjen uintitaitojen pohjalta, mikä on helpotus, sillä Henriikkakaan ei kovista meikeistään ja maailmannaisen elkeistään huolimatta ole valmis suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Tyttöjen kilpailuvietistä ja siitä aiheutuneista riidoista huolimatta heidän tarinansa on loppujen lopuksi hellyttävä. Vaikka Henriikka on rasittavuudessaan kuin jostakin ruotsalaisesta teinileffasta, ei hänestä voi ajatella pahasti, varsinkaan kun mietin kuinka nolostuttavia omat yritykseni peittää teini-iän myrskyisät epävarmuudet olivat.

Janin salaisuus pysyy pisimpään arvoituksena, mutta se onkin sitten järkyttävin. Harvoin joudun laittamaan kirjan alas ja miettimään rauhassa äskettäin lukemaani tekstin liikuttavuuden ja järisyttävyyden takia, mutta nyt niin kävi. En sano muuta kuin että Janin suhde Fannyn äitiin oli melkein liian kipeän rakastava, niin että rankkaa suhdetta on vaikea sulatella. Oikeastaan samantyylinen osittain onneton ja jopa traagisen sävyjä saava rakkaus on pohjalla myös Susannen ja Fannyn tarinoissa, vaikka Fannylla lievemmässä muodossa. Susannen tarina eskaloituu lopussa järjettömiin mittoihin, ja kirjan päätös on tuskastuttavan avoin. Ei ole mitään keinoa tietää, kuinka henkilöille lopulta käy, mutta se tekee romaanista yksioikoisen synkän vain jos lukija päättää niin. Romaani ei missään nimessä ole kevyt, mutta siinä voi nähdä humoristisia puolia jos haluaa. Onhan Susannen nukkevauvan paapomisessa tavallaan jotakin hupaisaa, ja Fannyn ja Henriikkan kilpaileminen aikuisesta miehestä on ihan söpöä, kun miehellä itsellään ei luultavasti ole mitään hajua siitä, kuinka verenmaku suussa hänen pienet uimarinsa hänestä taistelevat. En silti suostunut heti uskomaan, että tarina oikeasti loppui niin kuin loppui. Voinhan minä itse päättää olivatko viimeiset käänteet lohduttomia vai toiveikkaita, mutta mieluiten saisin varmuuden siitä, että kaikki meni parhain päin.

Haluaisin osata sanoa tarkalleen, miksi Eeva Rohaksen kirjoitustyyli on niin kaunis ja kiehtova, mutta en osaa. Hän kuljettaa tarinoita selkeästi ja reippaassa tahdissa, mutta sisällyttää niihin kaikkea muutakin kuin suoraan asiaan liittyviä tapahtumia välttäen kuitenkin jaarittelua. "Neljä kerrosta alempana kulkevien ihmisten ääniä ja askelia ei kuule. Tuntuu kuin ne kävelisivät mykkinä pumpulissa. Fanny yrittää kuvitella ajatuksia ihmisten päähän. Jostain syystä hän kuvittelee heidät aina joko hirveän onnellisiksi tai sitten ajattelee, ettei kellään ole yhtään toivoa. Kuka tahansa saattaa kävellä hetkenä minä hyvänsä auton alle, vahingossa tai tahallaan. Tyttö ei ole varma, kumpi olisi pahempi vaihtoehto." Kai se on vertauskuvista ja sanojen asettelusta kiinni, mielikuvasta joka yksinkertaisista lauseista kasvaa, tunnelmasta jonka ne luovat. Lisäksi tarina on virkistävän kekseliäs ja kummallinen, huolellisesti rakennettu mysteeri joka todella yllättää.

Susan Mallery - Suloisia suunnitelmia

Suloisia suunnitelmia löytyi rappukäytävämme nurkasta, johon ihmiset kasaavat tavaroita, joita eivät enää halua. En uskonut oikeasti koskaan lukevani kirjaa, ennen kuin univaikeudet yllättivät ja tarvitsin mahdollisimman kevyen ja - saanko sanoa näin ilkeästi - lohdullisen aivottoman romaanin vastapainoksi unettomien öiden ankeudelle. Kirja tekikin tehtävänsä oikein mainiosti, sillä useimmiten silmäluomeni alkoivat lupsahdella lupaavasti jo muutaman sivun jälkeen ja stressaantunut mieleni rauhoittui seuraamaan kirjan henkilöiden rakkaushuolia. Nyt voinkin viedä Susan Malleryn teoksen tyytyväisenä takaisin rappukäytävään, jos joku toinen uniongelmainen sattuu tarvitsemaan höttöä pimeiden yön tuntien ratoksi.

Suloisia suunnitelmia on juuri niin ällömakea kuin kansi lupaa. Nicole on töissä konditoriassa, jonka kautta hän tutustuu teini-ikäiseen Raouliin ja hänen futisvalmentajaansa Haukkaan (kätevästi suomennettu Eric Hawkinsista). Raoul alkaa työskennellä osa-aikaisesti Nicolelle ja muuttaa myöhemmin hänen luokseen. Pojan kautta Nicole ja Haukka tapaavat koko ajan useammin, ja Nicole tekee urheasti töitä ollakseen ihastumatta komeaan ja treenattuun mieheen, joka on hänen mielestään ärsyttävän itserakas ja takuuvarma naistenmies. Nicole joutuu kuitenkin lopulta antamaan periksi Haukan sinnikkäälle flirttailulle, sillä hänen tunteensa ovat liian kiihkeät piiloteltaviksi. Heidän ensimmäinen suudelmansa laittaa lumipallon pyörimään, sillä se on vasta jättimäisen tapahtumavyyhden alku. Pakkaa sekoittaa muun muassa Nicolen ex-aviomies, joka aikoinaan hyppäsi sänkyyn Nicolen pikkusiskon kanssa ja sai siskosten välit katkeamaan, sekä Rauolin tyttöystävä, joka sattuu olemaan myös Haukan teini-ikäinen tytär ja joka tulee vahingossa raskaaksi. Pääpaino on kuitenkin Nicolen ja Haukan suhteessa, joka on lievästi sanottuna myrskyisä (yllättäen).

Kirjassa riittää porukkaa ja sen myötä draamaa vaikka muille romaaneille jakaa. Laaja henkilögalleria takaa sen, ettei tarinaa voi ainakaan haukkua vauhdikkuuden puutteesta, mutta vähempikin oikuttelu hahmojen välillä riittäisi. Jos Nicolen tunteita seuraisi sydänmonitorin kautta, pomppisi käyrä ylä- ja alareunan välillä pingispallon lailla. Haukalla on huvittavaa kyllä vielä pahempia mielialavaihteluja ja hänen tunteensa tuntuvat vaihtelevan kylmästä kuumaan vuoropäivin. Hän haikailee yhä vuosia sitten kuolleen vaimonsa perään, jonka muiston aika on kullannut ja jonka valokuvia ja tavaroita löytyy ympäri Haukan kämppää. Pyhäkkö tekee hänen muuten jotakuinkin sympaattisesta ja rennosta hahmostaan sellaisen, jota kuvaa parhaiten sana creep. Nicolekin on varsin monipuolinen hahmo, sillä hän käyttäytyy aluksi kuin mikäkin kärttyisä vanhapiika, josta kuoriutuu myöhemmin miellyttävä ja kaikkien kanssa toimeentuleva nainen.

En ollut imelästä kannesta ja takakannen saippuasarjamaisista tapahtumista huolimatta edes tajunnut miettiä sitä, että kirja on ilmiselvä Harlekiini-romaani. Luulen sen kuitenkin kuuluvan johonkin alakategoriaan, sillä seksikohtaukset - joiden luulin olevan Harlekiinien suola - uupuvat kokonaan. Niitä siis kyllä on, mutta niistä tyydytään vain vihjailemaan. Jos kirja olisi elokuva, vaipuisivat Nicole ja Haukka kiihkeästi suudellen sängylle, jonka jälkeen kamera liukuisi hienotunteisesti kattoon ja ruutu pimenisi seuraavaa kohtausta varten, jossa pariskunta makaa hengästyneenä vartalot visusti piilossa peittojen alla. Sen sijaan Haukka on kuin suoraan Harlekiini-romaanien oppikirjasta. Hän vaikuttaa omahyväiseltä pelimieheltä, mutta ulkokuori onkin vain hämäystä, jonka taakse piiloutuu herkkä ja sitä oikeaa naista vierelleen etsivä täydellinen uros. Hän panostaa hyväntekeväisyyteen, hän on huomaavainen ja hellä, ja kaiken lisäksi hänen seksuaalista vetovoimaansa on mahdoton vastustaa. Näiden hämmästyttävien piirteiden alkaessa paljastua Nicole ajattelee Haukan olevan melkein liian hyvä ollakseen todellinen, kun taas minä taas haukottelin ja arvailin kuinka pian seuraava kliseinen "yllätys" saatetaan päivänvaloon.

Mallery kirjoittaa mutkattomasti ja melkein liian vauhdikkaasti, mikä tekee tapahtumista välillä hämmentävän kömpelöitä. Osa saattaa johtua myös Marjut Särkkälän hitusen huolimattomasta suomennoksesta. On kuin Mallery jättäisi vahingossa pois yhden vaiheen tapahtumaketjusta, jolloin henkilöiden mielialat tekevät kummallisia täyskäännöksiä tai dialogin sävy vaihtelee lauseesta toiseen. Sen takia Haukan ja Nicolen keskinäinen flirttailu on kaikessa töksähtelevyydessään oikein viihdyttävää, kun kepeyttä ei ole täysin tavoitettu ja heidän nopeatempoiseksi ja nokkelaksi tarkoitetun sanailunsa läpi kuultaa Malleryn kova yrittäminen. Tilanteita, missä Haukka piirittää kylmäkiskoista Nicolea, on kyllästymiseen asti, ja ne menevät aina saman kaavan mukaan. Nicolen torjuva asenne innostaa Haukkaa yrittämään pontevammin, mikä vain lisää hänen hahmonsa ennalta-arvattavuutta.

- Mitä jos hyppäisimme kosiskeluvaiheen yli ja menisimme suoraan sänkyyn? hän kysyi.

Nicole kohotti keppiään. - Mitä jos pieksäisin sinut tällä?

- En innostu kivusta. Innostutko sinä? Haluatko, että piiskaan sinua?

Nicole punastui. - En. Uskomatonta, mitä sinä puhut.

- Yritän vain saada selville, mistä sinä pidät.

- Luulet, että olet kovinkin fiksu, muttet ole.

- Kyllä olen.

- Mene pois.

- Et tarkoita tuota.

- Kyllä tarkoitan, Nicole vastasi.

- Todista se. Aion suudella sinua. Kerron sen etukäteen siksi, että sinulla on aikaa nousta autoon ja ajaa pois. Lasken jopa kymmeneen, jos haluat. Saat aikaa miettiä.

Haukka hipaisi taas Nicolen poskea.

Jätän teidät jännitykseen enkä paljasta, lankeaako Nicole, mutta voin kyllä varoittaa, että samaan tyyliin toistuvat erittäin hedelmälliset keskustelut alkavat nopeasti puuduttaa. Muuten Suloisia suunnitelmia ei suinkaan ole mitään ajanhukkaa, vaan hahmoihin on helppo tykästyä eikä vaiheikas tarina pääse kyllästyttämään.

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri - neljä lyyristä esseetä

Halusin lukea tämän teoksen ei ehkä niin yllättäen Monika Fagerholmin takia. Ihastuin hänen kirjoitustyyliinsä lukion ekalla, kun ahmin Ihanat naiset rannalla-romaania välitunneilla ja bussissa niin, että meinasin ajaa pysäkin ohi. Muistan saman vuoden kesälomareissun siitä, että ylipitkä ajomatka Saksasta eteläisempiin maihin kului hämmästyttävän kivuttomasti Diivan parissa. Amerikkalainen tyttö vaati pari lukukertaa tehdäkseen lähtemättömän vaikutuksen. Säihkenäyttämö oli vielä kummallisempi ja oli minulla kesken kokonaisen kesän ajan. Kirjahyllyssä odottaa tällä hetkellä Lola ylösalaisin, joka oli ilahduttavin yllätys joululahjakasassa. Vaikka en välttämättä pysy aina ihan kärryillä Fagerholmin luomissa maailmoissa, pidän häntä yhtenä lempikirjailijoistani. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa (Sham ja Patricia ovat jossain tuolla muiden lukuhetkien lomassa, mutta ne ovat jo pyyhkiytyneet mielestäni) ja tiedän jatkavani sillä linjalla, vaikka Meri taitaa olla epämääräisin teos tähän mennessä. Se on alunperin Martin Johnsonin ja Fagerholmin yhdessä kirjoittama radio-ohjelma, joka laajeni jälkeenpäin kirjaksi. Uskon, että oli oikea ratkaisu lukea teos suomennettuna (Asko Sahlbergin käsialaa), sillä suomenruotsalaisuudestani huolimatta ruotsi on heikompi kieleni ja jouduin nytkin tekemään kovasti töitä, että pysyin täysillä mukana jokaisessa esseessä. En ehkä onnistunut täydellisesti, mutta vaikka kaikki tarinoiden yksityiskohdat eivät painuneetkaan mieleeni, jätti Meri ainakin voimakkaan muiston tunnelmansa osalta.

Nimensä mukaisesti Meri sisältää neljä lyyristä esseetä, mutta teksti voisi yhtä hyvin jatkua alusta loppuun yhden otsikon alla. En löytänyt punaista lankaa, joka olisi erotellut esseet toisistaan, sillä ne kaikki sekoittelevat iloisesti eri tyylilajeja, aikakausia ja kertojia. Myös fontti vaihtelee muutaman sivun välein. En aio yrittääkään selittää, mistä esseet kertovat, sillä niissä on rutkasti sisältöä eivätkä tapahtumat oikeastaan edes ole kovin olennaisia. Tärkeintä on tunnelma, ja se, mitä teos pyrkii ylistämään: meri.

Lueskelin kirjaa ennen nukkumaanmenoa sekä heti herättyäni, ja se kuljetti minut molempina ajankohtina pois sängystäni johonkin unenomaiseen todellisuuteen. Faktapitoiset tekstit, joissa haastatellaan mereen tavalla tai toisella erikoistuneita asiantuntijoita, tai joissa käydään läpi esimerkiksi sukellusveneeseen kuolleiden historiaa, vaihtelevat fiktiivisten tekstien kanssa muodostaen luonnollisen jatkumon kirjan alusta loppuun. Teos olisi aivan yhtä vakuuttava, vaikka sitä ei olisi jaoteltu neljän eri otsikon alle, sillä ainakaan minun lukukokemukseeni erilaiset teemat eivät vaikuttaneet lainkaan. Kaikki käsittelevät kuitenkin merta enemmän tai vähemmän synkästä tai vähintäänkin vakavasta näkökulmasta.

Kirjoitustyylistä käy ilmi, kuinka Fagerholm ja Johnson kunnioittavat aihettaan, sillä he kirjoittavat painokkaasti, välillä raskaasti kun aihe niin vaatii, mutta koko ajan niin kauniisti, että ilman sitä vaikutus ei olisi puoliksikaan yhtä voimakas. Jokaista aihetta käsitellään taitavasti tasapainotellen. Ihmisen saastuttamisen tuhoisista seurauksista ei saarnata vaan ne tuodaan toteavasti esille, mikä jo itsessään kertoo jotakin huolestuttavasta tilanteesta. Faktapitoiset osuudet vaativat keskittymistä, mutta eivät ole liian haastavia. Syvyydet ovat myös vaatineet uhreja syistä, joita en aiemmin osannut ajatellakaan. Meri esitetäänkin välillä oikeana kuoleman kehtona, mutta ei lohduttomuuteen saakka. Ennemmin minulla heräsi aivan valtava halu lähteä saaristoon, jonka koruton kauneus avautui minulle nyt kirjan sivuilta paljon paremmin kuin mitä lapsena osasin tuntea perheen yhdistetyillä vene- ja telttaretkillä.

Pikkuinen kirja avaa lukijan eteen valtavan mysteerisen meren ja herättelee uteliaisuutta raottamalla mitä kaikkea meren pohjalle on uponnut ja minkälaisista käsittämättömistä syvyyksistä on kyse. Kuinka ihminen on sinnikkäästi yrittänyt valloittaa sitä, seilata pikkuisilla paateilla merien läpi joutuen aina nöyrtymään ja antamaan merelle periksi.

Pari viikkoa sitten näin isäni lukevan kirjaa, jossa käydään kronologisesti läpi kaikki Suomen tai Ruotsin tai Pohjoismaiden - en muista, niin tylsältä kirja vaikutti - laivaonnettomuudet tietyiltä vuosikymmeniltä. Kirja oli pelkkiä vuosilukuja, laivojen nimiä, uhrilukuja ja muutaman sanan selityksiä uppoamisille. Olin yhtenä isona kysymysmerkkinä: miten kukaan jaksaa lukea tämmöistä? Vieläpä vapaaehtoisesti? En koskisi näin pitkäveteiseen kirjaan vaikka minulle maksettaisi! Mutta nyt, luettuani Fagerholmin ja Johnsonin version merestä, voin jollain tapaa ymmärtää, mikä sai isäni tarttumaan kirjaan. On merenkulussa kyllä jotakin todella kiehtovaa.

Joyce Carol Oates - Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates on ollut lukulistallani monta vuotta, ja nyt pääsin vihdoin tutustumaan häneen satunnaisesti valikoidun teoksen kautta, joka pönötti esillä kirjaston hyllyssä. Kosto: Rakkaustarina on sivumäärältään lyhyt, mutta raskaan sisällön takia en olisi toivonutkaan yhtään enempää pituutta. En oikeastaan ole varma, oliko Kosto ollenkaan hyvä idea ensimmäiseksi kirjaksi, sillä en välttämättä halua lukea yhtä ahdistavia teoksia ainakaan ihan heti. Onko Oatesin maailmassa lainkaan toivoa, vai onko Kosto vain poikkeuksellisen lohduton? Koetin lukea kirjaa ennen nukkumaanmenoa, enkä saanut pariin tuntiin unta sen kolkon tunnelman takia. Tämä kertoo kirjasta paljon, sillä koskaan aiemmin minulle ei ole ollut väliä luenko kevyttä hömppää vai jännää dekkaria ennen nukahtamista. Samalla tiedän jatkavani kirjailijaan tutustumista, sillä hänen kirjoitustyylinsä on liian lumoavaa unohdettavaksi.

Kosto on tavallaan todella suoraviivainen ja yksinkertainen tarina, joka käy systemaattisesti läpi Teena Maguiren raiskauksen ja sen seuraukset. Teena on eräänä kesäyönä matkalla kotiin nuoren tyttärensä Bethien kanssa, kun joukko humalaisia ja huumeisia nuoria raahavat heidät venevajaan ja pahoinpitelevät sekä raiskaavat Teenan hänen tyttärensä piileskellessä romujen seassa silmät tiukasti kiinni. Teena jää eloon, mutta se kaunis ja sosiaalinen Teena, joka hän oli ennen, on lopullisesti muserrettu. Myös Bethien entinen elämä ja lapsuus loppuu kuin seinään, kun hän joutuu kasvokkain liian raa'an todellisuuden kanssa, josta hän joutuu selviämään ilman kenenkään apua. Oikeudenkäynti aloitetaan, mutta järjetöntä kyllä tekijät puhuvat itsensä vapaiksi kieron mutta maineikkaan asianajajan avulla. Teenan kotikaupungin yleinen mielipide tuntuu olevan suunnilleen "sehän oli aina flirttailemassa ja pukeutuikin niin paljastavasti".

Lukukokemus oli siinä mielessä ristiriitainen, että halusin samaan aikaan lukea koko kirjan kerralla ja samalla lopettaa kesken. Itse raiskaukseen palataan monta kertaa ja välillä niin oksettavin yksityiskohdin, ettei varmasti jää epäselväksi, kuinka epäinhimillisestä teosta on kyse. En usko että raiskauksesta voi koskaan lukea rauhallisin mielin, mutta siinä on eroja, kuinka etäiseksi teko jää. Tässä tapauksessa se tulee suoraan iholle, mutta Oates ei kuitenkaan mässäille väkivaltaisuudella. Kerronta on ennemmin kylmää kuin lukijan tunteisiin vetoavaa, ja juuri se tekee kirjan tunnelmasta erityisen iljettävän. Teenan ja hänen tyttärensä elämä suistuu raiteiltaan, tekijät ovat selvillä ja ansitsisivat elinkautisen, mutta oikeus ei silti toteudu. Olo on avuton: eihän näin voi käydä? Tämä on ihan järjetöntä! Silti romaani tuntuu realistiselta eikä ole lainkaan mahdotonta kuvitella romaanin räikeää epäoikeudenmukaisuutta. Teenaan kohdistuvat uhkailut oikeudenkäynnin aikana lannistaisivat kenet tahansa, varsinkin kun hän ei ole lähtökohtaisestikaan valmis puolustamaan itseään. Hän haluaa vain unohtaa ja vaipua lamaannuttavaan masennukseen, missä kukaan ei häiritse häntä. Mieli on siitä hieno, että se kehittää omat suojaavat puolustusmekanisminsa ja auttaa akuuteimman kriisin yli. Teena ei pitkään aikaan edes muista, miksi hän makaa sairaalassa vain puoliksi hengissä.

Raivostuttavinta itse rikoksen lisäksi on tietysti se, kuinka asukkaat suhtautuvat tapahtuneeseen. Tekijät ovat suosittuja nuoria poikia, joilla on lupaava tulevaisuus edessään, eikä kultapoikia haluta syyttää ilman tarkkaa tietoa siitä, mitä vajassa oikeastaan tapahtui. Ainoa silminnäkijä on Teenan tytär, mutta oikeastaan vain hänen kuulonsa voi luottaa, sillä hän istui piilossa silmät visusti kiinni suurimman osan ajasta. Tapahtuu klassinen vääryys, jossa nainen onkin syyllinen miehen tekemään rikokseen jo pelkästään sukupuolensa perusteella. Hänhän kerjäsi sitä. Miksi kukaan muuten pukeutuisi paljastavasti ja hymyilisi miehille? Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun luen aiheesta, varsinkaan kun miettii sukupuolten välistä epätasa-arvoa yleisemmin, mutta en taida koskaan oppia hillitsemään suuttumustani. Kosto on toki vain fiktiota, ainakin tietääkseni, mutta ei ole kovin vaikeaa vetää yhtymäkohtia todellisuuteen. Siinäkin mielessä Oates on taitava, että hän onnistuu kuohuttamaan tunteita kirjoittamalla puolueettomasti ja kiihkottomasti. Vaikka alusta asti onkin toki selvää, ketkä ovat tarinan rikollisia, eikä lukijan tarvitse punnita keneen kohdistaa sympatiansa. Kenties tunteista riisuttu kerronta antaa pienen käsityksen siitä, miten tuhoisa vaikutus raiskauksella on Teenaan. Lukija näkee vain hänen rapistuvan ulkokuorensa, mutta sen perusteella voi olettaa, ettei sisällä ole enää paljon mitään. Ollessaan taas toimintakykyinen Teena turruttaa itsensä alkoholilla, eikä hän välttämättä pysyisi hengissä muuten kuin yrittämällä poistaa tapahtuman ja sen jättämät jäljet muistoistaan. Tai kenties hänen entinen minänsä kuolee jo raiskausyönä, eikä tunteita sen jälkeen yksinkertaisesti ole. Oikeudenkäynnissä hän joutuisi käymään tapahtuneen läpi yhä uudestaan, mikä on mahdotonta, ja siksi prosessista kerrotaan hyvin mekaanisesti, aivan kuin kirja muuttuisi yhtäkkiä viralliseksi raportiksi.

Ainoa toivon häivähdys tulee kirjaan poliisi Dromoorin myötä. Hän on se, joka löytää uhrit vajasta raiskauksen jälkeen, rikkinäisinä ja järkyttyneinä, eikä Bethie unohda miestä koskaan. Itse asiassa hän kokee Dromoorin pelastajanaan ja tuntee niin vahvaa kiitollisuutta, että kehittää kymmeniä vuosia vanhempaan mieheen elinikäisen rakkauden. En kuitenkaan usko, että kirjan nimi viittaa suoraan Bethieen, sillä hänen kiihkeissä tunteissaan on jotakin lapsenomaista ja surullista, sillä se muistuttaa aina traagisesta tapahtumasta. Hänen rakkautensa kohde määräytyy selkeästi sattuman kautta, sillä kuka tahansa muu olisi voinut astella venevajaan ensimmäisenä. Dromoor ei haluaisi oikeastaan olla missään tekemisissä runnellun äidin ja tyttären kanssa, sillä hänellä on omakin perhe, mutta hän löytää itsensä kerta toisensa jälkeen seuraamasta tilanteen kehittymistä. Taitaa olla nurinkurisesti niin, että Dromoorilla on tunteita Teenaa kohtaan, joita hän ei myönnä edes itselleen, eikä hän voi olla ottamatta oikeutta omiin käsiinsä. Tässä vaiheessa lukijan täytyy miettiä, mikä on moraalisesti oikein ja kuinka korkealle viha saa kuohahtaa. Silmä silmästä vai inhimillinen oikeusprosessi, riittääkö jälkimmäinen vai mitä se kertoo minusta, jos kannatan ensimmäistä vaihtoehtoa? Lailliset keinot eivät ilmiselvästi riitä tekijöiden rankaisemiseksi, joten eikö julma kosto ole siinä tapauksessa ainoa vaihtoehto? Oates ei pyri selittelemään tai oikeuttamaan mitään, vaan lukija saa tehdä sen ihan itse.

Oatesin kirjoitustyyli on niin herkullinen, että tarinan vastenmielisyydestä huolimatta lukukokemus kääntyi lopulta positiiviseksi. Iloitsen aina yhtä paljon, kun löydän uuden tuttavuuden, joka erottuu selvästi ja jää vahvasti mieleen. Uskon että suomentaja Kaijamari Sivill välittää tarkasti sen, miten Oates kirjoittaa säälimättömästi mutta kauniisti, kuinka hän kertoo näennäisesti muutaman henkilön tarinan mutta tavoittaa samalla laajemman käsityksen ihmisen mielestä, siitä miten se toimii välillä niin toivottoman väärin.

Jane Green - The Patchwork Marriage

Miellän Jane Greenin aina chick lit-kirjailijaksi, mutta en nyt asiaa tarkemmin pohtiessani keksi syytä sille. Hän kirjoittaa kevyesti, enkä ole lukenut yhtäkään kirjaa, jossa rakkaus ei olisi pääosassa, mutta ne eivät vielä yksistään määritä chick litiä. Green kirjoittaa viihdettä, jonka pääosa on aina naispuolinen, mutta hänen sankarittarensa voivat olla minkä ikäisiä tahansa ja missä elämäntilanteessa tahansa. Oikeastaan yritykset luokitteluun ovat muutenkin täysin hyödyttömiä, sillä mitä väliä kategorialla, kunhan kirja imaisee mukaansa? Jane Green kun on ennen kaikkea tarinankertoja. Viihdyn aina yhtä hyvin Greenin kertomusten parissa riippumatta aiheesta, sillä niissä on selkeä juoni, useita jännitysmomentteja ja onnellinen loppu. Ne ovat kuin satuja aikuisille: tarinoita, jotka kertovat juuri siitä mitä takakansi lupaa ilman piilotettuja tasoja tai vakavamielistä melankoliaa. Tosielämää pienin lisämaustein, jotka varmistavat, että lukijalle jää hyvä mieli.

The Patchwork Marriage kertoo oikeastaan todella rankoista aiheista, mutta tyylilleen ominaisesti Green ei kirjoita lannistavasti. Pointtina on päästä huonompien kausien läpi voittajana luovuttamisen tai surkuttelun sijaan. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kerrotaan Andin näkökulmasta. Hän on onnellisesti naimisissa Ethanin kanssa mutta ei yhtä onnellisissa väleissä Ethanin vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi Sophia on Andille kuin oma tytär, mutta Emily on oikea kauhukakaran perikuva, joka kerjää isänsä huomiota eikä voi sietää Andia. Toisessa ja kolmannessa osassa muutkin pääsevät avaamaan tarinaa omasa näkökulmastaan, ja oikein yllätyin kuinka monin eri tavoin tukalan tilanteen voi kokea. Riitaisa arki huipentuu siihen, kun paljastuu, että Emily on raskaana. En halua kertoa liikaa, sillä oma jännityksensä syntyy siitä, toteutuvatko Andin haaveet adoptiolapsesta, jonka hän saa kasvattaa vauvasta asti, vai aikooko Emily omaksua äidin roolin teini-iän angsteista huolimatta.

Koko alkupuolisko kirjasta on yhtä hampaiden kiristelyä, kun Andi tekee kaikkensa saavuttaakseen edes jonkinlaisen rauhan Emilyn kanssa. Emily käyttäytyy kuin mikäkin pikkulapsi ja alkaa parkua raivokkaasti heti kun ei saa tahtoaan läpi tai kun Ethan osoittaa huomiota Andille. Sympatiani olivat pitkään kokonaan Andin puolella, sillä hän todella yrittää olla miellyttävä ja ymmärtäväinen Emilya kohtaan. Hän näkee kuitenkin vaivaa aivan turhaan, sillä Emily on päättänyt lujasti olla kiintymättä uuteen äitipuoleensa. Andin kamppailussa teini-ikäisen raivoa vastaan on jotakin samaa kuin keskusteluissa siitä, kuinka opettajien tulisi pärjätä nykyajan koululaisten kanssa. On varottava sanojaan, on löydettävä juuri oikeanlainen lähestymiskeino jokaisen oppilaan kanssa, on osattava selittää pöyristyneille vanhemmille, mitä heidän kullannuppunsa puuhailee päivisin. Andi tasapainottelee samaan malliin Ethanin kanssa, joka ei suostu huomaamaan, kuinka taitava hänen tyttärensä on manipuloimaan. Andin halu jättää koko uppoava laiva taakseen on täysin ymmärrettävä, varsinkin kun Emily on tehnyt varsin selväksi, ettei Andi tule koskaan olemaan äiti hänelle. Andi on valmis rakastamaan Emilya kuin omaa tytärtään, mutta se ei riitä.

Minun oli vaikea ymmärtää, mistä kaikki Emilyn viha kumpuaa Andin ollessa niin uhrautuvainen, tai miksi hän pitää kivenkovaa kiinni käsityksestään, jonka mukaan Andi on pelkkä huijari, joka esittää rakastavansa Ethanin tyttäriä vain pitääkseen miehensä tyytyväisenä. Kun Emily pääsee kertomaan omasta näkökulmastaan, valkenee pikkuhiljaa, ettei hänen käyttäytymisensä liity oikeastaan mitenkään Andiin. Hän on vain oiva kohde sille surulle ja suuttumukselle, jota hylkäämäksi tulemisen tunteet ovat aiheuttaneet. Emily sanoo useasti, kuinka hän pelkää kaikkien alkavan vihata häntä heti kun tutustuvat häneen, joten on helpompi kääntää selkänsä itse, ennen kuin hänet torjutaan. Asenne on mielestäni täysin ymmärrettävä, varsinkin teini-iässä, kun kaikki, normaali elämäkin, on muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Emilysta on silti vaikea pitää, ennen kuin hän rauhoittuu ja aikuistuu. Senkin jälkeen riidat ovat hermostuttavia, sillä Andi ja Emily tajuavat toisiaan täysin väärin. He ajattelevat ristiin ja luulevat toisistaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Jossakin vaiheessa perheen ulkopuolinen apu tulee puheeksi, ja ehdin jo innostua, mutta ajatusta ei koskaan toteuteta.

Kirjan lopussa on Jane Greenen haastattelu, jossa hän kertoo motiiveistaan kirjan kirjoittamiselle ja tavasta, jolla tarina kehittyi kirjoittamisen aikana (lisää tällaisia!). Green sanoo huomanneensa lopussa, että Emilysta oli yllättäen kehittynyt hänen lempihahmonsa, ja niin kävi minullekin. Yhdessä vaiheessa hän käy läpi lähes nolostuttavan kliseisen muodonmuutoksen lihavasta, rumasta goottitytöstä kauniiksi ja laihaksi blondiksi. Ulkonäöllisesti ratkaisu on naurettava, varsinkin kun sitä korostetaan kyllästymiseen asti. Myös Emilyn suhde ensimmäiseen poikaystäväänsä on samalla tavalla stereotyyppinen kuin hänen uudistunut ulkonäkönsä, mikä hiukan oudoksutti. Greenillä on ilmiselvästi lentävä mielikuvitus, joten miksi tämä geneerinen hahmo? Muutoin Emilyn kehitys on pelkästään myönteistä luettavaa. Hänestä tulee seesteisempi ja hän alkaa viimeinkin ymmärtää, miten hänen entinen käytöksensä vaikuttaa läheisiin, jotka ovat hänelle tärkeitä. Silti minun on myönnettävä, että luin aikuistuneen Emilyn ja uutta puhtia saaneen Andin taisteluja välillä aavistuksen vahingoniloisena. Osittain koska Emily tajuaa millainen hirviö hän on nuorempana ollut ja osittain siksi, ettei Andi enää joudu jatkuvasti alakynteen. Green osaa koukuttaa lukijansa jo henkilöiden välisillä kemioilla, joille The Patchwork Marriage rakentuukin. Romaani on hyvin dialogipainotteinen ja henkilöiden yhteenotot, niin riitaisat kuin intohimoiset, ovat välillä aivan rehellisesti todella jännittäviä.

Romaanin tarina rönsyilee ajan ja aiheiden suhteen paljon enemmän kuin osasin odottaa. Emilyn kesyttäminen ei olekaan suurin dilemma, vaan yleisemmin perheen kasassa pysyminen, miten vuosien vieriminen vaikuttaa sen rakenteisiin. Vaikka vanhempi-lapsi-suhde on kirjan suurin aihe, ei rakkaussuhteita ja niiden tuomaa draamaa unohdeta, puhumattakaan ystävien merkityksestä. Maailman tavallisimmat aiheet, mutta minä en ainakaan kyllästy niihin koskaan. Andi ehtii käydä eron partaalla ja ihastua toiseen mieheen, mutta myös Emilyn ja jopa Andin ystävien suhteisiin paneudutaan. Tietyt kohtaukset tuntuvat irrallisilta eivätkä olisi puuttuessaan välttämättä huonontaneet romaania, mutta toisaalta, miksi kaikkien tapahtumien pitäisi liittyä loogiseen suurempaan kokonaisuuteen? Green kirjoittaa hyvin, romaania lukiessaan rentoutuu ja sen suoraviivaisesta helppolukuisuudesta nauttii. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja ehkä moitteeni Emilyn kulunutta hahmoa kohtaan johtuvatkin siitä, että romaanin viimeiset käänteet ovat Disney-satujen "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti"-tasoa. Emily pääsee epävarmuuksistaan, luotaantyöntävästä ulkomuodostaan ja yksinäisyydestään. Juuri sen takia Jane Greenin romaanit ovat ihania: ne voivat olla hieman epäuskottavia sokerisuudessaan, mutta samalla mietin salaa, että voi kun minullekin kävisi noin hyvin!