Jane Green - The Patchwork Marriage

Miellän Jane Greenin aina chick lit-kirjailijaksi, mutta en nyt asiaa tarkemmin pohtiessani keksi syytä sille. Hän kirjoittaa kevyesti, enkä ole lukenut yhtäkään kirjaa, jossa rakkaus ei olisi pääosassa, mutta ne eivät vielä yksistään määritä chick litiä. Green kirjoittaa viihdettä, jonka pääosa on aina naispuolinen, mutta hänen sankarittarensa voivat olla minkä ikäisiä tahansa ja missä elämäntilanteessa tahansa. Oikeastaan yritykset luokitteluun ovat muutenkin täysin hyödyttömiä, sillä mitä väliä kategorialla, kunhan kirja imaisee mukaansa? Jane Green kun on ennen kaikkea tarinankertoja. Viihdyn aina yhtä hyvin Greenin kertomusten parissa riippumatta aiheesta, sillä niissä on selkeä juoni, useita jännitysmomentteja ja onnellinen loppu. Ne ovat kuin satuja aikuisille: tarinoita, jotka kertovat juuri siitä mitä takakansi lupaa ilman piilotettuja tasoja tai vakavamielistä melankoliaa. Tosielämää pienin lisämaustein, jotka varmistavat, että lukijalle jää hyvä mieli.

The Patchwork Marriage kertoo oikeastaan todella rankoista aiheista, mutta tyylilleen ominaisesti Green ei kirjoita lannistavasti. Pointtina on päästä huonompien kausien läpi voittajana luovuttamisen tai surkuttelun sijaan. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kerrotaan Andin näkökulmasta. Hän on onnellisesti naimisissa Ethanin kanssa mutta ei yhtä onnellisissa väleissä Ethanin vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi Sophia on Andille kuin oma tytär, mutta Emily on oikea kauhukakaran perikuva, joka kerjää isänsä huomiota eikä voi sietää Andia. Toisessa ja kolmannessa osassa muutkin pääsevät avaamaan tarinaa omasa näkökulmastaan, ja oikein yllätyin kuinka monin eri tavoin tukalan tilanteen voi kokea. Riitaisa arki huipentuu siihen, kun paljastuu, että Emily on raskaana. En halua kertoa liikaa, sillä oma jännityksensä syntyy siitä, toteutuvatko Andin haaveet adoptiolapsesta, jonka hän saa kasvattaa vauvasta asti, vai aikooko Emily omaksua äidin roolin teini-iän angsteista huolimatta.

Koko alkupuolisko kirjasta on yhtä hampaiden kiristelyä, kun Andi tekee kaikkensa saavuttaakseen edes jonkinlaisen rauhan Emilyn kanssa. Emily käyttäytyy kuin mikäkin pikkulapsi ja alkaa parkua raivokkaasti heti kun ei saa tahtoaan läpi tai kun Ethan osoittaa huomiota Andille. Sympatiani olivat pitkään kokonaan Andin puolella, sillä hän todella yrittää olla miellyttävä ja ymmärtäväinen Emilya kohtaan. Hän näkee kuitenkin vaivaa aivan turhaan, sillä Emily on päättänyt lujasti olla kiintymättä uuteen äitipuoleensa. Andin kamppailussa teini-ikäisen raivoa vastaan on jotakin samaa kuin keskusteluissa siitä, kuinka opettajien tulisi pärjätä nykyajan koululaisten kanssa. On varottava sanojaan, on löydettävä juuri oikeanlainen lähestymiskeino jokaisen oppilaan kanssa, on osattava selittää pöyristyneille vanhemmille, mitä heidän kullannuppunsa puuhailee päivisin. Andi tasapainottelee samaan malliin Ethanin kanssa, joka ei suostu huomaamaan, kuinka taitava hänen tyttärensä on manipuloimaan. Andin halu jättää koko uppoava laiva taakseen on täysin ymmärrettävä, varsinkin kun Emily on tehnyt varsin selväksi, ettei Andi tule koskaan olemaan äiti hänelle. Andi on valmis rakastamaan Emilya kuin omaa tytärtään, mutta se ei riitä.

Minun oli vaikea ymmärtää, mistä kaikki Emilyn viha kumpuaa Andin ollessa niin uhrautuvainen, tai miksi hän pitää kivenkovaa kiinni käsityksestään, jonka mukaan Andi on pelkkä huijari, joka esittää rakastavansa Ethanin tyttäriä vain pitääkseen miehensä tyytyväisenä. Kun Emily pääsee kertomaan omasta näkökulmastaan, valkenee pikkuhiljaa, ettei hänen käyttäytymisensä liity oikeastaan mitenkään Andiin. Hän on vain oiva kohde sille surulle ja suuttumukselle, jota hylkäämäksi tulemisen tunteet ovat aiheuttaneet. Emily sanoo useasti, kuinka hän pelkää kaikkien alkavan vihata häntä heti kun tutustuvat häneen, joten on helpompi kääntää selkänsä itse, ennen kuin hänet torjutaan. Asenne on mielestäni täysin ymmärrettävä, varsinkin teini-iässä, kun kaikki, normaali elämäkin, on muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Emilysta on silti vaikea pitää, ennen kuin hän rauhoittuu ja aikuistuu. Senkin jälkeen riidat ovat hermostuttavia, sillä Andi ja Emily tajuavat toisiaan täysin väärin. He ajattelevat ristiin ja luulevat toisistaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Jossakin vaiheessa perheen ulkopuolinen apu tulee puheeksi, ja ehdin jo innostua, mutta ajatusta ei koskaan toteuteta.

Kirjan lopussa on Jane Greenen haastattelu, jossa hän kertoo motiiveistaan kirjan kirjoittamiselle ja tavasta, jolla tarina kehittyi kirjoittamisen aikana (lisää tällaisia!). Green sanoo huomanneensa lopussa, että Emilysta oli yllättäen kehittynyt hänen lempihahmonsa, ja niin kävi minullekin. Yhdessä vaiheessa hän käy läpi lähes nolostuttavan kliseisen muodonmuutoksen lihavasta, rumasta goottitytöstä kauniiksi ja laihaksi blondiksi. Ulkonäöllisesti ratkaisu on naurettava, varsinkin kun sitä korostetaan kyllästymiseen asti. Myös Emilyn suhde ensimmäiseen poikaystäväänsä on samalla tavalla stereotyyppinen kuin hänen uudistunut ulkonäkönsä, mikä hiukan oudoksutti. Greenillä on ilmiselvästi lentävä mielikuvitus, joten miksi tämä geneerinen hahmo? Muutoin Emilyn kehitys on pelkästään myönteistä luettavaa. Hänestä tulee seesteisempi ja hän alkaa viimeinkin ymmärtää, miten hänen entinen käytöksensä vaikuttaa läheisiin, jotka ovat hänelle tärkeitä. Silti minun on myönnettävä, että luin aikuistuneen Emilyn ja uutta puhtia saaneen Andin taisteluja välillä aavistuksen vahingoniloisena. Osittain koska Emily tajuaa millainen hirviö hän on nuorempana ollut ja osittain siksi, ettei Andi enää joudu jatkuvasti alakynteen. Green osaa koukuttaa lukijansa jo henkilöiden välisillä kemioilla, joille The Patchwork Marriage rakentuukin. Romaani on hyvin dialogipainotteinen ja henkilöiden yhteenotot, niin riitaisat kuin intohimoiset, ovat välillä aivan rehellisesti todella jännittäviä.

Romaanin tarina rönsyilee ajan ja aiheiden suhteen paljon enemmän kuin osasin odottaa. Emilyn kesyttäminen ei olekaan suurin dilemma, vaan yleisemmin perheen kasassa pysyminen, miten vuosien vieriminen vaikuttaa sen rakenteisiin. Vaikka vanhempi-lapsi-suhde on kirjan suurin aihe, ei rakkaussuhteita ja niiden tuomaa draamaa unohdeta, puhumattakaan ystävien merkityksestä. Maailman tavallisimmat aiheet, mutta minä en ainakaan kyllästy niihin koskaan. Andi ehtii käydä eron partaalla ja ihastua toiseen mieheen, mutta myös Emilyn ja jopa Andin ystävien suhteisiin paneudutaan. Tietyt kohtaukset tuntuvat irrallisilta eivätkä olisi puuttuessaan välttämättä huonontaneet romaania, mutta toisaalta, miksi kaikkien tapahtumien pitäisi liittyä loogiseen suurempaan kokonaisuuteen? Green kirjoittaa hyvin, romaania lukiessaan rentoutuu ja sen suoraviivaisesta helppolukuisuudesta nauttii. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja ehkä moitteeni Emilyn kulunutta hahmoa kohtaan johtuvatkin siitä, että romaanin viimeiset käänteet ovat Disney-satujen "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti"-tasoa. Emily pääsee epävarmuuksistaan, luotaantyöntävästä ulkomuodostaan ja yksinäisyydestään. Juuri sen takia Jane Greenin romaanit ovat ihania: ne voivat olla hieman epäuskottavia sokerisuudessaan, mutta samalla mietin salaa, että voi kun minullekin kävisi noin hyvin!

Riikka Pulkkinen - Vieras

Olin aivan ihastunut Riikka Pulkkisen edelliseen romaaniin, ja haluan sanoa heti, että Vieras teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Minulla ei ollut mitään epäilyksiä siitä, etteikö Pulkkisen kolmas romaani lunastaisi odotuksia, ja lukemani (onneksi vain muutamat) arviot ovat olleet oikeastaan poikkeuksetta positiivisia. Tosin yhdessäkään niistä en huomannut sellaista hehkutusta, jolla haluaisin itse täyttää tämän tekstin. Kyllähän Vieras on saanut huomiota, niin paljon että se meinasi yhdessä vaiheessa tulla korvista ulos (esim. kirjamessujen aikaan), mutta ajattelin silti, että kirja on luultavasti korkeintaan "tosi hyvä". Mutta ei niin hyvä kuin Totta. Nyt lukemisen jälkeen en tiedä, kannattaako näitä kahta romaania edes vertailla, sillä ollessaan selkeästi tuttua Pulkkista ne ovat silti kaksi omanlaistaan kirjaa.

Tiesin etukäteen sen, että Vieraan kertoja Maria on pappi, joka pakenee tukalaa tilannetta kotoaan New Yorkiin äitinsä juurille. Nuorempana hän on sairastanut anoreksiaa ja tanssinut balettia, ja hän muistelee menneisyyttään samalla kun koettaa järjestellä nykyisyyttään siedettävämpään muotoon. Sitä en tiennyt, että tarinan yksi tärkeimpiä henkilöitä on pikkuinen Yasmina, joka ei ole syntyperältään suomalainen vaan yrittää opetella maan tavoille ja omaksua kieltä niin uutterasti kuin vain pystyy. Maria ja Yasmina ystävystyvät, ja pikkuhiljaa Maria huomaa, että Yasmina pelkää jotakin, jota hän joutuu pakenemaan päivittäin. Kaikki eivät ole suopeita maahanmuuttajia kohtaan.

Monikulttuurinen New York luo selvän kontrastin sulkeutuneemmalle suomalaisuudelle, ja rasismi ja erilaisuus ovat romaanin tärkeimpiä teemoja. Vaikka uusi kaupunki on paljon avoimempi kuin Marian kotipaikka, on sielläkin omat ristiriitansa ja säännöt sille, mikä on kenenkin reviiriä.  Maria joutuu toteamaan, ettei hänen äitinsäkään ollut välttämättä niin sinut ei-suomalaisen taustansa kanssa kuin antoi ymmärtää tarinoissa, joita kertoi lapsilleen. Eksynyt Maria ei ole enää varma kuka hän on pohjimmiltaan, ja uskaltaa ehkä siksi heittäytyä välillä villiksi ja vastuuttomaksi päästyään pois kotoaan. Hän jättää aviomiehensä Suomeen ja viettää öitä miehen kanssa, jota kutsuu Tuntemattomaksi ja joka saa hänet uhmaamaan järjen ääntä, huitaisemaan pois kaikki entisen elämänsä vaatimukset. Kenties se on yritys pyyhkiä pois raskas menneisyys, kenties epätoivon sävyttämää riemua siitä, ettei hänellä ole sillä hetkellä mitään menetettävää.

Täytyy myöntää kenties hieman tylysti, että uskonasiat eivät yleensä kiinnosta minua lainkaan. Kaikki kirkko- ja jumala-puhe haukotuttaa. En voi sanoa, että Pulkkisen romaani olisi kovasti lisännyt mielenkiintoani kirkkoa kohtaan, mutta kirjassa käydään sellaisia keskusteluja uskonnon roolista ja papin velvollisuuksista ja perimmäisistä tehtävistä, että huomasin oikein jääväni pohtimaan asioita lukemisen lomassa. Vaikka kuulun kirkkoon, se ei näy elämässäni oikeastaan mitenkään, mutta kuinkakohan monelle seurakunta muodostaa tärkeän yhteisön? Kuinka paljon sen kautta oikeastaan vaikutetaan yhteiskuntaan? Marian huomatessa kuinka vaarallisessa tilanteessa Yasmina saattaa olla, hän yrittää vedota paikkakunnan asukkaisiin puhumalla lähimmäisenrakkaudesta ja yhteisöllisyydestä. Ajan hengen mukaisesti ihmiset ovat kuitenkin epäluuloisia ja omiin yksityisiin elämiinsä sulkeutuneita, vieraita naapureilleenkin, vaikka heitä erottaa vain yksi ohut seinä. Ulkomailla Maria taas hämmentyy ja huomaa epäluulojensa kasvavan, kun tuleva kanssa-asuja osoittaa alusta asti hämmästyttävää luottamusta häntä kohtaan. Perheen vastuu nousee myös esille, sillä velvollisuus pitää huolta perheenjäsenistä ja pysyä kasassa ei välttämättä ole itsestäänselvä. Marian ja hänen isänsä lyhyissä puhelinkeskusteluissa valtameren yli on töksähtelevyydestä huolimatta jotakin liikuttavaa: "Isien ja tyttärien puheen rytmi, taukojen tahdit".

Mielenkiintoisin tarinalinja minulle oli Marian nuoruusvuosien anoreksiakuvaukset. Voisi luulla minun jo kyllästyneen syömishäiriökirjallisuuteen ottaen huomioon sen määrän, mitä olen aiheesta lukenut, mutta Marian sairaudessa on omalaatuinen juonne, nimittäin uskonnollisuuden rooli itsensä nälkiinnyttämisessä. Nuori Maria hakee uskonnosta kannustimia syömättömyydelle, ja tekee ruokien pilkkomisesta ja millintarkoista määristä omat rituaalinsa. Hän uskoo kärsivänsä ihmiskunnan puolesta, ja hurahtaa lähes hulluuden puolelle. Se ei olekaan lainkaan outoa ottaen huomioon, miten vaisusti kroppa ja pää toimivat 37 kg:n painossa. Marian itsekidutus on tuskallista luettavaa, mutta mikäli ei ole täysin sopimatonta sanoa näin, myös kiehtovaa. Kerrankin syynä ei ole halu laihtua ulkonäköpaineiden vuoksi (näitä syitä mitenkään vähättelemättä), vaan erikoisempi halu antautua uskolle sieluineen ja vartaloineen kaikkineen. Toisaalta syömishäiriöissä, tavassa antaa niille valta hallita koko elämää, taitaa aina olla jotakin rituaalista ja harrasta.

Tanssipuolesta en jostain älyttömästä syystä saanut paljonkaan irti. Luulin, että se vetoaisi minuun eniten, mutta kuvaukset jäävät kenties liian etäisiksi tai tanssityyli on minulle niin tuntematon, etten osannut eläytyä kunnolla. Maria koettaa puhdistautua tanssin kautta, päästää itsestään irti, mutta pyrkimys intohimoon ja heittäytymiseen ei välity muuten kuin sanojen tasolla. Tai ehkä juuri se on asian ydin: Maria on niin jumissa omissa huolissaan, että joutuu harjoittelemaan yhtä pientä liikettä uudestaan ja uudestaan pääsemättä tanssin vapauttavaan vimmaan.

Vaikka sanoin, ettei Tottaa ja Vierasta kannata vertailla, teen niin kuitenkin pikkuisen. Maria on jollain tapaa todella tuttu päähenkilö, hämmentynyt ja varovainen, mutta se on vain yksi puoli hänestä. Hän osaa suuttua kun siihen on aihetta ja saa useimmiten myös suunsa auki, hän tarttuu toimeen kun sitä vaaditaan ja yrittää parhaansa saadakseen tahtonsa läpi.  Ajattelin aluksi, että Vieras on tunnelmaltaan aivan samanlainen kuin edellinen romaani: melankolinen, ikään kuin utuinen. Surullinen ja hauras, unohtamatta pilkahduksia hiljaisista onnen hetkistä. Mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän huomasin jonkinlaista särmää, aivan kuin Vieras olisi jotenkin konkreettisempi, hetkittäin jopa äkäinen. Voi myös olla, etten enää muista Tottaa tarpeeksi tarkasti, vaan mielessäni on vain jonkinlainen uninen mielikuva. Niin tai näin, vaikka Maria kuljeskelee päämäärättä ja etsii paikkaansa, ei Vieras ole yhtään epämääräinen tai haahuileva. Se on vahva romaani, joka ottaa kantaa todellisiin ongelmiin. Romaanissa on useampi taso, ja Pulkkinen on myös sekoittanut mukaan hieman kokeellisempaa, lyyrisempää tekstimuotoa, jossa sama sana toistuu ja lauseet valuvat pitkin sivua miten sattuu. Kyseiset tekstinpätkät ovat tavallaan kauniita ja auttavat ymmärtämään Marian ajatuksia ja hetken kiihkoa, mutta samalla hieman häiriinnyin hetkittäisistä katkoksista tyylissä. Nautin paljon enemmän Pulkkisen tyylistä kirjoittaa siitä, miten Maria kokee ympärillä olevan maailman. Marian saapuessa New Yorkiin kuvaukset ovat niin hengästyttäviä ja osuvia - tai näin ainakin uskon, vaikka en ole koskaan ollut siellä - että pystyin melkein tuntemaan, miten kaikki aistini avautuivat vastaanottamaan kokemuksen kaikessa kiihkeydessään. Sama koskee koko romaania, sillä Pulkkinen kirjoittaa niin, ettei tarinaa vain lue, sen tuntee.

Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi

Kuin jokin päättyisi on romaani, jossa hyvin ohkaiseen tilaan on saatu mahdutettua kokonainen elämä tavalla, joka tuntuu aukottomalta, vaikka se on tavallaan hyvin valikoivasti kerrottu. Kirja on Tonyn tarina, mutta yhtä paljon se on tarina hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneista henkilöistä, lähinnä Adrianista ja Veronicasta. Ensimmäinen on Tonyn viisas ja ainutlaatuinen nuoruudenystävä, jälkimmäinen Tonyn ensimmäinen vakava tyttöystävä. Tony viipyilee nuoruutensa kuvailussa pitkään ja pikakelaa tavanomaisen aikuiselämänsä, kunnes haamut menneisyydestä etsivät hänet käsiinsä ja saavat hänet miettimään, muistaako hän asiat lainkaan niin kuin ne oikeasti menivät.

Läpi kirjan pohdiskellaan sitä, mistä historia koostuu ja kuka siitä päättää, kuka sen kokoaa. Voiko menneistä tapahtumista ikinä olla varma, kun vain taistelun yksi osapuoli on jäänyt eloon kertomaan siitä? Tonyn ääni on nuoruusvuosia käsitellessä sen verran varma, ettei lukija ymmärrä edes miettiä sitä, ettei sen objektiivisuutta kannata ottaa itsestäänselvänä. Tonyn kertomus on yksi totuus, muttei missään nimessä kokonainen. Vasta kirjan loppupuolella, eli vanhan Tonyn puhuessa, alkaa lukija miettiä samaan tahtiin Tonyn kanssa, onko pöly laskeutunut muistojen päälle niin sankasti, ettei oikeaa mennyttä todellisuutta enää erota. Tony on nimittäin oman historiansa herra, kunnes hänellä on mustaa valkoisella siitä, että "aika kultaa muistot" on klisee aivan syystä.

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Kyllä minä olen sen varmaankin tiedostanut, mutta en ikinä näin kekseliäin sanankääntein kuin mihin Julian Barnes sen pukee.

Tapahtumien kertaaminen ja Tonyn uuttera selvittelytyö luo romaaniin dekkarinomaisia piirteitä, kun lopussa kuljetaan yhtäkkiä kohti hurjaa salaisuutta, jonka pulpahtamista päivänvaloon odottaa aidolla jännityksellä. Pystyin melkein kuulemaan aivojeni raksuttamisen viimeisillä sivuilla, kun koetin niin ankarasti keksiä, mihin huipentumaa pohjustavilla vihjailuilla ja Veronican hämärän sulkeutuneella käyttäytymisellä pyritään. Viimeinen paljastus on sellainen skandaali, että se voisi melkein sopia johonkin aamupäivisin telkkarissa pyörivään roskasarjaan (vai tuleeko Kauniit ja Rohkeat illemmalla?), mutta Barnesin kirjoitustyyli on niin hienostunut, ettei mikään hänen kynästään peräisin oleva voisi ikinä vajota niin alhaiselle tasolle. Hänen kirjoittamanaan jopa koulupojan hätäisessä runkkaamisessa lavuaariin tyttöystävän kiihkeän hyvänyönsuukon seurauksena on jotakin ylevää.

Se mikä tekee romaanista niin erinomaisen ja sivumääräänsä syvemmän lukukokemuksen onkin nimenomaan Barnesin taitavuus ja tyylikkyys kirjoittajana. Hän asettelee sanansa sellaisella viehkeydellä, että yhdenkään lauseen, tai sivulauseen, tai edes sivusanan, ei halua menevän hukkaan. Sanoille on valittu juuri ne täydellisimmät paikat ja synonyymit, että lopputulosta katsellessa on helppo kuvitella Barnesin viilanneen tarinaansa yötä päivää perfektionistin elkein. Saattaisin muuten harmitella vähäistä sivumäärää, mutta Barnesin kohdalla laatu on se juttu, jonka vuoksi häneltä ottaa ilomielin ja kiitollisena vastaan kuinka pienen määrän tekstiä tahansa.

Kirja on myös paljon enemmän kuin sen sisältämä tarina Tonyn elämästä. Hänen teini-iän jälkeiset vuotensa hoidetaan alta pois muutamalla lauseella, mutta jo se kertoo siitä, kuinka tarkkaan Barnes näkee ihmisen perimmäisen olemuksen läpi.

Sitten tapasin Margaretin, me menimme naimisiin, ja kolme vuotta myöhemmin syntyi Susie. Ostimme pienen talon, otimme suuren asuntolainan, ja minä matkustin Lontooseen joka päivä. Harjoittelu muuntui pitkäksi uraksi. Elämä kului.

Niinhän se arvatenkin helposti menee, elämä vain rullaa eteenpäin. Barnes osoittaa itsestäänselvätkin asiat oivaltavaan tyyliin. Hän tekee sen lisäksi sellaisella keveydellä, että teksti luo melkein illuusion, että käsiteltävät asiat ovat yksinkertaisia. Vaikka kirjassa ei olisi mitään mysteeriä, vaikka se kertoisi vain Tonyn arkisesta vanhuudesta, olisi Kuin jokin päättyisi varmasti aivan yhtä nautinnollinen kuin nykyisellään.

Tämän kirjan ja siitä kirjoittamani tekstin myötä sain aivan uudenlaisen käsityksen siitä, mitä suomentajan työ käytännössä tarkoittaa. Myönnän laiminlyöneeni vastuutani kirjabloggaajana aiemmin, sillä en ole totta puhuen tullut kunnolla ajatelleeksikaan, kuinka ratkaiseva kääntäjän panos on. En ole siis ylipäätään maininnut suomennoksen tasoa missään tekstissäni, jonka huomaan nyt olleen virhe. Olen aina kunnioittanut ammattia - tietenkin, kuka nyt lukutoukkana ei kunnioittaisi - mutta olen luullut sen rankkuuden johtuvan lähinnä vaikeuksista välittää alkuperäisteos mahdollisimman autenttisessa muodossa. Alan kuitenkin pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka suuri rooli luovuudella on kääntämisessä, kiitos alta löytyvien kommenttien ja erityisesti Kersti Juvan panoksen. Hänen erinomaista käännöstään on myös kiittäminen siitä, että koin tämän romaanin niin vahvasti. Toivon tajuavani jatkossa paremmin, mitä kirjalle oikeastaan tapahtuu käännösprosessissa, ja osaavani ohjata kehut (tai vaihtoehtoisesti haukut) kaikille, jotka ovat ne ansainneet.

Stieg Larsson - Luftslottet som sprängdes

Nyt täytyy sanoa suoraan, että Stieg Larssonin Millenium-trilogian viimeinen osa ei iskenyt minuun yhtään. Olin oikein innoissani edellisestä osasta, mutta nyt en malttanut odottaa, että pääsisin dekkarin loppuun. Edes Lisbeth ei sykähdyttänyt samalla tavalla kuin ennen, vaikka hän onkin oma karski mutta rakastettava itsensä. Voisin syyttää omaa lukujumisuuttani ja sitä, että avasin kirjan lähinnä levottomissa julkisissa kulkuvälineissä. Keskittymistäni ei siis voi kehua, mutta romaani ei mielestäni kuitenkaan ole täysin syytön pitkäveteiseen ja haaleaan lukukokemukseen.

Luftslottet som sprängdes on selkeästi trilogian päätösosa, sillä siinä keskitytään purkamaan salaliittoja ja kaivamaan pölyisimmätkin luurangot kaapeistaan. Lisbeth makaa suurimman osan ajasta sairaalassa toipumassa siitä, että häntä ammuttiin päähän, mutta ei hän tarvitsekaan muuta kuin tietokoneen ollakseen täysissä voimissa. Mikael juoksentelee taas pää kolmantena jalkana setvimässä hämärähommia piittaamatta muusta kuin Lisbethin pelastamisesta ja skandaalinkäryisen kirjan kirjoittamisesta. Aiempia osia selkeämmin esillä on Mikaelin kollega ja rakastaja Erika, joka saa kannoilleen perverssin ahdistelijan. Se onkin yksi harvoista aidosti mielenkiintoisista tarinalinjoista, sillä siihen liittyy kunnollista jännitystä ja vaaran tunnetta. Muut kamppailut käydään tietokoneen ruudulla sekä sivistyneiden kokousten ja tarkoin suunniteltujen salajuonien muodossa, jolloin todellisia takaa-ajokohtauksia tai sydämen pamppailemaan saavia läheltä piti-tilanteita ei liiemmin synny.

Tapahtumien lisäksi tarina koostuu olennaisesti paasauksesta, joka liittyy Ruotsin politiikkaan ja oikeusjärjestelmään. En oikeastaan ole aivan varma mitä kaikkea näiden oppituntien aikana käydään läpi, sillä en voinut mitään sille, että mieleni lähti joka ikinen kerta vaeltelemaan kiinnostavampien asioiden pariin. Minusta ei ole lainkaan väärin, että dekkareita on viety viime vuosina yhä yhteiskunnallisempaan suuntaan, sillä laji on oiva keino osoittaa epäkohtia viihdyttävän jännityksen lomassa, jolloin ehkä suurempi yleisökin ymmärtää kiinnittää huomiota vääryyksiin. Tasapainottelu jännittävän toiminnan ja rauhallisemman taustoittamisen välillä on kuitenkin tärkeää, jottei vaakakuppi kellahda liikaa jommankumman puolelle. Ja Larssonilla jännityksen ylläpitäminen jää nyt hieman unholaan, kun poliittisten systeemien harras setviminen vie huomion. Myös uusien henkilöiden esittely on yllättävän perusteellista ja heistä saattaa saada lukea jopa monen sivun tietopaketin ennen kuin päästään itse asiaan, eli siihen, miksi henkilö ylipäätään on tarinassa ja mikä hänen roolinsa on. Henkilökuvaukset ovat onneksi paljon mielekkäämpää luettavaa kuin pitkäveteiset yhteiskuntaoppiluennot, vaikka en ole varma miksi Larsson on nähnyt tarpeelliseksi ruotia syvällisesti melkein jokaisen yksittäisen sivuhahmon historiaa.

Haluaisin kehua yhtä asiaa, joka pelastaa suuren osan lukukokemuksesta, mutta en uskalla, sillä saatan samalla paljastaa olennaisen osan tarinasta. Sanottakoon vain, että vahingonilo paras ilo, ja että hetkeksi Luftslottet som sprängdes onnistui kuin onnistuikin varastamaan täyden huomioni. Muuten jännitys ei ehdi kasvaa, sillä väitän Larssonin hieman kompastuvan omiin yrityksiinsä pitää lukija jatkuvasti varpaillaan. Kappaleet ovat nimittäin niin lyhyitä, että juuri kun meinaa alkaa tapahtua, tilanne katkaistaan kylmästi ja huomio viedään muualle. Hektisimmillään meneillään olevasta tilanteesta ei ehdi edes kiinnostua, ennen kuin se on jo siltä erää ohi. Kenties kyseinen levoton hyppelykin vaikeutti otteen saamista tarinasta, tai sitten oma lukemiseni vain oli liian pätkittäistä.

Muistan kuinka kirjoitin keväällä 15 sivun esseen Millenium-trilogian tokasta osasta ja olisin keksinyt siitä helposti vielä lisääkin analysoitavaa, mutta tästä päätöksestä ei nyt irtoa oikein muuta. Larssonilla riittää mielikuvitusta ja taitoa punoa paperille mitä monimutkaisimpia juonikuvioita ja rikollisjärjestöjä, mutta minun kohdallani henkilöiden lukumäärä ja keskinäiset suhteet menevät jo liian solmuun. No, ainakin tiedän mitä Lisbethille ja Mikaelille kävi - tosin edellisen osan herättämät kutkuttavat toiveet kaksikon suhteen varisevat pikaisesti kolmannessa osassa, sillä Mikael on liian naistenmies ja Lisbeth liian kovis - ja kyllä pahistenkin kohtalot solmitaan. Kirjan nimi on siis oikein osuva monessakin mielessä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat mitä mainiointa viihdettä ja sopiva sekoitus painavaa asiasisältöä ja kevyempää toiminnallisuutta, mutta lopetus ei lunasta odotuksia vaan hajoaa omaan mahtipontisuuteensa.

Lionel Shriver - Jonnekin pois

Olen aina ollut vaikuttunut Lionel Shriverin kirjoitustaidoista siksi, että hän saa minkä tahansa aiheen muuttumaan kiinnostavaksi. Olen edelleen ihmeissäni siitä, etten voinut irrottaa otettani hetkeksikään kirjoista, joissa snookerin tai tenniksen pelaaminen on suuressa osassa. Tietenkin kirjoissa on paljon muuta konkreettisten tapahtumien lisäksi, kuten syviä pohdintoja ihmisten välisistä kummallisista suhteista, mutta ihmetyksen aiheena onkin se, että KAIKKI Shriverin kirjoissa kiehtoo, kuulostipa juoni lyhyesti selitettynä miten tylsältä tahansa. Koetin tiivistää romaanin Jonnekin pois ystävälleni siten, että se tekisi oikeutta vahvalle lukukokemukselle, mutta kaikki mitä sain sanotuksi kuulosti pettymykseltä. En olisi ainakaan itse halunnut lukea kirjaa oman selostukseni pohjalta, mutta yritän silti kuvailla sitä uudestaan.

Periaatteessa kirja kertoo Shepherdistä ja hänen vaimostaan Glynisistä, joka sairastuu harvinaiseen syöpään. Shep on vuosikausien ajan haaveillut muuttamisesta Pemban saarelle, mutta hän jäädyttää suunnitelmat Toisesta Elämästä vaimonsa sairauden vuoksi. Alkaa pitkä ja rankka taistelu tuulimyllyjä vastaan, ja ennusteet ovat alusti asti suorastaan surkeat. Shepin paras ystävä Jackson kamppailee tahollaan myös lääketieteellisistä syistä, sillä hänen tyttärellään Flickalla on harvinainen ja erittäin rankka tauti, josta ei voi parantua. Jackson on myös aiheuttanut itselleen fyysisesti perin tukalan tilanteen, jonka voi liioittelematta sanoa pilaavan hänen elämäänsä hitaasti mutta vääjäämättä. Jackson ja Shep ovat töissä samassa firmassa, joten he tapaavat päivittäin ja järjestävät välillä myös yhteisiä illallisia perheineen. Niiden aikana Jacksonin lempipuuhaa on vaahtoaminen siitä, kuinka surkeasti USA:n systeemi toimii ja kuinka tyhmiltä kansalaisilta riistetään rahaa, joka syydetään tyhjäntoimittajille (Jackson on jakanut ihmiskunnan karkeasti Pummeihin ja Puupäihin).

Kestää aikansa kiintyä päähenkilöihin, mutta kärsivällisyys kannattaa. Shriver pohjustaa hahmojaan sellaisella antaumuksella, että he muuttuvat oikeiksi ihmisiksi, joihin on helppo kehittää todelliselta tuntuvat tunnesiteet. Shep ja Glynis vaikuttavat aluksi tylsältä ja kuivahtaneelta pariskunnalta, enkä ymmärtänyt lainkaan, miksi he olivat menneet naimisiin. Glynis on ylväs ja lähes kylmältä vaikuttava nainen, jonka kroppa koostuu terävistä kulmista ja puheenvuorot tarkoin harkituista niukoista lauseista. Samalla kun syöpä tuo esiin Glynisin kaikkein viiltävimmän puolen - hän kokee vahingoniloa seuratessaan luonnonkatastrofeja uutisista ja syytää sairaalassa pelkkiä loukkauksia äidilleen ja siskoilleen - hänen avuttomuutensa pehmentää häntä sen verran, että on helppo ymmärtää, minkä takia ihmiset ovat aina tykästyneet häneen tietynlaisesta ankaruudesta huolimatta. Shep taas vaikuttaa ensin nössöltä, joka on auttamattomasti tossun alla, mutta hänen hillityn olemuksensa alta paljastuukin persoona, joka lämmittää sydäntä. Hän on pyyteetön ja oikeudenmukainen, ja vaikka hän onkin melko tasainen ja hieman hiljainen, osaa hän suuttua ja vaatia oikeutta silloin kun siihen on todellinen tarve. Pariskunnan ominaisuuksien avauduttua kunnolla huomaan heidän tehneen minuun sellaisen vaikutuksen, että kaipaan heitä vieläkin, pari iltaa kirjan loppuun lukemisen jälkeen. Jacksonin perhe jää etäisemmäksi, eikä ihmekään, sillä he ovat Flickaa lukuun ottamatta oikeastaan aika mukavia ja tavallisia.

Shriver ei pohjusta perusteellisesti pelkästään henkilöitään, vaan hän kirjottaa kaiken muunkin samanlaisella asialleen omistautuneella tarkkuudella. Sanoin tämän jo alussa, mutta minun täytyy vielä painottaa sitä: riippumatta siitä mistä Shriver kirjoittaa, on lukeminen aina yhtä nautinnollista. Shriverin kieli on vivahteikasta ja kekseliästä, ja hänen otteensa tarinaan on tyyni - melkein rauhoittava - mutta eloisa. Kun koetan miettiä sopivaa adjektiivia kirjoitustyylille, pyörii ajatuksissani sana "pirskahteleva". En tiedä tarkoittaako se mitään, mutta jos teille tulee mieleen jotakin raikasta, jotakin joka ei millään päästä huomiota herpaantumaan itsestään, ymmärrätte luultavasti, mitä haen takaa.

Jonnekin pois ei ole onnellinen romaani. Se kertoo niin surullisista asioista, että välillä ahdistuin niin paljon, että jouduin pitämään pienen tauon tarinasta. Luettuani noin kolmasosan kerroin ystävälleni, kuinka Shriver osaa kirjoittaa masentavista kohtaloista ihmeellisen toiveikkaasti, mutta iloitsin liian aikaisin. Synkkä tunnelma painaa päälle, ja vaikka henkilöt pysyvät suurinpiirtein itsenään läpi tarinan, on heidän käytöstavoissaan huomattavissa lannistumista. He eivät kuitenkaan oikeastaan anna periksi missään vaiheessa, vaan tekevät parhaansa selviytyäkseen olosuhteissa, joille ei voi mitään. Juuri se, etteivät romaanin henkilöt elä missään utopistisessa loppu hyvin, kaikki hyvin-elämässä, tekee kirjasta uskottavan. Siksi hieman yliampuvat juonenkäänteet tai uskomattoman huonot todennäköisyydet eivät tunnu kummallisilta, sillä ne ovat elämää.

Raha on kovasti näkyvillä. Tarinan alussa Shepherdillä on sitä rajattomalta tuntuva määrä, jolla hän on aikonut elää loppuelämänsä herroiksi Pemballa, mutta pikkuhiljaa käy ilmi, ettei suurikaan omaisuus loppujen lopuksi riitä pitkälle. Kirjan takakansi kysyy, mikä on ihmiselämän arvo, ja miete ponnahtelee useasti esille Glynisin sytostaattihoitojen ja Shepin rappusissa itsensä sairaalakuntoon loukanneen isän kuntoutuksen lomassa. Minun on kuitenkin tunnustettava, että pohdinta rahan ja ihmisarvon yhteydestä oli minulle kirjan vähiten mielenkiintoista antia. Vaikka Shepin pankkitilin saldo hupenee silminnähden ja vaikka tiedostin sen johtuvan yrityksistä kohentaa Shepille rakkaiden ihmisten terveydentilaa, en pidä vertailua mielekkäänä. Syövän hoitamiseen kuluneen konkreettisen rahasumman voi halutessaan tarkistaa kirjan lopusta, mutta se on vain pieni osa totuutta. Se kertoo hinnan yritykselle ylläpitää mennyttä elämää, joka Shepin sanoin päättyi jo sinä päivänä, kun Glynis ilmoitti sairaudestaan. Myös Jacksonin vuodatukset taloudellisen systeemin typeryydestä ovat mielekästä luettavaa vain siinä mielessä, että on huvittavaa seurata, millaisiin ylikierroksiin hän suggeroi itsensä rahan takia.

Rahaa kutkuttavampi tuumailu koskee ihmisen käytöstapoja ja itse asetettuja rajoja sille, mikä on sallittua sosiaalisessa kanssakäymisessä. Flicka uhkailee vanhempiaan itsemurhalla päivittäin ja latelee loukkauksia purkaakseen koko elämänsä pituista tuskaa, mutta hänen äitinsä nielee moitteet päivästä toiseen. Myös Glynisin käytös muuttuu karkeammaksi sitä mukaa kun hänen tilansa pahenee, eivätkä hänen läheisensä voi sille mitään. Lähimmäisenrakkaus osoittautuu pelkäksi kulissiksi, kun Glynisin ennen laaja tuttavapiiri kutistuu lähes olemattomiin. Itsekkyys näkyy pelkona sairautta kohtaan sekä myös itse sairautta kantavien käytöksessä. Kun vaatteiden pukeminen on suurempi ponnistus kuin aiemmin tunnin steppiaerobic, ei vanhoille käytöstavoille riitä voimia eikä kiinnostustakaan. Silti Glynis on rakastettava läpi tarinan, eikä Flickastakaan voi ajatella pahasti.

Kirjan nimen mukaisesti jokainen haaveilee poispääsystä. Se ei koske itsestäänselvästi vain Flickaa ja Glynisiä, joiden suurin unelma on pako sairaasta elämästä, vaan kaikkia. Shep on valmistellut Toista Elämäänsä pitkään ja ollut muutaman kerran jo lähes lentoliput kourassa valmiina lähtemään, mutta ratkaisevaa rohkaisevaa sysäystä ei ole löytynyt. Jackson saarnaa siitä, kuinka systeemi kusee, vaikka hän on itse osa sitä. Hänen vaimonsa räjähtää lopussa turhauduttuaan siihen, että Jackson purkaa käsittämättömiä aggressiivisia tunteitaan, vaikka hänellä pitäisi olla kaikki hyvin. On paljon vaikeampaa repäistä ja lennähtää uuteen elämään, kuin olla jatkuvasti lähtevinään ja messuta suureen negatiiviseen ääneen sellaisesta, jonka varmasti tietää pysyvän turvallisesti ennallaan kaikesta huolimatta.

Käytin kirjan sisältöä kuvaillessani sanaa "periaatteessa" siksi, että juoni (josta kerroin vain pienen osan) on pelkkä kehys, jonka sisälle tiivistyy jättimäinen tarina. Sitä ei kuitenkaan voi kuvailla yhtä suorasukaisesti kuin tapahtumia, sillä se avautui minulle enimmäkseen tunnetasolla. Mitä pienimmät kiintymystä osoittavat eleet Shepin ja Glynisin välillä saivat minussa aikaan sellaisia hellyyden tunteita, että kroppaani melkein särki, kun toivoin saavani samanlaisen ääneen lausumatonta rakkautta täynnä olevan halauksen. Kirjassa on niin paljon mistä ottaa kiinni, kokonaisia ihmiselämiä jotka luovat kaikkiin ääripäihin kurottavia tunnetiloja, että ihmettelen jälkeenpäin, miten kaikki on saatu tiivistettyä vähän päälle viiteensataankolmeenkymmeneen sivuun. Shriver taitaa vain olla niin taitava, ettei sitä voi selittää järjellä.

Virpi Hämeen-Anttila - Railo

Kävin viime keväänä erään luovan kirjoittamisen kurssin, jonka vetäjänä toimi eräs vanhempi mieskriitikko. En paljasta turhaan hänen nimeään, mutta sanotaanko, ettei hän ole mikään puuhastelija. Siksi mieleeni on painunut se kerta, kun hän heitti ohimennen kommentin, jonka tarkoitus oli tölväistä yhtä lempikirjailijaani. En enää muista tarkalleen mitä hän sanoi, mutta muistan ilkeähkön sävyn, tavan jolla kommentti oli sanottu hieman alentavan naureskelevaan tyyliin. Sanojen kohteena oli Virpi Hämeen-Anttila, jonka romaanit olen aina ahminut aiheesta riippumatta. Opettajani oli sellainen rempseä ja hassu setä, jota parempaa luovan kirjoittamisen opastajaa ei voisi toivoa, mutta hänen närkästyttävää herjaustaan en silti tule unohtamaan.

Puolustuspuheen jälkeen joudun kuitenkin surukseni myöntämään, että Railo on Hämeen-Anttilan tähän mennessä tympäisevin romaani. Se kertoo Inkasta ja Tepasta, jotka muuttavat Helsingistä maalle rakentamaan hotellia, joka tarjoaa järjestettyä erämaamatkailua ja extreme-ulkoilua. Tepa on nimittäin saanut potkut ja tarvitsee elämälleen uuden suunnan, joten hän suostuttelee vaimonsa ja heidän pikkuisen tyttönsä Kukan muuttamaan mukanaan keskelle ei-mitään, perheensä juurille. Tepalla on tosin mennyt välit siskoonsa ja veljeensä kauan sitten, eikä hänellä ole aikomusta korjata tilannetta, vaikka muuttaa suurella ryminällä lähes naapuriin. Inka kuitenkin ajautuu puoliksi vahingossa ja salassa jatkuvasti läheisempiin väleihin miehensä lähisuvun kanssa, eikä Tepa katso sitä hyvällä. Kun hotellin rakentamisessa ilmenee yhä enemmän ongelmia ja Tepan välit parhaaseen ystävään Janneen rakoilevat, alkaa tilanne pikkuhiljaa lähestyä räjähdysvaaraa.

Railo on hyvin tuttua Hämeen-Anttilaa parissakin mielessä. Romaani nojaa vahvasti ihmissuhteisiin ja päähenkilöiden mieleen, kun näkökulma vaihtelee Tepan ja Inkan välillä. Siinä mielessä ratkaisu on hyvä, ettei lukijaa ohjailla kannattamaan jompaa kumpaa osapuolta. Saattaisi myös käydä hieman pitkäveteiseksi saada selville salailun ja ongelmien syyt vain yhdestä subjektiivisesta näkökulmasta, vaikka tiesinkin melkein alusta asti, ketkä ovat tarinan todellisia hyviä ja rehtejä ihmisiä. Asetelmat ovat sen verran läpinäkyviä, että tulevat käänteet on harmillisen helppo arvata.

Toinen silmiinpistävä seikka on taustatyö, jonka ahkera tekeminen kuultaa läpi tekstistä. Tepan ja Jannen yhteinen intohimo on kuntosalilla käyminen, ja välillä aiheen käsittely on lähes kömpelöä. "Mä vedin eilen täydet sarjat selkä- ja alavartaloliikkeitä salilla. Reidet on suunnilleen muussina. Mulla on tänään välipäivä." Kommentti särähti korvaani mekaanisena ja ulkoa opeteltuna, enkä oikein osaa nähdä todellisten bodarien keskustelevan keskenään samaan ylikorostettuun tapaan.

Liikunta-aiheiset osiot ovat kuitenkin sentään mielenkiintoisia, toisin kuin hotellin rakentamiseen liittyvät selostukset. Isäni tilasi vuosien ajan Tekniikan Maailmaa, ja vaikka jo sen kansi näytti silmissäni aina niin tylsältä, etten koskaan avannut koko lehteä, voisin hyvin kuvitella Railon rakennusaiheisten kappaleiden löytyvän kyseisestä julkaisusta. Rakennusmateriaalien ja -tekniikoiden käsittely ei ole ainoa liian yksityiskohtaisesti auki kirjoitettu alue, vaan yhtä paljon on satsattu sisustuksesta ja luonnosta jaaritteluun. Saatan liioitella hieman, mutta en voi sille mitään, että jo muutama rivi siellä täällä jostakin näistä aiheista oli liian yksitoikkoista luettavaa. Urbaanin ihmisen pakotettu sopeutuminen maaseudun hitaampaan elämäntyyliin on sinänsä kiinnostava teema, mutta toteutus on pitkästyttävä. En tiedä mitään talon rakentamisesta enkä haluakaan tietää, kuinka sähköt on fiksuinta vetää, miten rakennusurakka on organisoitu ja ulkoistettu, tai edes millainen Ilomantsin flora ja fauna on.

Onneksi Railosta löytyy sitä draamaa mistä jo aiemmin mainitsin, kun uudet olosuhteet painavat Tepaa ja Inkaa. Ihmissuhdekiemurat nimittäin kiinnostavat minua aina, ja Railossa on paljon lähtökohtia, joista ammentaa kitkaa tai lämpöä ihmisten välille. Kiinnostavaa on myös huomata, kuinka Inka ja Kukka alkavat sopeutua uuteen elämäänsä paljon helpommin kuin Tepa, jonka luulisi juurtuvan synnyinseuduilleen kivuttomasti. Vaikka haukuin toteutusta aiemmin pitkästyttäväksi, on siinä mielenkiintoisiakin puolia, kuten murteen ujuttautuminen Inkan ja Kukan puhetapaan. Kukan on off-kikkailu puhetyylin kanssa viihdyttää.

Vaikka romaanin sanoma seurailee välillä jopa ärsytykseen asti viime aikojen downshiftaus-trendiä, on siinä myös pointtinsa. Minua kauhistuttaa ajatus koko elämän raahaamisesta maaseudulle, jossa kaikki paitsi ihmisten avoimuus on pikkuruista verrattuna meluisaan kaupunkielämään, mutta ajatuksessa on myös jotakin kiehtovaa. Tai ehkä tarinassa on vain sen verran sympaattisia hahmoja ja maaseudun idylliä, että ne sokaisevat.

Andrew O'Hagan - Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Tässä kirjassa kertojana toimii Marilyn Monroen fyysiseltä olemukseltaan pikkuinen mutta sielultaan suuri koira Maf (koko nimeltään Mafia Honey). Hän kertoo elämästään ennen Marilynia, kuinka hän ajautui rakastetun elokuvatähden hoteisiin, ja minkälaista elämä Marilynin hellässä huomassa oli. Tarina vilisee tähtiä niin viihdeteollisuuden kuin kirjallisuuden alalta, ja Mafia pyöritetään mukana juhlasta toiseen. Marilynin elämä ei kuitenkaan ole kokonaan cocktail-kutsujen täyttämää, vaan Maf joutuu todistamaan myös onnettomampia ajanjaksoja, jolloin Marilyn viettää päiväkausia tuijottaen seinää.

Lukiessaan huomaa nopeasti, että Andrew O'Hagan on erittäin taitava kirjailija ja laajasti sivistynyt. Tai siis Maf on. Hänen (Mafista ei voi sanoa "se", vaikka kyseessä onkin koira) ajatuksiensa aiheet ovat yleensä syvällisiä ja filosofisia, ja mitä triviaalein koiranelämän yksityiskohta voi tuoda hänen mieleensä jonkin korkealentoisen pohdinnan. Maf haluaisi käydä keskustelua Marilynin psykiatrin kanssa tämän omista ongelmista, sillä hän näkee ihmisten läpi paljon paremmin kuin ihmiset itse. Hän pilkkaa Marilynin julkkisystäviä, vaikka harmi kyllä ihmiset kuulevat Mafin pitkät ja kiihkeät puheenvuorot pelkkänä räksytyksenä ja pyrkivät hiljentämään hänet mahdollisimman nopeasti. Onneksi sentään eläimet puhuvat samaa kieltä riippumatta lajista, ja vaikka Maf ei ole suoranaisesti ylin ystävä jokaisen tapaamansa elikon kanssa, saa hän ainakin olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa itselleen mielekkäiden puheenaiheiden tiimoilta. Kirjassa eläimet ovat ajattelukyvyltään ihmisten yläpuolella, ja Maf jakaa auliisti tietoaan siitä, minkä nimisen eläimen ansiosta kukakin suurhenkilö pääsi valtaan.

Maf on hieman näsäviisas ja luulee itsestään suuria, tosin täysin aiheesta. Onhan hän valkoinen pörröinen pikkukoira, joka on lahjakas ihmistuntija ja jonka aivokapasiteetti filosofian tuntemuksen suhteen on rajaton. Hän ei ole luotaantyöntävän egoistinen, mutta se johtuu siitä, että hän on koira eikä ihminen. Jos hän olisi täysikasvuinen mies ja pätisi samalla tavalla aiheesta kuin aiheesta, en usko, että hahmosta voisi mitenkään saada niin sympaattista kuin Mafista. Suloinen ja emäntäänsä täydestä sydämestään rakastava Maf on kuitenkin niin viisas ja samalla niin koiramaisen perso hellittelylle, että hänestä on pakko pitää. Sitä paitsi ainainen sivustakatsojan rooli ja muiden jalkoihin jääminen - kirjaimellisesti - oikeuttaa hänen kriittisen tarkastelutapansa, jonka hän kytkee päälle aina tavatessaan uuden ihmisen. Ja jos hän sattuu pitämään tapaamastaan henkilöstä, voi lukijakin olla varma, että kyseessä on rehti tyyppi.

Marilynista annetaan herttainen mutta hieman surumielinen kuva, kuin hän olisi liian viaton ja hyväuskoinen selviytyäkseen hektisen ja kylmän viihdebisneksen kourissa. On onni, että hänellä on Maf suojelemassa ja haukkumassa inhottaville sedille. Vaikka jokainen tuntee Marilynin kohtalon, on silti surullista lukea, kuinka muutos huonompaan ilmenee hänessä. Maf ei ole tunteellinen olento eikä missään vaiheessa koe tuskaa omistajansa liukumisesta ulottumattomiin, mutta lopun yllä leijuu silti haikeus.

Loppumatka oli tylsä. Marilyn vilkaisi lyhyesti venäläistä romaaniaan, laski sen istuimelle meidän väliimme ja otti esiin peilinsä, korjasi huulipunaansa ja levitti nokareen ihovoidetta mietteliäidensä ympärille, niin kuin nimitin hänen sinisiä, huolestuneita silmiään.

Ei jää epäilyksiä siitä, kuinka kiintynyt Maf on emäntäänsä.

Tunnistin kirjasta Marilynin lisäksi Frank Sinatran ja Truman Capoten, muuten lukuisat nimet olivat minulle tuntemattomia. Henkilöiden keskustelut ovat vilkkaita ja sisältävät selvästi humoristista piikittelyä, mutta tietämättömyyteni heidän taustastaan aiheutti sen, etten välttämättä edes ymmärtänyt, mikä oli sarkasmia ja mikä ei, tai mitkä ilkikuriset heitot olivat aiheellisia ja miksi. Olisin saanut luultavasti paljon enemmän irti, jos olisin jaksanut googlailla epäselvyydet esille, mutta luin kirjaa niin paljon tien päällä ja työpäivien lomassa (olen kyllä muuten oikeasti tosi ahkera työntekijä), ettei mahdollisuuksia informaation hankkimiseen kauheasti ollut. Lisäksi tämän kirjan lukeminen oli minulla muutenkin sen verran katkonaista, että jatkuva hyppiminen internetin ja kirjan välillä olisi saattanut tehdä lukukokemuksesta vielä etäisemmän. Sillä sellainen tämä kirja minulle oli. Tiedostin kaikki sen ansiot ja olisin kovasti halunnut syventyä tarinaan rauhassa, sillä miten kutkuttava onkaan ajatus siitä, että eläimet ovat elässämme mukana myös täysin älyllisesti, jopa järkevämpinä kuin me ihmiset? Ajatuksen edessä tuntee yhtäkkiä suurta nöyryyttä. Mutta kirjan aloittaminen kiireellä ja meluisassa ympäristössä asetti tunnelman koko lukemisen ajaksi. Minua harmittaa, että tämä selkeästi kekseliäs, taitavasti kirjoitettu ja roppakaupalla kiinnostavia tiedonjyväsiä tarjoava kirja meni minulta niin roimasti ohi. Kirja on lämmin ja hauska ja siinä on kaikki ainekset erinomaiseen lukukokemukseen, mutta epäedullisissa olosuhteissa siitä nauttiminen ja kaiken irti ottaminen on haasteellista.

Simon Lelic - Katkeamispiste

En halunnut lukea tätä kirjaa kesällä, sillä kouluampuminen aiheena vaikutti liian synkältä. Pohdin yksinäisessä ja sateisessa syysillassa pitkään, olisiko sekään oikea aika aloittaa kirjaa surullisesta aiheesta, mutta tartuin lopulta härkää sarvista ja sukelsin hiljaisessa kämpässä peiton alle lukemaan pienen pöytälampun valossa. Ja huomasin pelänneeni aivan turhaan! Asetelma kirjassa on suorastaan lohduton, mutta tarinassa on myös sen verran tavanomaisia ja maanläheisiä piirteitä, ettei tunnelma pääse muuttumaan liian apeaksi.

Simon Lelic kirjoittaa kesken aamunavauksen tapahtuneesta kouluampumisesta, jota komisario Lucia alkaa selvittää, ja jossa kuoli neljä oppilasta ja yksi opettaja. Syyllinen on opettaja Samuel, joka ampui tekonsa päätteeksi itsensä. Lucian tehtävänä on vain koota raportti ampumispäivän tapahtumien kulusta, mutta hän ei halua jättää tutkimusta siihen. Hän haluaa selvittää Samuelin motiivin. Häntä kiinnostaa myös samassa koulussa rajun kiusaamisen uhriksi joutunut poika, joka on pahoinpitelyn takia sairaalassa toipumassa. Lucian työ ei kuitenkaan ole helppoa, sillä hänen pomonsa ei ymmärrä, miksi hän yrittää tehdä enemmän kuin häneltä vaaditaan, eikä hän halua, että Lucia sekaantuu kiusatun pojan tapaukseen. Työpaikalla on muutenkin rauhatonta, sillä eräs Lucian miespuolisista kollegoista on ottanut hänet seksuaalissävytteisten "vitsiensä" kohteeksi ja ahdistelee häntä päivittäin.

Kirjassa seurataan pääasiassa Lucian elämää ja hänen ajatuksiaan, mutta usea kappale koostuu haastatteluista, joiden on määrä selventää ampumista ja siihen johtaneita syitä. Kyseiset kappaleet ovat mielekästä luettavaa, sillä ne kuvailevat värikkäästi haastateltavien toisistaan merkittävästi eroavia puhetapoja. Suomennoskin ilmentää onnistuneesti monipuolista ihmisjoukkoa, ja muutamasta lauseesta pystyy jo päättelemään, onko kyseessä oppilas vai omainen. Minä-muodossa kirjoitettuihin lukuihin ei ole merkitty ollenkaan Lucian kysymyksiä, mutta haastateltavien puheesta pystyy silti helposti seuraamaan keskustelun aiheita. Eräänkin haastateltavan puhetavasta arvaa heti, että hän kuuluu koulun pahimpaan kiusaajajoukkoon, sillä hän puhuu Samuelista näin:

"Arvaa, mitä se teki. Hassu juttu. Arvaa, mitä se teki ekalla tunnilla. Rupes ulvoon ja lähti haneen. Tajuutsä? Vaikka kai te muijat poraatte nonstop. Mun sisko vetistelee aina ja valittaa Gi sitä ja Gi tätä, blablablaa.

Selvä juttu. Älä nyt tisseihis tukehdu. Mä olin just pääsemässä asiaan."

Kommentista voi jo päätellä, ettei Samuel ollut koulun suosituimpia opettajia, päinvastoin. Hän oli hiljainen, pukeutui aina samanlaisiin pääsääntöisesti ruskeisiin vaatteisiin, ei osannut pitää kuria eikä puolustaa itseään. Kenties rassukan olemuksensa vuoksi hän oli jo luonteeltaan valmiiksi hieman ivallinen ja suojamuurit pystyssä uusia ihmisiä tavatessaan, minkä takia hänellä oli vaikeuksia tulla toimeen muun opettajakunnan kanssa, johon myös rehtorin lasketaan kuuluvan. Lucian tutkimustyöstä käykin pikkuhiljaa ilmi, että Samuelia voi kutsua koulukiusatuksi. Hän oli opettaja, mutta hän oli yleinen pilkan kohde ja vitsin aihe oppilaiden keskuudessa, eivätkä kaikki opettajatkaan käyttäytyneet kunnioittavasti häntä kohtaan. Kun asia selviää Lucialle, hän huomaa tuntevansa myötätuntoa Samuelia - henkilöä, joka ampui viisi viatonta ihmistä, neljä heistä lapsia - kohtaan.  Se herättää hänessä syyllisyyttä ja hämmennystä, mutta ajaa häntä samalla eteenpäin kohti asian ydintä, eli todellisia syyllisiä.

Katkeamispiste osoittaa, ettei mikään, edes kouluampujan syyllistäminen, ole mustavalkoista. Lelic ei yritä oikeuttaa koulusurmaajien tekoja, mutta hän saa lukijan miettimään, voisiko tekijöitä kenties yrittää ymmärtää, tai edes yrittää tiedostaa syitä, jotka johtivat kohtalokkaisiin tapahtumiin. Katkeamispisteestä käy tarinan edetessä yhä selvemmäksi, miksi Samuel päätti keskeyttää aamunavauksen ammuskelemalla puoliksi umpimähkään, eikä häntä kohtaan ole mahdotonta tuntea sääliä. Vaikka kirja on fiktiota, se liittyy vahvasti tosielämän tapahtumiin, eikä vain nykyään valitettavasti niin ajankohtaisen aiheensa vuoksi. Lelic yrittää nimittäin samalla ehdottaa, kuinka tulevaisuudessa voitaisiin välttyä samanlaisilta tapahtumilta, tai ainakin vähentää niitä. Hän osoittaa, että koulukiusaamiseen täytyy aina puuttua, kohdistui se sitten keneen tahansa ja millä tavalla tahansa. Kirjassa on aivan liikaa vastuun pakoilijoita, ja lukiessa on helppo tuntea raivoa siksi, ettei kukaan jostain käsittämättömästä syystä puutu sorrettujen tilanteeseen. Lopputulos on varoitus siitä, kuinka pahimmillaan tulee käymään - ja on jo monessa koulussa käynyt - tosielämässäkin, jos liian moni sulkee silmänsä toisten jokapäiväiseltä ja mahdollisesti sietämättömältä kamppailulta.

Samaa aihetta käsitellään myös toiselta kantilta, eli Lucian näkökulmasta hänen joutuessaan seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Jossain vaiheessa tilanteen voisi melkein uskoa eskaloituvan siten, että Lucia harkitsisi noudattavansa Samuelin jalanjälkiä, mutta hän on rauhallisempi ja vahvempi selvittääkseen tilanteen vähemmän traagisella tavalla. Lucia onnistuu usein näpäyttämään ahdistelijaansa lukijan ihastukseksi, mutta pohjimmiltaan hän on täysin avuton ja rikki raskaan tilanteen vuoksi. On suorastaan oksettavaa lukea, kuinka ahdistelijan miespuoliset kollegat kannustavat häntä naureskelemalla hänen vastenmielisille yrityksilleen olla alistava ja hauska Lucian kustannuksella, ja jokainen pienikin vastaisku Lucian taholta tuntuu erityisen tyydyttävältä. Lopussa asiat lutviutuvat mielestäni kuitenkin hieman liian helposti ja melkein kaikki tarinan miehet, ainakin pahikset, niputetaan samaan inhottavien miesten kerhoon, jossa pidetään yhtä vain koska satutaan olemaan samaa sukupuolta. Toisaalta en voi väittää, etteikö samaa tapahtuisi nykypäivänä yhteiskunnassamme.

Monipuolisen kiusaamisen käsittelyn lisäksi kirjassa pohditaan surua ja sitä, kuinka monin tavoin se voi ilmetä. Kiusaamisen vuoksi sairaalaan joutuneen pojan vanhemmat ovat selkein esimerkki siitä, miten ankarasti onnettomat olosuhteet vaikuttavat ihmiseen. Luciakaan ei selkeästi ole onnellinen, vaan hän haluaa niin epätoivoisesti löytää jonkin ratkaisun tai selityksen lohduttomaan tilanteeseen, että kapinoi pomoaankin vastaan. Sen lisäksi monen haastateltavan kertomuksesta käy ilmi, että ampuminen on ravistellut heitä, vaikkei kukaan uhreista olisi ollut kovinkaan tuttu.

Katkeamispiste on helppolukuinen tarina ja siihen on kevennykseksi sekoitettu myös heppoisia ihmissuhdekiemuroita, kuten Lucian ex-miehen palaaminen kuvioihin. Mutta kirja herättää niin vakavia ja vaikeita ajatuksia, ettei sitä voi mitenkään sanoa viihteelliseksi romaaniksi. Silti se onnistuu jollain kumman tavalla viihdyttämään, ja siitä on vaikea irrottaa otettaan. Se voi johtua jännityksestä, sillä vaikka tarinassa ei ole selkeää mysteeriä ratkaistavana, on esimerkiksi kiusatun Samuelin tarinassa suuria epäselvyyksiä, joiden paljastumista odottaa sekä innolla (en ole varma pitäisikö minun myöntää tuota, sillä mitä se kertoo minusta?) että kauhulla.

Märta Tikkanen - Yksityisalue

Viimeinkin luin ensimmäisen Märta Tikkaseni. Seurasin kesällä erinäisiä blogeja, joissa luettiin muistaakseni yhden viikonlopun tai viikon ajan teemalukemisena kyseisen kirjailijan teoksia, ja sen verran ihastuneilta reaktiot vaikuttivat, että päätin tarttua toimeen itsekin. Hieman pitkään siinä kyllä meni. Tikkanen on ollut aiheena monilla luennoilla nelivuotisen opiskelijataipaleeni aikana, aina esimerkkinä kirjailijasta, joka ei vedä selkeää rajaa oman elämänsä ja kirjallisuutensa välille. En kuitenkaan itse halua tietää tai arvuutella, onko Tikkanen käyttänyt omaa elämäänsä pohjana Yksityisalueessa, sillä mitäpä asiaa minulla olisi kirjailijan yksityisalueelle. Tieto siitä, onko romaani enemmän faktaa vai fiktiota, ei tuo mielestäni mitään lisää lukukokemukseen.

Yksityisalueessa on kaksi osaa. Ensimmäinen koostuu kirjeistä, jotka Anna Cecilia - AnnaCi, kuten hänen isänsä häntä kutsui - lähettää kuukausiksi pois matkustaneelle rakkaalleen, joka on tahollaan naimisissa. Painostavan ikävänsä lomassa hän on saanut tietoonsa yllättäviä tietoja kuolleesta isästään, jonka äänellä kirjan toinen osa on kerrottu. Siinä isä, Lorentz, selittää kuinka tapahtumat oikeasti menivät, minkä takia hän rakastui eri naiseen (Ceciliaan) kuin tyttärensä biologiseen äitiin. Tavallaan tarina toistaa itseään: ensin uskoton on isä, sitten tytär - tosin käänteisessä järjestyksessä kerrottuna - mutta kuitenkaan heidän kohtaloissaan ja motiiveissaan ei ole mitään samaa.

Ensimmäisessä osassa AnnaCi velloo ikävässään ja kirjoittaa auki yksinäistä rakkauttaan, ja toisessa osassa hänen isänsä tekee periaatteessa täysin samaa. Hänen tarinansa on kuitenkin täynnä epäröintiä, kyseenalaistamista, jopa kielletyn rakkauden jyrkkää kieltämistä. Hänen ja Cecilian suhteessa on enemmän onnettomia kuin onnellisia hetkiä, eikä kumpikaan kohtele toista erityisen kunnioittavasti. AnnaCi taas pakahtuu rakkauteensa ja ikäväänsä, joka on salasuhteen luonteesta huolimatta avointa ja vilpitöntä. Isän ja tyttären tarinat osoittavat, että rakkaus harvemmin on sellaista kuin saduissa, että siihen liittyy usein tuskaa ja liikaa suoraan kasvoille iskevää todellisuutta. Vaikka molempien rakkaus on valtavaa, on siitä silti vaiettava ja Lorentzin tapauksessa sitä on jopa yritettävä tukahduttaa. Lorentzin moraali ja ristiriitaiset tunteet kamppailevat keskenään, sillä hänen valinnallaan on seuraukset myös hänen kuolemansa jälkeen. AnnaCi uupuu täysin yrittäessään käsittää isänsä salaisuutta, ja ymmärrettävästi suuttuu Cecilialle. Asiaa ei auta, että AnnaCi:n äiti on vanhuudenhöperö eikä hänestä ole apua menneisyyden setvimisessä. Kaksi erillistä näkökulmaa luo tapahtumiin yllättäviä käänteitä, sillä siinä missä AnnaCi:n äiti on Lorentzille itsestäänselvästi lähes yhdentekevä ja pelkkä sivuseikka, ei AnnaCi osaa edes kuvitella, kuinka hänen isänsä pystyi pettämään perheensä.

Henkilöiden taustaa tai historiaa ei syvennetä muuten kuin rakkaussuhteisiin johtaneiden tapahtumien osalta, mutta se ei haittaa. Kertojat eivät jää pinnallisen oloisiksi, vaan heidän persoonastaan saa hyvän käsityksen. Ehkä rakkaus tiettyyn ihmiseen, etenkin siihen johtaneet syyt ja valinnat, ovat niin oleellinen osa ihmistä, että kaikki muu, kuten työ ja harrastukset, jää toisarvoiseksi? Lorentz vaikuttaa sulkeutuneelta ja jääräpäiseltä, josta kuitenkin löytyy pehmeyttä ja omistautuneisuutta sille, joka on hänelle tarpeeksi tärkeää. Sille sijalle pääseminen vie kuitenkin aikansa eikä ole hänelle itselleenkään aina kokonaan selitettävissä. AnnaCi taas on heiveröisempi, tunteellisempi, mutta periksiantamattomuudessaan isänsä tytär.

Romaani on kuin pitkä ja surullinen rakkauslaulu tai -runo, sillä teksti on utuista ja haahuilevaa. Siinä toistellaan paljon samoja asioita, sen kappaleet ovat lyhyitä, ja se on melko melodramaattinen. Teksti on kaunista ja aaltoilee pehmeästi eteenpäin, jos siihen vain onnistuu heittäytymään tarpeeksi keskittyneesti. Pätkittäin luettuna käy helposti niin, että herkkyydet alkavat turruttaa ja samat kohtaukset tuntuvat uusiutuvan muutaman sivun välein. Jos olisin ilkeä, pilkkaisin Yksityisaluetta varsinaiseksi nyyhkytarinaksi. Minä kuitenkin satun pitämään surumielisestä draamasta, jossa vellotaan oikein rehdisti melankolisessa kaipuussa. Tikkanen osaa kirjoittaa, ja on kunnioitettava saavutus, että hän on saanut aikaan kekseliään rakennelman niinkin yleisistä aiheista kuin pettäminen ja rakkaus.

toim. Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi - Pimppini on valloillaan

Antologia Pimppini on valloillaan - Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö sisältää niin monen kirjoittajan lyhyitä tekstejä, että pelkäsin teoksen olevan sekava ja epäjohdonmukainen. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä se on jaettu kuuteen erilliseen osioon. Ammattilaisen kirjoittama faktapohjainen essee aloittaa kunkin luvun, jonka jälkeen seuraa 4-6 kaunokirjallista tekstiä. En luettele kaikkia kirjoittajia, sillä heitä on melkoinen joukko, mutta suurin osa oli minulle ennestään tuttuja, eli nyt puhutaan sellaisista nimistä kuin Johanna Sinisalo tai Riikka Pulkkinen. Joukkoon mahtuu myös runoilijoita ja yksi kokeellisemminkin aseteltu teksti, jossa kirja pitää kääntää 90 asteen kulmaan voidakseen lukea sivua pitkin alas valuvaa tekstiä. Suurin osa teksteistä on kuitenkin kaunokirjallisia novelleja tai otteita aiemmin julkaistuista romaaneista.

Se, miten kukin aihettaan käsittelee, vaihtelee tavattoman paljon. Jokainen teksti on niin omanlaisensa, että ihmettelin kerta toisensa jälkeen, kuinka näin erilaisia lähestymistapoja samaan aiheeseen voi olla. Tosin kyllähän kirjan nimen alle mahtuu vaikka mitä, sillä seksuaalinen vallankäyttö ei tietystikään tarkoita pelkkää raiskausta. Erityistason seksuaaliterapeutti Maaret Kallio pohtii sitä, mitä seksuaalinen vallankäyttö pohjimmiltaan on ja millaista kaavaa se usein noudattaa, ja hän kertoo myös kuinka traumaattisen kokemuksen jälkeen voi yrittää jatkaa eteenpäin. Vallankäytön ei tarvitse olla pelkkää raakaa väkivaltaa, vaan positiivisten koukkujen eli tavallaan lahjusten myötä saavutettua valheellista luottamusta, jota vallankäyttäjä pyrkii käyttämään hyväkseen luomalla joko pelkoa tai riippuvaisuutta, jotta alistettu ei voi irrottautua epäterveestä suhteesta. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija Pia Puu Oksanen taas käsittelee aihetta rikosoikeudellisesta näkökulmasta esitellen muutaman oikeustapauksen ja paljon tilastoja suomalaisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta. Hänkään ei tyydy pelkästään referoimaan taustamateriaalia, vaan tarjoaa myös ratkaisuja ja kertoo omasta ennaltaehkäisevästä työstään.

Novellit muistuttavat siitä, että huolimatta jonkin ilmiön arkipäiväistymisestä tai ujuttautumisesta esimerkiksi nuorten poikien jokapäiväiseen käyttäytymiseen, ei mitään naista halventavaa tai epäkunnioittavaa tarvitse tai pidä hyväksyä. Kuten nyt vaikka huorittelu, jota nuoriso ilmeisesti pitää aivan jos ei nyt hyväksyttynä niin siedettävänä huuteluna. Siitä on tullut vakiintunut tapa, jolla ei välttämättä edes viitata nimittelyn kohteena olevan tytön seksuaalisuuteen millään lailla. Etenkin erikoistutkija Sanna Aaltosen esseessä "Miksi sukupuolistuneesta vallankäytöstä on niin vaikea puhua?" tulee ilmi, kuinka tottunutta nuoriso on halventavaan käytökseen. Aaltonen haastattelee nuorta poikaa, joka myöntää, ettei huoraksi tai lutkaksi nimittelyllä tarkoiteta mitään muuta kuin tyttöä, joka "ei ole kiltti" tai josta ei pidetä esimerkiksi kovaäänisyytensä vuoksi. Nuoren tytön haastattelusta taas käy ilmi, kuinka hän ei kehdannut pyytää hänen reittään bussissa hiplannutta miestä lopettamaan, sillä hän ei halunnut tehdä asiasta numeroa. Samassa bussissa oli nimittäin puolituttuja, joiden edessä hän ei halunnut leimautua tiukkapipoksi. Kokemuksia lukiessa sisällä alkaa nopeasti kyteä viha, joka kohdistuu jokaiseen, joka kehtaa alistaa tai ottaa oikeudekseen loukata naispuolisen henkilön koskemattomuutta. Miksi se on sallittua, miksi sitä tapahtuu koko ajan joka paikassa?

Kysymystä pyöritellään kirjassa monipuolisesti, ja vaikka ihan jokainen teksti ei ole vavahduttava tai koskettava, ovat ne silti lähes poikkeuksetta oivaltavia ja omaperäisiä. Muutama on yleistunnelmaltaan toiveikas ja leikittelee lukijan ennakko-odotuksilla siitä, mitä tietynlaisesta asetelmasta luultavasti seuraa. Jos nuori nainen tulee yksin kotiin keskellä yötä ja liian läheistä tuttavuutta tekevä mies työntyy hänen perässään rappukäytävään ja seuraa naista kotiovelle, kuten Essi Tammimaan novellissa, mitähän silloin ensimmäiseksi kuvittelee tapahtuvan? Kirjailijat eivät kuitenkaan aina valitse itsestäänselvintä ratkaisua eikä maailma aina olekaan läpeensä synkkä ja epätasa-arvoinen.

Toiset novellit taas saavat lähes voimaan pahoin, kuten Rosa Liksomin kertomus pieleen menneestä kirjallisuuspalkinnonhakureissusta, jonka aikana hänen epäillään piilottaneen huumeita sisälleen ja jonka tutkimiseksi ei noudateta pienintäkään hienovaraisuutta. Monessa novellissa nainen on pelkkä roska, kertakäyttötavara, yleisen pilkanteon kohde. Ja samoissa tarinoissa nainen myös useimmiten pitää suunsa kiinni ja selittää asian itselleen parhain päin, keksii itse oikeutuksen sille, joka häntä rikkoo. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lukijakin halveksisi naista, päinvastoin. Novellit yrittävät löytää syitä käytökselle, joka on oikeassakin elämässä yleistä, ja ymmärtää todellisuutta, jossa kaikki sorretut naiset, ehkä suurin osa heistä, eivät jaksa laittaa vastaan väärintekijälle. Kirjassa korostetaan, kuinka hyväksikäyttö ei koskaan, ei koskaan, ole uhrin syy, minkä pitäisi olla muutenkin itsestäänselvää. Harmillisen usein se ei ole, kuten Oksasen esittelemistä epäoikeudenmukaisista oikeustuomioista käy ilmi.

Antologia on samaan aikaan sekä masentava että kannustava. Rakel Liekki kirjoittaa:

Miksei mikään muutu? Uhria ei voi syyttää, mutta meitä naisia on aika jumalattomasti. Vallankumouksia on tehty vähäisemmilläkin joukoilla. Olen tullut siihen tulokseen, että tätä tapahtuu, koska me sallitaan se. Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä.

En ihmettele jos Liekin mielipide aiheuttaa närkästystä tai kulmien kohottelua, sillä hän kohdistaa vihansa osittain myös naisiin, jotka ovat oletusarvoisesti täysin syyttömiä. Ja toki miesuhrit myös, eihän rooleja voi jakaa sokeasti pelkän sukupuolen perusteella. Eikä uhreja voikaan syyttää itse vallankäytöstä, mutta en usko, että tekstiä on tarkoitettu pelkäksi provosoinniksi. Kollektiivinen "ei" kuulostaa varsin järkevältä, vaikka konkreettinen toteutus onkin monimutkaisempi. Mutta kun miettii esimerkiksi hipelöinnistä suunsa kiinni pitävää tyttöä bussissa, tulisi Liekin lopetuslause suureen tarpeeseen:

Enkä muuten vittu ole hiljaa.

Miksi pitäisikään? Ei ole häpeällistä suuttua loukkaavasta käytöksestä, vaan vaikeneminen on se, jota pitäisi välttää. Tietystikään yhtä helppoa ratkaisua ei ole olemassa, mutta ehkä suun avaaminen aiheuttaisi edes pienen muutoksen.

Antologia on tarkoitettu myös traumaattisen kokemuksen käsittelyyn, mutta en ole varma, kuinka paljon kipeistä kokemuksista lukeminen lopulta auttaa. Antologia on kuin saavillinen pahaa oloa koottuna yksiin kansiin. Toki joukossa on kannustaviakin tekstejä, ja etenkin asiantuntevasti ja perusteellisesti kirjoitetut esseet tarjoavat apukeinoja. Ja mistä minä tiedän, kenties jo se auttaa, että seksuaalista väkivaltaa kokenut huomaa, ettei ole ainoa. Että seksuaalinen väkivalta - tai ainakin pelko siitä - eri muodoissaan on itse asiassa jokapäiväistä ja voi sattua missä vain. Antologian kuvitus kuvateksteineen on kulmikasta ja melko roisiakin, mutta sen vuoksi juuri teokseen sopivaa. Se ei ole kilttiä ja kaunista, vaan tummaa, roiskahtelevaa ja suorasanaista.

Markus Nummi - Karkkipäivä

Luulin, että Karkkipäivä on synkkä ja riipaiseva romaani, joka saisi minut kyyneliin alta aikayksikön. Ennakko-odotukset osoittautuivat taas hyödyttömiksi, ja jälleen kerran totesin, ettei niitä pitäisi olla lainkaan.  Koskaan. Kirja pitäisi avata avoimin ja puhtain mielin ilman oletusta siitä, millaiseksi lukukokemus muodostuu. Muutoin salpaa itseltään mahdollisia tunnetiloja ja ehkä hidastaa tarinan ymmärtämistä, niin kuin minulle kävi Markus Nummen kirjan kanssa aluksi. En tajunnut yhtään kuka on kuka ja mistä tarina oikeastaan kertoo, mutta kun palaset lopulta alkoivat loksahdella kohdilleen, tiesin piteleväni käsissäni jollain tapaa merkittävää teosta.

Karkkipäivä kertoo muutamasta aikuisesta ja lapsesta, joilla ei mene kovin hyvin. Kirjailija Arin seuraan lyöttäytyy ikään kuin vahingossa pieni poika nimeltä Tomi, jonka omat vanhemmat keskittyvät liiaksi omiin elämiinsä, jolloin Ari joutuu pakon edessä pitämään hänestä huolta. Tomi haluaa pelastaa prinsessa Mirabellan, jonka äiti on hänen mielestään ilkeä noita ja kohtelee lastaan kaltoin. Lukijalle todellista tilannetta ei paljasteta, mutta Miran (joksi hänen isänsä ja Tomi häntä kutsuu, mutta jota äiti nimittää Mirjaksi) äidin toimiessa kertojana hänestä ei välity ainakaan kovin tasapainoista kuvaa. Tarinaa viedään eteenpäin myös sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta, sillä Tomi ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi asumaan Arin nurkkiin, onhan hänellä omakin perhe. Niin kuin Tomillakin.

Näkökulmien vaihtelu lisää mielenkiintoa huimasti sen jälkeen, kun alun sekavuuksista selviää. Hämminkiä aiheuttaa hieman Tomin näkökulma, jolloin kerronta on lapsen mieltä havainnollistaessa hyppivää ja mielikuvituksellista. Tomilla on omat nimityksensä ihmisille, ja hän on keksinyt fantasianimen itselleenkin, joten alussa on vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä hän puhuu. En tottunut Tomin mielenmaisemaan koko romaanin aikana, sillä en ole koskaan lämmennyt lapsen puhe- ja ajattelutavan tarkalle jäljittelylle kirjallisuudessa. Pikemminkin ärsyynnyn, kun sujuva teksti katkeaa tällaiseen: "Tok veteli laaserilla. Klik. Kuva yks. Klik kuva kaks. Sessa Bella Mirabella. Mira... pimeenä". Ymmärrän tekstin tarkoituksen, mutten silti pidä siitä. Mielestäni Tomin ajatusmaailma myös antaa hänestä hieman kehittymättömän kuvan. En toki tiedä lainkaan, miltä alle 10-vuotiaiden poikien ajatukset todellisuudessa näyttävät, eikä Tomin käytöksessa muuten ole mitään ihmeteltävää. Luultavasti pään sisäinen fantasiamaailma on keino paeta arkea, jossa vanhemmat sysivät Tomia toisilleen kuin epämieluisaa velvollisuutta, ja jossa pihapiirin lapset ovat ottaneet hänet törkeän kiusaamisensa kohteeksi.

Tomin lisäksi kertojina toimivat siis aikuiset, mutta eivät hekään ole kaikki kovin ymmärrettäviä. Sekavan Paulan eli Miran äidin tekstistä välittyy sellaisia ääripäästä toiseen heittelehtiviä tunnetiloja ja tyynen kuoren alle epätoivoisesti piilotettua epävarmuutta, että oikein hirvittää. Ari on henkilöistä sympaattisin ehkä jo siksi, että hän on normaalein. Hän suhtautuu lapsiin tarvittavalla myötätuntoisella ja inhimillisellä asenteella, ja hän tuntuu sosiaalityöntekijöiden lisäksi olevan ainoa, joka ymmärtää, millainen käytös on vanhemmalle suotavaa ja mikä on selkeästi väärin. Arin avuttomuus Tomin vanhempien välinpitämättömän asenteen edessä on tilanteen absurdiuden huomioon ottaen samaan aikaan sekä täysin ymmärrettävää että todella raivostuttavaa. Ari ei halua tuupata Tomia ilmeisen epäonnistuneiden vanhempien hoteisiin, mutta eihän hän voi pitää tuntematonta pikkupoikaa ikuisia aikoja itselläänkään. Silti Tomin ja Arin välille kehittyvä side syntyy ja vahvistuu niin nopeasti, että se on lähes riipaisevaa. Sosiaalityöntekijöillä on omat epäilyksensä tilanteesta, mikä luo kertomukseen lähes huvittavan kierteen. Lukijalle Ari on harmiton, avulias ja ennen kaikkea kunnollinen mies, kun taas sosiaalityöntekijät näkevät hänet potentiaalisena lapsenraiskaajana tai pervona setänä, joka houkuttelee turvattomia pikkupoikia kotiinsa suklaan avulla. Väärinkäsitys kertoo karua kieltään raa'asta maailmasta, jossa pahimman mahdollisuuden huomioon ottaminen on välttämätöntä siksi, ettei sen toteutuminen ole lainkaan mahdotonta, enemmänkin ehkä odotettavissa. Sosiaalityöntekijöiden näkökulma avaa muutenkin kiinnostavalla tavalla heidän työnkuvaansa ja rajattuja mahdollisuuksiaan toimia hätätilanteessa.

Sosiaalityöntekijöiden näkökulma luo tekstiin myös paljon dekkarimaisia piirteitä, jotka kiihtyvät lopussa aidosti jännittävälle tasolle. Paula mestarihuijaaja jää viimeinkin ansaan omiin sekoiluihinsa, ja lopun takaa-ajossa on jotakin sarjakuvamaisen hassua. Ihmiset ovat niin... hölmöjä. Mies hakkaa ovea pää punaisena luullessaan tyttärensä olevan sen toisella puolella, samalla kun hänen entinen vaimonsa oven toisella puolella punoo epätoivoisesti kasaan mahdollisimman uskottavia juonia päästäkseen tilanteesta sujuvasti pakoon. Lopputulos ei kuitenkaan enää naurata, sillä sen myötä paljastuva totuus ravistelee ja kovaa. Lapset eivät ole vain aivottomia vipeltäjiä, vaan joskus heiltä löytyy ymmärrystä nähdä tilanne paljon selkeämmin kuin omiin ongelmiinsa hukkuvilta aikuisilta.

Kirjassa on eri tasoja, sillä lähes jokaisen Ari-luvun lopusta löytyy lause "niin Ari kirjoittaisi romaanissaan" hieman eri muodoissa. Ari siis kirjoittaa omaa Karkkipäivä-nimistä romaaniaan Karkkipäivän sisällä, mutta minun täytyy myöntää, että tämä tasoilla leikittely meni minulta hieman yli hilseen. Alussa Ari pyörittelee tarinan loppua vaimonsa kanssa, mikä herättää lukijassa kysymyksen siitä, käykö oikean Karkkipäivän esittämässä elämässä paremmin. Kikkailu on toki kekseliäs pieni lisä, mutta mikä sen funktio lopulta on?

Vaikka Karkkipäivässä on lämmintä huumoria ja ihmisten väliset kohtaamiset ovat kömpelyydessään välillä oikein hupaisia, on kirjan sanoma karu. Näennäisesti ihan mukavasti pärjäävillä perheillä voi kulissien takana olla täysin kaoottinen tilanne, ja surullisinta on, ettei sitä ole helppoa huomata, ei edes ammatikseen kyseisiä tilanteita hoitavien ihmisten. Kuinka sydäntäsärkevää on lukea keinoista, joita lapsi kehittelee selviytyäkseen hylkäämisestä, ja kuinka jättimäistä ja jomottavaa hänen kaipuunsa saada rakkautta, tai edes hieman ystävällisyyttä, kuitenkin on.

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä

En ensin halunnut lukea tätä kirjaa lainkaan. Ennakkoluuloisesti rinnastin Eat Pray Loven The Secretiin, jossa paasataan positiivisen ajattelun voimasta ja maailman energiakentistä. Noin vuosi sitten yritin omaksua The Secret ja The Power-kirjojen opit, yritin poistaa ajatuksistani kaikki kielteiset sanat ja suhtautua ongelmiini lempeästi ja hyväntuulisesti, kuin niitä ei olisikaan, kunnes kyllästyin ja unohdin koko jutun. Positiivisessa ajattelussa ei siis sinänsä ole mitään vikaa - olisin todella onnellinen jos osaisin aina elää The Secretin perusidean mukaan - mutta se riemukas saarnaus ja kukkaisin koristellut sivut... Pystyin melkein kuulemaan rohkaisevan gospel-kuoron toiveikkaan hyminän aina lukiessani. Tähän kategoriaan olin siis ennakkoluuloisena tönäissyt Eat Pray Lovenkin, joten en suoranaisesti pursunnut intoa päästä opuksen pariin. Koska olin kuitenkin luvannut lukea sen jossakin vaiheessa, tartuin kirjaan vastentahtoisesti pitkän vitkuttelun jälkeen, ja kuten ehkä arvata saattaa tämän skeptisen alkutarinoinnin jälkeen, jäin koukkuun heti. Mutta pyristelin siitä myös irti ennen loppua.

Pahoittelen, jos alla olevassa tekstissä esiintyy jonkun mielestä liikaa paljastuksia. Mielestäni tarinan käänteet eivät sinänsä ole kirjan jännittävintä antia ja luulisin niiden olevan melko ennalta-arvattavissa, joten siksi kerron tapahtumista suoraan, ainakin pääpirteittäin, myös loppuratkaistusta.

Elizabeth Gilbert, joka siis kirjoittaa tarinaa itsestään omalla nimellään (en tiedä kuinka suuri osa kirjasta on oikeasti totta, mutta suhtauduin siihen kuin tositarinaan), ajautuu riitaisasta avioerosta onnettomaan mutta intohimoiseen suhteeseen. Masentuessaan huolestuttavasti hän päättää repäistä ja matkustaa kolmeen I:hin: Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan tavoitteenaan irrottautua tuhoisasta suhteesta ja löytää elämänilo. Italiassa Liz keskittyy syömiseen ja kielitaitonsa kehittämiseen, sillä italian opiskelu on avioeron kourissa yksi harvoja asioita, joka saa hänet nauttimaan. Seuraavassa kohteessa hän meditoi, viimeisessä hän rakastuu. Eikä tuntemuksen kohteena ole vain mies (ilmeisen kuuma brasilialainen rakastaja Felipe), vaan ihmiset, ystävät, elämä itsessään. Tasapaino on saavutettu pitkän ja kivikkoisen etsinnän jälkeen.

Alun koukuttuminen johtuu siitä, että Liz vaikuttaa yksinkertaisesti todella hyvältä tyypiltä. Hänellä on miellyttävä pienesti sarkastinen huumorintaju, hänessä on särmää ja potkua, eikä hänestä välity yhtään niin ahdistunut mielikuva kuin kaiken järjen mukaan pitäisi. Kenties hän pitää yllä pientä itseironista etäisyyttä aloittaessaan kirjan kertomalla vaikeimmista ajoista, jotka johtivat syvään masennukseen, eikä vedä lukijaa liian syvälle ahdinkoonsa. Selvää kuitenkin on, että matka Italiaan ei ole virkistys- vaan pakomatka, jonka myötä vielä märkivät haavat alkavat umpeutua äärimmäisen hitaasti. Kaiken keskellä Liz pysyy sympaattisena hahmona, jonka toivoo selviävän kuiville. Hän kirjoittaa alusta alkaen viihdyttävästi ja hauskasti, ja tekstin imu vetäisee hetkessä mukaansa.

Italiassa tahti valitettavasti hidastuu ja esimerkiksi faktapläjäykset maan nähtävyyksistä sekä kielen rakenteesta haukotuttavat. Miksi välillä pitää siirtyä historiantunnille? Aikamuodot vaihtelevat kummallisesti ja tarina poukkoilee ajassa ja paikassa melkoisesti kirjan ensimmäisen kolmasosan aikana, mikä on hämmentävää mutta myös ymmärrettävää ottaen huomioon Lizin oletetun mielentilan kirjoitushetkellä. Sama piirre vaivaa kuitenkin muitakin osioita, hieman eri muodossa vain. Intian meditaatiokäytännöt ja jokapäiväiset rutiinit tulevat liiankin selviksi, ja Indonesian osuus laahaa välillä paikoillaan. Liz viettää tiiviisti aikaa balilaisen poppamiehen kanssa ja saa pahoja katseita tämän vaimolta, pyöräilee ympäri saarta, käy tapaamassa New Yorkissa asunutta tuttuaan, pyöräilee taas vähän, käyskentelee rannalla Felipen kanssa, löytää talon, voittaa poppamiehen vaimon hitaasti puolelleen, rakastelee, saa poppamiehen vaimon lopullisen hyväksynnän, pyöräilee. Ja kaikki on dokumentoitu oikein tunnollisesti kirjan sivuille.

Kaikissa osioissa on kuitenkin jotakin kutkuttavaa ja kadehdittavaa, joka sai omat matkustushaaveeni poreilemaan pintaan. Omat mielenkiinnon kohteet tietenkin puhuttelevat eniten Lizin selviytymisprojektissa, ja siksi Italia-osuuden mehevät ruokakuvaukset vetosivat minuun oikein kutkuttavalla tavalla. Olisin halunnut lukea paljon lisää rasvaa tihkuvista pizzoista ja täydellisen tomaattisista pastakastikkeista, vaikka Lizin kuvailut ovat jo valmiiksi ihailtavalla antaumuksella kirjoitettuja. Meditaatiolle omistautuminen vuorokauden ympäri ei ehkä ole sydäntäni lähimpänä, mutta Lizin puuttuvista taidoistaan marmattaminen ei tuhoa lukemisen iloa kokonaan. Kertomukset rituaaleista ja meditaatiolle omistautuvan arjesta ovat hämmästyttävyydessään varsin mielenkiintoisia. Kuvittelen ymmärtäväni Lizin vaikeuksia hyvin ja ihailen hänen sinnikkyyttään, jonka myötä hän huomattavasti kehittyykin. Koko meditointisysteemin järjestelmällisyys, tai suorastaan bisnesmäisyys, oli minulle täysin uutta tietoa, joten kirja on sivistävä muutoinkin kuin historiallisten faktojen osalta.

Lizin pieniä oivalluksia ja ahaa-elämyksiä voi hyvin poimia sovellettuina omaan elämään. Hän tuskin on ainoa, joka on eksyksissä itsensä kanssa, vaikka kaikkien ei välttämättä tarvitse paeta maasta ja unohtaa koko entistä elämäntapaansa löytääkseen itsensä. Viisaudet eivät ole samalla tavalla pinnisteltyä riemukkuutta pursuavia kuin The Secretin tarjoamat, vaan maanläheisempiä ja maltillisempia, toisin sanoen uskottavampia.

Kunhan oman keskittymisensä osaa pitää kasassa, on kirjalla paljon tarjottavaa. Lizin eloisa kertojanääni puuroutuu heti kun mielenkiinto herpaantuu, joten lukiessa kannattaa pitää varansa. Kirja on osittaisesta paikallaan junnaamisesta huolimatta hengästyttävä paketti, sillä siihen on tiivistetty todella vuoristoratamainen elämänjakso. Se ei tarkoita vain paikasta toiseen seilaamista ja uusien elämäntapojen kiireistä omaksumista, vaan etenkin tunne-elämän myrskyjä. Tempoilun mennessä överiksi ei kaikesta Lizin kokemasta uudesta ja jännittävästä jaksa kiinnostua, eikä varsinkaan aavistuksen sekavan ja hajanaisen kerronnan kautta, mikä vaivaa lähinnä Italiassa. Muutoin kirja on pohjimmiltaan iloinen ja toiveikas.

Rauha S. Virtanen - Selja-sarja

Kesän nostalgiapakettini oli Rauha S. Virtasen Selja-sarja, jonka neljä ensimmäistä osaa on kirjoitettu 1950- ja 60-luvuilla, kaksi viimeistä taas 2000-luvulla. Sarjassa, jonka luin viimeksi alle 15-vuotiaana, seurataan Seljan perheen - joka ensin koostuu neljästä tytöstä ja isästä, mutta laajenee vuosikymmenten myötä moninkertaiseksi - arkielämää ja tyttöjen kasvamista nuoriksi aikuisiksi. Kaksi viimeistä osaa kiertyvät Chilen vallankaappauksen ympärille, kun taas aiemmissa kirjoissa pysytellään turvallisesti Leppäkertunkujalla (käsittääkseni jossain Tampereen alueella?), jonka takapihalta pääsee romanttiseen metsään ja kosken äärelle. Nuorin pikkuvanha Dodo, haaveileva runotyttö Virva, temperamenttinen ja adoptoitu, osittain meksikolainen Margarita sekä vanhin, kunnollinen Kris käyvät sarjan mittaan läpi sellaisen hurjan määrän elämyksiä, etten ala kertoa niistä sen tarkemmin. Riittää kun sanon, että ne ovat aivan verratonta luettavaa. Seljalta maailman ääreen ja Seljan Tuli ja Lumi ovat paljon vakavahenkisempiä ja poliittisempia kuin edeltäjänsä, jotka ovat täynnä lyhyitä ja viattomia tarinoita nuorten suomalaistyttöjen tapahtumarikkaasta elämästä.

Ensimmäinen Seljan tytöt kiteyttää jo kaiken sen, mikä on vahvasti esillä neljänteen osaan Tuntematon Selja asti. Ei ole vaikeaa huomata, että kirjat on kirjoitettu monta vuosikymmentä sitten, sillä maailmassa ei ole mitään pahaa, perhearvot ovat tärkeämpiä kuin mikään muu, ja Suomen luonto esittää suurta osaa tyttöjen iloisessa elämässä. Ikävöin lukiessani jatkuvasti kesämökkimme järvimaisemia, sillä niin kauniina ja elävinä hiljaiset, valoisat kesäyöt ja kukkivat puutarhat kuvaillaan. Siskokset puuhailevat kaikenlaista yhdessä ja kokoontuvat iltaisin koko perheen voimin kuuntelemaan radiota olohuoneen matolle. Luvut ovat lyhyitä, kuin pieniä yksittäisiä satuja, jotka päättyvät silloin tällöin tarkoin sommiteltuun pieneen loppukevennykseen. Aina on kuitenkin jokin isompi ongelma tai tarinalinja, jota selvitellään koko kirjan ajan. Seljan tytöt ja heidän erittäin suuri ystäväjoukkionsa jopa perustavat Maailmanparantajain kerhon, jotta he voivat yhteisvoimin tehdä maailmasta paremman paikan. Useimmiten käy niin, että joko tytöt tai heidän vanhempansa tekevät laupeuden työn ja auttavat huonompiosaisia tuttujaan, joskus ihan vahingossakin. Rakkauttakin väreilee ilmassa, mutta hyvin tarkasti soveliaisuuden rajoissa. Yleensä kyse on lähinnä salaisesta ja ujostuttavasta ihastumisesta, jonka paljastuminen olisi molemmille osapuolille punastuttavan kamalaa.

Kirjat saattavat kuulostaa jopa äklön idyllisiltä, mutta ne ovat vain täydellisen ihastuttavia. Virtanen käsittelee vaikeampiakin aiheita - kuten edesmenneen äidin paikan yllättäen ottavaa uutta rakastajatarta - kevyesti ja humoristisesti. Kirjoista oikein hehkuu lämpöä, joka saa huokailemaan ihastuksissaan tyttöjen edesottamuksille. Kepeästä tunnelmasta huolimatta heidän nuoruusvuotensa eivät tosin itsessään ole lähelläkään hymyilyttävän helppoa ja ruusuista, sillä he käyvät läpi kaikki mahdolliset nuorten naisten pulmat ja haasteet. Etenkin muista siskoista kömpelyydellään erottautuva Virva tuskailee ujouttaan ja ei-niin-viehkeää ulkonäköään niin onnettomana, että palasin pikakelauksella takaisin omiin kiusallisiin teinivuosiini, jolloin tein kuten Virva ja pakenin kirjallisuuden lohdulliseen ja hellään huomaan aina kun todellinen maailma meinasi luhistua päälleni. Niin tuttua ja samaistuttavaa, tosin en ymmärrä miten lapset olivat ennen vanhaan niin mukavia ja kilttejä toisilleen ja vanhemmilleen. Kirjoissa vain Margarita on oikukas ja suutahteleva, mikä laitetaan empimättä hänen eksoottisten sukujuuriensa piikkiin. Virvakin saattaa näyttää yrmeää naamaa, mutta hän ei koskaan riehu ja raivoa eikä ole edes kovin tottelematon. Muuten sisarusten välillä on rajattoman rakkauden lisäksi vain pientä piikittelyä ja hyväntuulista kiusoittelua, mikä toki sopii minulle lukijana, sillä Selja-sarjan parissa ei takuuvarmasti tarvitse murehtia mistään.

Se pätee tosin vain ennen 2000-lukua kirjoitettuihin osiin. Chile-kirjojen todellisuus pamahtaa silmille täysin puun takaa täynnä menetyksiä ja raakuutta, kyyneleitä ja ankaraa politiikkaa. Muistelen lukeneeni Seljalta maailman ääreen-kirjaa tiedonjanoisena lapsena innoissani kaikesta uudesta informaatiosta ja avartuneesta maailmankuvasta, mutta nyt lähes masennuin lukuelämyksestä. Tapahtumat sijoittuvat Chilen sotilasvallankaappauksen aikoihin 70-luvulla, jonka riepotukseen joutuvat jokainen Seljan perheenjäsen joko paikan päällä tai turvallisessa koti-Suomessa. Minusta on mielenkiintoista, kuinka vuonna 2001 kirjoitettu kirja mukailee täysin 70-luvun poliittista ilmapiiriä, mikä näkyi silloin vahvana myös kirjallisuudessa. Puolueita ja poliittisia kannanottoja vatvotaan kahdessa viimeisessä Selja-kirjassa huolella, enkä ymmärrä lainkaan, miten jaksoin kahlata juuri niiden osioiden halki pienenä, kun keskittymiseni meinasi nytkin herpaantua. Kirjassa on tosin onneksi paljon muutakin, jännittäviä uusia paikkoja ja tuoreita kasvoja enemmän kuin mihin nimimuisti riittää. On myös huomattavan kunnioitettava työ Virtaselta tuoda Chilen verinen ajanjakso informatiivisella mutta viihdyttävällä tavalla nuorison tietoisuuteen. Kuten olen aiemminkin tainnut mainita, olisi historianopetus sata kertaa tehokkaampaa kaunokirjallisuuden kuin kuivien oppikirjojen avulla. Olisin ainakin itse oppinut huomattavasti helpommin sillä keinolla.

Kahdessa viimeisessä kirjassa keskitytään selviämään myrskyn silmässä ja taistelemaan oikeuden puolesta, mikä on mielenkiintoista, mutta ei yhtään niin hurmaavaa kuin tyynempien Selja-kirjojen arkielämän seikkailut. Chile-niteet ovatkin kokonaan eri kastia kuin ensimmäiset Seljat, vaikka koko sarja on selkeästi nuorille suunnattu. Ehkä viimeiset osat kuitenkin hieman vanhemmille, jo elämän realiteetit ymmärtäville nuorille. Tokavikassa kirjassa Kris ja Margarita ovat siirtyneet täysin sivuun suurperheineen, vaikka Margaritan lapset ovat suloista kyllä vipeltämässä menossa mukana koko ajan. Ensimmäisissä kirjoissa niin herttainen ja lapsellinen Dodo onkin yhtäkkiä järkevä nuori nainen, jota kohtaa kaikkien (myös lukijan!) järkytykseksi elämää suurempi suru. Tunsin itseni melkein petetyksi sen ison kuilun takia, joka kahden kirjan väliin jäi. Eihän tyttöjen niin nopeasti kuulunut aikuistua! Uudet keskipisteet, teini-ikäiset Tuli Selja ja chileläinen Lumi ovat hellyttäviä hekin, mutta heistä ei ole korvaamaan alkuperäisiä Seljan tyttöjä, jotka ovat kaikki melkein kärjistetyn toisistaan poikkeavia mutta silti rakastettavan erityisiä omilla tavoillaan. 

Charles Bukowski - Kaupungin kaunein nainen

Voisiko joku kertoa minulle, minkä takia Charles Bukowski on olevinaan merkittävä kirjailija? Perustuuko kaikki Postitoimiston suosioon, ja onko se sitten niin hyvä? Kenties olen epäreilu, kun tuomitsen kirjailijan kahden teoksen perusteella, mutta Kaupungin kaunein nainen & muita novelleja ei ainakaan kolahtanut sitten millään. Lyhyitä tarinoita kirjassa on useita kymmeniä, useimmat niistä vain muutaman sivun mittaisia, mutta valinnanvarasta huolimatta en pitänyt yhdestäkään. Minun piti oikein sinnitellä jaksaakseni loppuun asti, ja luinkin loppupuoliskon yhdellä rysäyksellä eräänä harmaana sunnuntaiaamuna. En suosittele tekemään samoin, sillä novellien antama yliannostus ankeaa oloa seurasi minua loppupäivän.

Aiheet ovat melko vaihtelevia mutta perusteemat kuitenkin samoja. Pähkinänkuoressa kirja koostuu viinasta, seksistä ja väkivallasta ja siinä se. Bukowski oikein mässäilee näillä aiheilla, eikä sensuuri kuulu hänen maailmaansa. Novelleissa hakataan satunnaisia ohikulkijoita, tapetaan koira, pannaan kuollutta naista, pahoinpidellään kuuluisaa elokuvaohjaajaa ja raiskataan naapurin pikkutyttö. Ja nämä tapahtumat ovat realistisimmasta päästä. Eräässä novellissa seksinnälkäinen nainen kutistaa miehensä 15 cm:n korkuiseksi voidakseen käyttää häntä dildona, ja toisessa Hitler kidnappaa USA:n presidentin ja siirtää sielunsa hänen ruumiseensa, jättäen presidentille kahdeksankymppisen vanhuksen vartalon. Myös raviurheilu näyttää olevan Bukowskin sydäntä lähellä, sillä kolme novellia koostuvat ravikisojen todennäköisyyksistä, hevosten nimistä ja veikkaussummista. Pakko myöntää, että nämä tekstit lähinnä silmäilin läpi, mutta en usko jääneeni paljosta paitsi.

En itse asiassa usko, että kukaan tämän novellikokoelman ohittava jää mistään paitsi. Mielikuvitusta Bukowskilla riittää järjettömyyksiin asti, mutta se ei tällä kertaa ole ansio. Muutaman ensimmäisen novellin ajan uskoin, että voisin tottua riettaaseen tyyliin ja suhtautua ylettömään veriseen mäiskintään ja sukupuoliviettien sokeaan seuraamiseen huumorilla, mutta taidan olla siihen liian tosikko. Huvittavaa on, että monissa novelleissa on jonkinlainen onnellisen lopun yritelmä, vaikka kertomus olisi muuten pelkkää surullista sekoilua. Takakannessa on The New York Times Review of Books-sitaatti "Anarkistisen satiirin mestari... Legenda jo eläessään", mutta satiiriksi naamioiminen ei mielestäni muuta mitään parempaan suuntaan. Toki jokaiselle genrelle löytyy lukijansa ja mustan huumorin ystäville kokoelma voi luultavasti olla hersyvän hauska ja ehkä oivaltavakin, mutta minä en saanut kaivettua itsestäni esille niin paatunutta puolta, että olisin osannut naureskella ällöttävyyksille. Jouduin lähinnä muistuttelemaan itseäni siitä, että tarinat ovat keksittyjä eivätkä tositapahtumia, ja keskittymään siihen, etten antaisi pahoinvoinnin nousta liian suureksi.

Monet novellit on kirjoitettu pelkästään pienillä kirjaimilla, eivätkä ne vaikuta lainkaan editoiduilta. Aivan kuin Bukowski olisi sylkenyt paperille älyttömän ideansa, kirjoittanut rönsyilevän ja epäjohdonmukaisen dialogin kahden kännisen ukon välille, laittanut heidät tekemään jotakin mahdollisimman oksettavaa ja julkaissut tekstin sellaisenaan sen kummempia miettimättä. Kirjoissa ei toki oletuksena tarvitse olla syvällistä sanomaa tai edes punaista lankaa ollakseen hyvää kirjallisuutta, mutta Bukowskin novelleissa ei ole tippaakaan järkeä tai pointtia. Kirjoittaa hän kyllä osaa, ja välillä melkein hymyilin jonkin hahmon kekseliäille sutkauksille tai elämään kyllästyneen juopon apaattisille ajatuksille. Kaikki novellit eivät myöskään ole täpötäynnä groteskeja tapahtumia, vaan välillä Bukowski osaa pitää mielenkiintoa yllä jännittävän tarinalinjan tai nokkelien hahmojen avulla. Mutta valonpilkahdukset ovat harvassa, ja lupaavasti alkaneet novellit lässähtävät useimmiten alistavaan seksiin tai veriseen hakkaamiseen.

En osaa suhtautua suopeasti mieheen, jolla on niin likaisia ajatuksia kuin novellit kertovat. Asiaa ei auta, että Bukowski itse on päähenkilönä monissa kertomuksissa. Hän ei tee mitään erityisen pahaa, lähinnä seuraa tappeluja sivusta tai humaltuu ja käyttää naisia hyväkseen, mutta sympaattiselta henkilöltä hän ei vaikuta. Fiktio fiktiona tietysti, mutta jos hän ylipäätään toivoo antavansa itsestään novellien mukaisen kuvan, en lämpene lainkaan.

Jostain syystä olen kaikesta huolimatta hieman hämmentynyt siksi, etten kykene kehumaan Bukowskia. Koen tarvetta selitellä, että nihkeä suhtautuminen johtuu vain omasta tiukkapipoisuudestani ja huumorintajun puutteestani. Itseänihän minä saan syyttää, kun luin kokoelman alusta loppuun enkä tajunnut perääntyä ensimmäisten tekstien jälkeen. Kenties kirjoittaminen on ollut hervottoman hauskaa (ja kuvittelisin suuren osan tapahtuneen kännissä), kenties Bukowski oli jonkinlainen edelläkävijä järkyttävän veristen ja nöyryyttävien väkivallan ja seksin kuvaustensa kanssa, ja on sen takia ansainnut legenda-statuksen? Vaikea tosin ymmärtää, mitä kehumista on näin vastenmielisiä skenaarioita punovassa mielikuvituksessa. Mutta ehkä minun pitäisi viimeinkin yrittää Postitoimiston kanssa, sillä kuka tietää, saatanhan kokea valaistumisen sen jälkeen ja liittyä Bukowskin kannattajiin. Toisaalta, kun mietin mitä tahansa Kaupungin kaunein nainen-kokoelman ällöttävää novellia... vain kuolleen ruumiini yli.